Joulu ja joulun jälkeen

Menin perjantai-iltana kotiin osastolta. Alku sujui mukavasti. Sitten romahdin hetkellisesti, kun isä tiuski, miksen ollut jo ottanut joulukoristelaatikoita esiin. Itkin hetken, kokosin itseni, ja menin auttamaan. Illalla lähdin kaverin kanssa ajelemaan keskustaan. Se oli mukavaa.

Aattona nukuin pitkään ja heräilin kunnolla vasta ruokailuun. Laittauduin hienoksi ja vietin mukavan illan. Sain sukkien ja pyjamahousujen lisääksi muutamia todella ihania lahjoja kuten iPod nanon, Dsquared2:n hajuveden, kaksi englanninkielistä Skins-kirjaa, Amy Winehousen konsertti -dvd:n, kasvovoiteita, pari ihanaa kaulakorua ja Flow-festarilipun (!). Ilta venyi perheen kanssa yli puolenyön. Kolmen aikaan olin viimeinen hereillä ja olin menossa nukkumaan, kun alkoi ahdistaa yksinäinen olo ja nukkuminen yksin omassa huoneessa.

Heräsin joulupäivänä yhden aikoihin. Myöhemmin söin perheen kanssa päivällisen, jonka jälkeen alkoi ahdistaa. Menin jo seitsemältä nukkumaan lääkkeiden turvin. Maanantaina en kestänyt olla kotona pidempään, joten lähdin iltapäivällä osastolle, vaikka suunnitelmissa oli ollut palata vasta tänään iltakuuteen mennessä.

Ilta osastolla oli kamala. Kuuden aikaan pyysin yhden Opamoxin. Olo oli tunnin ajan melkein hypomaaninen (tuskin tosin johtui lääkkeestä). Kävin röökillä ja kuuntelin 1200 Microgramsia. Mieli alkoi flipata pahasti. Menin huoneeseeni, hain peilinpalasen ja tein haavan kämmenensyrjään. Makasin vessan lattialla ja havahduin todellisuuteen. Vein peilinpalan pois ja hain Ketipinoria hoitajalta. Alkoi taas ahdistaa. Istuin ja makasin vuorotellen pimeän vessan lattialla, hyperventiloin, potkin ovea, seinää ja patteria, hakkasin päätäni ja kuiskasin: "Apua!" Onnekseni tai epäonnekseni kukaan ei kuullut metelöintiäni.

Vaeltelin käytävällä ja nukahdin hetkeksi sohvalle. Odotin ruokailutilan tyhjenevän ihmisistä ja menin ahmimaan herkkuja. Sitten suihkuun, saunaan ja nukkumaan.

Äsken kerroin eilisillasta hoitajalle ja annoin peilinpalaset pois. Hitusen helpottuneempi olo.

Opettelen sanomaan "haluan nyt levätä"

Elämäni etenkin nyt joulun aikaan tuntuu olevan täynnä pakkoja ja pakollista suorittamista. Pakko hankkia lahjat, pakko tehdä kortteja, pakko siivota, pakko hymyillä, pakko nähdä ihmisiä, pakko miellyttää. Hoitajat toitottavat, ettei ole pakko. Minun on taas vaikea antaa itselleni lupaa levätä ja olla tekemättä. Pelkään kuollakseni pettäväni läheiseni, jos en ole täydellinen ihminen.

Tänään aamulla heräsin jälleen kerran tunteja myöhemmin kuin muut potilaat. Olen joka aamu nukkunut aamiaisen yli. Olen ollut niin väsynyt.

Ainiin, eilen oli se hoitokokous, jonka jälkeen minut oli tarkoitus uloskirjata. Onneksi terapeuttini oli paikalla, ikäänkuin asianajajanani ja puhumassa hoitotiimilleni puolestani. Nyt saankin joulukotiloman jälkeen vielä palata osastolle. Huh! Pelkäsin niin, että minut vain ajetaan täältä ulos.

Tänäaamuna puhuin stressistäni hoitajalle. Sen jälkeen oli taas todella neuvoton olo. En enää jaksanutkaan lähteä viimeisille jouluostoksilleni, nähdä yhtä ystävää, jonka jälkeen olisi pitänyt mennä kotiin ja siivota. Pelkäsin, että äiti sysäisi minulle välittömästi siivoustöitä, mitä en nyt jaksaisi.

Menin huoneeseeni, itkin ja nukahdin. Nukuin kahteen asti. Tekstasin kaverilleni pahoittelut, ettemme nähnytkään. Isä soitti, ja sain kerrottua ahdistuksestani. Sovimme, että siivoisimme huonettani yhdessä. Veljen kanssa sovin, että hän hankkisi puolestani pari lahjaa vanhemmilleni, koska en itse jaksanut enää lähteä kaupungille.

Nyt olo on huojentuneempi. Lähden nyt täältä päivällisen jälkeen kotiin joulunviettoon. Päivän missio: siivota pikkuisen isän kanssa, levätä riittävästi ja tunnelmoida joulua perheen kanssa kuusta koristellen ja saunoen.

Toinen hoitaja muistutti vielä, että olen toipilas siinä missä somaattisesta sairaudestakin toipuva on. Siksi pitää levätä. Teimme myös kriisisuunnitelmaa ahdistuksen varalle: sen iskiessä ja mahdollisten itsetuhoisten ajatusten tullessa minun pitää soittaa osastolle.

Yritän viettää hyvän ja stressittömän joulun. Yrittäkää tekin!

Tuskin jaksan nousta nousta ylös sängystä

Masentaa, ahdistaa, surettaa, stressaa, väsyttää. Piti nähdä nyt yhtä kaveria, mutten jaksanutkaan, joten peruin. Taas. Pitäisi mennä lahjaostoksille ja askarrella kortteja. En jaksa. Oli mahdollisuus nähdä sitä kaveria, jonka kanssa hiljeni välit halloween-bileiden ja erimielisyyksien jälkeen. En uskaltanut. En sanonut sitä edes suoraan hänelle, vaan yhteiselle ystävällemme, jonka kanssa meidän oli tarkoitus nähdä kolmistaan.

Tänä aamuna siis heräsin, ahdistuin, menin aamiaiselle, ahdistus kasvoi, pyysin saada jutella hoitajalle, hän ei ehtinyt, menin takaisin sänkyyn, feidasin kaverit tekstiviesteillä, itkin, ajattelin kuolemaa, nukahdin uudestaan.

Väsynyt, ei kirjoitettavaa, mutta kirjoitan

Alkuviikosta ilmoitettiin, että minut uloskirjattaisiin ensi viikon torstaina eli 22. päivä. Itkin hirvittävästi. Olen niin hajalla edelleen. En halua lähteä täältä. Mikään ei ole muuttunut merkittävästi. Ahdistuksen tullessa ottaisin ehkä taas yliannostuksen, vielä enemmän kuin viimeksi. Kaikki uusiutuisi.

En oikesti näe tulevaisuudella mitään tarjottavaa. Kuolen varmaan yksinäisyyteeni ja ahdistukseeni ennen kesää.

Suostuin hieman vastahakoisesti perhetapaamiseen ensi tiistaille. Mitäköhän siitäkin tulee?

Poltan liikaa. Kuuntelen repeatilla The Weekndiä päivät pitkät. Olen laihtunut ehkä kilon. Anemia saa kropan heikoksi. Pyörryttää ja heikottaa vähän väliä.

Isän kanssa yritetään taistella, että saataisiin lääkäriltä B-lausunto sairauspäivärahaa varten. Se luvattiin minulle ensimmäisen kerran kaksi viikkoa sitten. Viikko sitten piti saada se. Tällä viikolla olen muistuttanut lääkäriäni joka päivä asiasta. Mitään ei tapahdu. Lääkärini on ärsyttävä ja typerä.

Onneksi viime viikonloppuna näin yhtä kaveria. Ne päivät olivat hyviä. Eilenkin oli hyvä ilta, kun näin kahta muuta kaveria. Toisella heistä on nykyään oma kämppä. Se on ihana. Haluan itsekin sellaisen. Olen kateellinen, että he käyvät vaikeuksista huolimatta vielä koulussa ja ylioppilaslakitkin ovat tiedossa kevääksi ja syksyksi. Minulla ei.

Kuvasin terapeutilleni tilannettani. Olen paikalleen jämähtänyt, patsas. Sisälleni on asennettu pommi ja sytytyslanka palaa jo. Kohta räjähdän ja minua ei enää ole.

Tänään ehkä tiedossa hauskaa, bileet jossain, menen kaverin kanssa.

Käsiä paleltaa. Makaan sängyssä, tuijotan kattolamppua, kuuntelen musaa. Nukuttaa. Iltalääkkeeni Seroquel on vaihdettu pitkävaikutteiseen versioon, Seroquel Prolongiin. Pitäisi auttaa hillitsemään ahdistusta koko päivän. Tosin sanoen se väsyttää koko päivän.

Pala rikkoutuneesta peilistä, kädet täristen

Selittämätön ahdistus iski äkkiseltään. Menin vessaan peilinpalasen kansaa ja vedin verisiä naarmuja kämmenen kylkeen. Ei kaduta. En voi kuitenkaan sanoa hoitajalle ahdistuksestani. He ottaisivat rikkoutuneen peilin minulta pois ja lähettäisivät taas suljetulle.

Voin vuorotellen tosi hyvin ja tosi huonosti.

Äkkisiirto suljetulle yöksi

Ahdistus alkoi kahden aikoihin päivällä nostaa päätään. Pyysin toimistosta tarvittavan. Mietin pyytää päästä juttelemaan hoitajan kanssa, mutten uskaltanutkaan.

Lääke ei auttanut. Neljän aikoihin palelin ja itkin sängyssäni. Painoin kynsiä ihooni. Ahdistus sai minut kouristeleman käsiäni. Aloin etsiä viiltelyvälineitä. Kynsileikkurit, kulmakarvapinsetit... ei toiminut. Aloin purkaa sheiveriä ja irroittaa siitä terää. Heitin koko homman roskiin, kun ei onnistunut, ja ryntäsin hoitajan puhueille. Romahdin ja kerroin, kuinka paha ahdistukseni on.

Ahdisti, että olin syönyt lähiaikoina niin paljon. Ahdisti, että olin niin yksin. Ahdisti, että ei ole mitään tulevaisuutta.

Olin vierihoidossa. Tapasin lääkäriä. Olin niin lukossa, etten voinut puhua. Painelin vain kivuliaasti kynnellä etusormeani. Vierihoito jatkui. Sain toista rauhoittavaa lääkettä.

Sitten ilmoitettiin, että pitää pakata, koska lääkäri on tehnyt siirron suljetulle. Suutuin ja aloin itkeä hurjasti. Ilmoitin, etten halua lähteä. "Sun pitää, lääkäri on määrännyt."

Itkin taas. Hoitajat pakkasivat puolestani. Ambulanssimiehet tulivat hakemaan ja kuljettivat suljetulle.

Nyt olen täällä. Hoitajat ovat järkyttävän ylipainoisia ja rumia. Väsyttää, ärsyttää, surettaa ja hiukan ahdistaa.

Onneksi he sanoivat, että pääsen huomenaamuna takaisin avolle. Haluan takaisin.

Huonetoverini täällä on joku vanha mummo, joka lukee roskalehteä ja kuuntelee radiosta kovalla äänellä jumalanpalvelusta.

Kuulumisia osastolta

Nyt olen ollut viikon täällä. Olo ehkä millin parempi. Päivärytmistä on tullut säännöllinen ja olen pitkästä aikaa saanut nukuttua yhdeksän tunnin yöunia lääkkeiden ansiosta.

Olen kiitollinen terapeutille, että hän lähetti minut päivystykseen. En olisi enää selvinnyt. Kun päivystyksessä pohdittiin menenkö kotiin vai osastolle, lääkäri esitti hyvän kysymyksen: pärjäisinkö kotona vai voisiko yliannostus tapahtua uudestaan? Vastasin rehellisesti, että voisi tapahtua. Se oli ratkaisevaa, jonka ansiosta minulle hankittiin välittömästi osastopaikka. Kotona en olisi kestänyt.

Tarvitsen tätä todella. Joku muu huolehtii, että syön lääkkeeni. Joku kyselee aina välillä vointiani tai haluanko jutella. Syön säännöllisesti ja terveellisesti, mikä on toisaalta hyvä, mutta toisaalta aiheuttaa usein iltaisin ahdistuskohtauksen, koska koen epäonnistuneeni ja olevani lihava ja ällöttävä. Muutamia kertoja noina hetkinä olen yrittänyt oksentaa, onnistumatta kuitenkaan.

Aamulla kävin näkemässä terapeuttia. Puhuimme jälleen perheasioistani. Minun on vaikea suhtautua vanhempiini. Riidat usein alkavat siitä, kun he ovat pettyneitä, etten huolehdi itsestäni tai elämästäni (nuku kunnolla tai esim. mennyt sinne päiväsairaalaan). Tiedän, että he välittävät, mutta silti tunnen vain heidän vihaavan minua ja alan siten vihata itseäni, mikä taas johtaa näihin tekoihini. On vaikea uskoa äitiä, joka on nyt kertonut ikävöivänsä minua kotona. Minusta kun koko ajan tuntuu, etteivät he halua minua sinne.

Hemoglobiiniarvoni on jostain syystä todella alhainen, vain 88, kun sen pitäisi olla 120. Se on pistetty nyt tarkkailuun ja syön rautalääkkeitä.

Hoitosuunnitelmaa ei ole tehty, enkä vielä tiedä kauanko tulen olemaan täällä. Toivottavasti pitkään. En yhtään tiedä, mitä tämän avo-osastojakson jälkeen tapahtuu. Pelkään jääväni taas tyhjän päälle.

Avo-osastolla

Nukuin tosiaan yön yli päivystyksessä. Olin niin väsynyt, että menin jo yhdeksältä nukkumaan ja torkuin koko aamupäivän. Cipralexia nostettiin 20 mg:aan.

Oli pieni hoitopalaveri, jossa päädyttiin siihen, että lopetan päiväosastolla ja siirryn avo-osastolle. Nyt olen täällä. Näin alkuun paikka vaikuttaa ihan mukavalta ja joustavalta. Saan mennä käymään kotona ja harrastuksissa yms., kunhan ilmoitan niistä.

Olo on nyt aika apaattinen ja surullinen. Olen täyttänyt kamalasti kyselylomakkeita, ja kaikista käy vaan ilmi, kuinka toivottomana näen tulevaisuuteni.

Blogitekstien kirjoittaminen on hiukan hankalampaa nyt, kun käytössäni on vain kännykän netti, mutta pyrin päivittelemään mahdollisimman usein. Myös teidän blogienne lukeminen on hieman hankalaa, joten pahoittelen sitä ja toivotan teille kaikille voimia!

Ei hyvin

Kieltäydyin taas menemästä aamulla päiväosastolle. Vanhemmat suuttuivat. Jatkoin unia. Iltapäivällä riita jatkui isän kanssa. Halusin kuolla pois. Otin erilaisia lääkkeitä tehdäkseni jotain itselleni. Lähdin terapiaan. Tuli huono olo. Terapeutti lähetti taksilla psykiatriseen päivystykseen. Jään tänne yöksi. Olen itkenyt meikit poskille. Sain rauhoittavan. Huomenna hoitopalaveri. Siellä suunnitellaan jatkoa.

When it's said and done, my head is right back in a haze

Ei tästä tule mitään. Aamulla herätessäni herätyskelloon tajusin, etten halua lähteä tänään osastolle, enkä välttämättä enää lainkaan. Masentaa ja ahdistaa aivan älyttömästi. Haluan jäädä kotiin ikuisiksi ajoiksi. En halua elää elämääni. En jaksa yrittää parantua.

Soitin hoitajalleni ja lupauduin sitten kuitenkin tulemaan tunnin myöhemmin. En mennyt.

Minusta ei ole sitoutumaan tuohon hoitoon.

Well I've been thinkin' about and I've been breakin' it down without an answer

Just joo, nyt alan sitten aina odottelemaan uutta osastopäivää kauhulla sen saamarin yhteisruokailun takia. Tänään lounasaikaan jäädyin totaalisesti käyden kuumeista eipäs-joopas-keskustelua pään sisällä. Menin lukkoon ja pakenin sohvalle istumaan muiden mennessä syömään. Omahoitajani huomasi ja yritti suostutella mukaan. Hän kysyi, oliko eilen ruokalassa tapahtunut jotakin. Valehtelin, että ei.

Päivän jälkeen hän tuli vielä puhumaan minulle asiasta. Hän painotti, kuinka aamiainen ja lounas kuuluvat olennaisina jokaisen osastopäivään, ja kaikkien tulisi lounasruokalaan siten mennä. Kerroin ruokalan hälinää, ruuhkaisuutta ja itse syömistä koskevasta ahdistuksestani, jonka vuoksi en käynyt edes taannoin kouluruokailuissa. Hän sanoi, että minun täytyy rikkoa tuo rutiini, ja että hän keskustelisi asiasta kanssani enemmän huomenna. Pelkään kuulevani jonkinlaista saarnaamista.

Tiedän, että pystyisin ehkä syömään siinä porukassa jonkin ajan kuluttua, mutta kaipaan hieman pehmeämpää laskua tähän. Hoitajalta tuntuu puuttuvan ymmärrys, etten kykene muutokseen niin nopeasti. Tuntuu, että tässä yhteydessä ei se itse syöminen ole se ongelma, vaan ne läsnäolijat. Pystyisin varmasti hyvin syödä keittoni jossain rauhallisessa paikassa yksin tai kahdestaan jonkun kanssa. Hälyinen ruokala on vain liikaa. Pelkään, että kellään osastolla ei ole ymmärrystä tai halua auttaa minua tässä. Muilla potilailla kun ei tunnu olevan juuri mitään ongelmaa syömisen suhteen.

Kaduttaa, että mainitsin siellä kenellekään mitään syömishäiriöstäni. Nyt tuntuu, että jokainen asiasta tietävä tarkkailee, mitä otan aamiaiseksi, miten juon kahvini ja menenkö syömään. Pelkään kauhulla, että jokaista ruokaan liittyvää valintaani vahdataan ja arvostellaan. Ihan kuin otsaani olisi leimattu "syöhmishäiriö" ja minun pitäisi käyttäytyä sen mukaisesti.

Olen niin typerä. Siellä ruokalassa tuskin ketään kiinnostaa paskaakaan, mitä minä syön, mutta luulen, että joku henki olisi siellä kuitenkin tarkkailemassa minua. Ja sitten anoreksia-minä alkaisi ivaamaan ja haukkumaan, kuinka läski ja ällöttävä olen, kun syön ja vielä muiden nähden.

Näitä kaikki pohdintoja prosessoin äsken suihkussa. Se hyvä puoli päiväosastossa on, että ajatukseni ovat pitkästä aikaa enemmän elossa. Toisten ihmisten seurassa oleminen ja keskusteluiden kuunteleminen elvyttää sisäistä monologiani. Mieleni ei ole aivan niin jäässä, vaan ajatukset heräävät.

An empty shell

Tänään aloitin hoitojakson päiväosastolla. Eilen illalla ja tänä aamuna tunsin suurta vastenmielisyyttä lähteä sinne ja teki mieli perua koko juttu. Ajattelin, ettei siitä kuitenkaan olisi mitään hyötyä, ajanhaaskausta vain minulle ja muille. Teki mieli jäädä kotiin odottamaan elämän päättymistä.

Ärtyneenä kuitenkin menin sitten osastolle, aikaisin aamulla, kuten piti. Saapuessani sulkeuduin itseeni ja katselin muiden puuhia sivummalta. Katselin, mitä muut söivät aamiaiseksi, hieman ahdistuneena, ja päädyin itse lopulta viiliin ja kahviin. Koko päivänä en juuri puhunut muille potilaille. Ei tehnyt mieli sanoa mitään.

Lounashetki pelotti etukäteen, ja lopulta siitä tulikin sitten todella ahdistava. Otin kasviskeittoa, ja muut mutustivat tyytyväisinä pizzaa, huolettomina. Kellään muulla ei ole samaa ongelmaa siis kuin minulla. Katselin ikkunasta ulos ja kyynel vieri poskea pitkin. Ruokasalin meteli vahvistui pääni sisällä. En enää erottanut sanoja vieressä istuvien ihmisten puheesta, vaan kaikki - puheensorina, astioiden kolina, nauru - kaikui päässäni hirvittävänä ja pelottavana. Tukin korvani ja jatkoin ikkunasta tuijottelua. Jalkani tärisivät salaa pöydän alla.

Söin keittoani muutamia lusikallisia ja lähtiessäni muiden kanssa kaadoin häpeillen ruoanjämät bioastiaan. Sen jälkeen lukittauduin vessaan minuutiksi pariksi itkemään vielä muutaman kyyneleen ja kokoamaan itseni. Loppupäivä meni rauhallisesti. Join kahvia ja täytin mukavan psykologin kanssa kyselylomaketta.


Viime viikonloppuna tuli juhlittua rankasti. Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä olin aluksi aikeissa mennä kotiin baarista yhden kaverin kanssa, mutta matkassa tuli mutkia, ja päädyin samaan bussiin parhaan ystäväni kaveripojan kanssa, ja hups, meninkin hänen luokseen. Olin liian kännissä. Palasin kotiin varhain aamulla, bussissa olo lähenteli paniikkikohtausta ja kävelessä itkin ja potkin paria roskista aamuauringon sarastaessa.

Hävettää. Onneksi ystävää ei haitannut ollenkaan, hämmästeli vain huvittuneena tätä käännettä illassani.

Pimeä puisto

Rusakko on seuranani. Puisto on pimeä. Läheisestä kapakasta kuuluu ajoittain meteliä. Polttelin rauhassa viimeisen röökini, sitten poltin loput tulitikut yksitellen, katsellen liekkiä ja sen hiipumista. Revin askit palasiksi. Tihkusade on niin pientä, että sitä tuskin huomaa. Kohta lähden varmaan kävelemään ympäriinsä. En tiedä, milloin menen kotiin. Taivas punertaa. Rusakko rapistelee lehtien seassa ja järsii puita. "Tupakointi voi aiheuttaa hitaan ja tuskallisen kuoleman." Eh? Elämäni on hidas ja tuskallinen kuolema.

I'm all alone, I'm feeling everything

Pääni tuntuu hajoavan tähän ahdistukseen. Mieli harhailee kaikessa pahassa: lääkkeiden yliannostuksessa, parvekkeelta hyppäämisessä, ulos jäätymisessä. Harmi, ettei ole mitään lääkkeitä, millä saisin pään sekaisin. Henkeäni ahdistaa. Tuskin tulen nukkumaan kovin hyvin tänä yönä. En tule mitenkään saamaan unta.

Ajatuksissa vilisee ideoita, että lähtisin nyt ulos metsään. Polttaisin röökin, istuisin kalliolla, lähtisin kävelemään pimeille kaduille. Vittu, askissa on enää yksi jäljellä. Miksei ole olemassa mitään paikkaa, johon voisin mennä hädän tullen ja jossa joku suojelisi minua pahalta maailmalta ja itseltäni? Joku mummeli syöttäisi rauhoittavan pillerin, juottaisi vettä päälle, peittelisi tilkkutäkin alle ja laulaisi tuutulaulua, kissat kehräisivät ympäri huonetta.

I still want to drown

Oma paino ahdistaa niin helvetisti. Olen katsellut tunnin ajan vanhoja kuvia tietokoneelta. Pystyn erottamaan kahden viimen vuoden kuvista painonvaihteluni, ja näen miten paljon laihempi olen ollut välillä, esimerkiksi viime jouluna painoin 12 kg vähemmän kuin nyt (BMI oli 17,3), samoin 2010 tammikuussa. Kuinka paljon nätimmältä näytän esimerkiksi joulun perhekuvissa, kuin kuvissa nyt kun BMI on 21,4. Ällöttävän normaalipainoinen.

En minä nytkään onneksi plösö ole, liikunnan ansiosta. Kroppani on nyt tosi tavanomaisen näköinen, hieman urheilullinen.

Tavallinen, terve ja urheilullinen ei ole se mitä haluan. Tämä ei todellakaan ole sitä mitä haluan. Itkettää, mutten kykene itkemään. Ahdistaa, etten ole sellainen kuin haluan. Haluan niin kovasti takaisin sinne, missä olin. Haluan siihen hetkeen, kun olin vielä lukiossa, laihdutin ja sain matikan kursseista kymppejä.


Viime yö oli helvetillinen, koska Ketipinorit olivat loppuneet. Katsoin kaksi Sinkkuelämää-jaksoa kahdentoista jälkeen, yritin nukkua, en saanut unta. Luin sanomalehteä, söin yöpalaa, lakkasin kynnet uudestaan, yritin nukkua, en saanut unta. Luin kirjaa, yritin nukkua, en saanut unta. Ajattelin ahdistavia asioita, yritin taas nukkua, en saanut unta. Luin toista kirjaa, aloin taas ajatella ahdistavia asoita, yritin jälleen nukkua, en saanut unta. Laitoin huoneeseeni valot, istuin peittoon kääriytyneenä sängylläni ja aloin itkemään. Rauhoituin ja tuijotin mattoani, kunnes se alkoi aaltoilla silmissäni, painoin pääni tyynyyn ja nukahdin. Kello oli lähes kuusi aamulla.


Olen hukassa. Ahdistaa. En tiedä, mitä teen.

Take off my mask to breathe

Eilen hermostuin aamupäivällä äitiin, kun hän uteli jotain ystävästäni. Menin huoneeseeni, paiskasin oven kiinni ja hakkasin ja potkin sitä. Onnistuin tekemään lommonkin oveeni. Kiva kiva, mitäköhän porukat sanovat, kun huomaavat rikkoneeni sen. Otin lääkkeitä ja nukuin koko eilisen.

Nyt ahdistaa, ettei minulla ole enää Ketipinoreja, koska vedin ne eilen loppuun. Ennen kun saan taas lääkkeitä, nukahtaminen tulee olemaan vaikeaa öisin. Stressaa jo nyt, etten saan nukuttua kunnolla ensi yönä.

Elämä lipuu ohitse, enkä tee omallani mitään. Nyt juon kylmää kahvia, lueskelen muotiblogeja ja lakkaan kynteni kultaisella. Kohta lähden koiran kanssa ulos.

The higher that I climb the harder I'ma drop

Epäilys kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä unohdettiin kaiketi viime kevättalvella. Olen itsekin sitä mieltä, että minulla ei sitä ole, mutta silti en voi olla huomaamatta satunnaisia jyrkkiä mielialanvaihteluitani tai hypomaniajaksoja.

Tällä viikolla, erityisesti eilen, on esiintynyt sitä hypomaniaa. Olen ollut poikkeuksellisen tarmokas, nukkunut vähemmän jne. Eilen illalla olin todella kiihtynyt, laitoin ruokaa supervauhdilla lomalta palaaville vanhemmilleni, siivosin, äksyilin veljelleni ja löpisin jotain taukoamatta. Myöhemmin tajusin käyttäytyneeni todella kummallisesti.

Rauhoituin vasta iltalääkkeen ansiosta, mutta rauhattomuus toi minulle maailman pisimmältä tuntuneen ja erittäin levottoman ja ahdistavan unen. Uni käsitteli kolmisen päivää elämästäni ja oli erittäin todentuntuinen. Olin psykoosissa ja karkasin kotoa ulos. Vaeltelin ympäriinsä viltti hartioilla, päädyin johonkin epämääräiseen narkkariporukkaan, polttelin jointteja ja aloin nähdä harhoja. Lopulta päädyin sairaalaan ja seuraavana päivänä tein saman uudestaan. Pahinta oli juuri tuon unen todentuntuisuus. Pelästyin unen aikana oikeasti, että apua miten huonossa jamassa olen. Herätessäni en tiennyt vielä tarkalleen, mikä oli totta ja mikä ei.

Nyt on taas todella masentunut olo. Vei kaikki voimat olla niin ahkerana tämä viikko, että poltin itseni taas loppuun. Äsken ahdistuin niin paljon, että hakkasin pöytääni ja osuin johonkin terävään ja sain haavan käteen. Pitäisi tänään vielä jaksaa mennä kaverille yöksi. En jaksaisi, mutta on pakko, koska olen luvannut.

Ahdistaa niin jumalattomasti.

I got my heart right here, I got my scars right here

Viime viikko meni paljolti miettiessä kolmiodraamaamme minun ja niiden kahden ystäväni kesken. Viikonloppuna yritimme toisen kaverin kanssa miettiä, mitä tekisimme tämän yhteisen ystävämme kanssa, joka sulkee ahdistuksen sisäänsä, esittää pirteää, mutta alkaa aina kännissä purkautua. Olen väsynyt tähän hänen käyttäytymiseensä. Minä kun olen mieluiten aina puhunut ystävien kanssa vaikeistakin asioista. Nyt emme tiedä, mitä teemme hänen kanssaan.

Kun yritimme ystävän kanssa pohtia tähän ongelmaan ratkaisua, puhuimme myös muista asioista, kuten minun tai hänen omasta voinnistaan. Hän on jo melko selkeästi ilmaissut ongelmansa, että hän ei tiedä, kuinka suhtautua ongelmiini. Olen myös alkanut aavistella, ettei hän oikein usko mielen sairauksien olemassaoloon. Vaikka olen yrittänyt rautalangasta vääntää ja selittää, että en oikeasti ole ihan terve, hänen on vaikea ymmärtää. Lukio on esimerkiksi tässä elämäntilanteessani vihoviimeisimpiä asioita, joita kykenen tekemään, mutta silti hän halusi sunnuntaikävelyllä puhua minun koulunkäynnistäni ja ikäänkuin maanitella minua takaisin koulunpenkille. Hänelle itselleen koulu on aina ollut tärkeä asia ja hän myönsi myös olevansa hieman pettynyt, että heitän taitoni ja lahjani hukkaan. Hän ei vain käsitä, etten jaksa.

Käsitän uupumuksen ja burnoutin eri asiana kuin masennuksen. Uupunut ihminen voi vielä selviytyä arjesta, mutta masennus on jo sairaus ja selkeä tila, missä arjesta ei enää selviä. En halua mitenkään vähätellä uupumusta ja väsymystä. Pidemmän päälle ne johtavat masennukseen.

Stressikin vaikuttaa ihmisiin eri tavalla. Jollekin stressi on polttoainetta, ja siten jaksaa tsempata yli haasteista, mutta esimerkiksi minulla stressi syö kaiken energian ja lamaannuttaa. Ystäväni on selkeästi päinvastaista sitä tyyppiä.

Tuntuu myös, että hänen on vaikea uskoa minulla olevan syömishäiriö. Välillä syön normaalisti hänen seurassaan ja jopa herkuttelen, välillä en juuri mitään. Mutta silloinkin, kun syön normaalisti, mietin jatkuvasti, saanko ottaa kyseisen suupalan. Ahdistukseni ei tietenkään näy päälle päin, koska peitän sen hymyllä.

Harmittaa, että vanhempani lähtivät ulkomaille torstaihin asti. Huomaan nyt, kuinka en pärjää yksin kotona. Olen ahdistunut. Tämä on tosi iso pala, ja minun pitää tsempata hirvittävästi jaksaakseni hoitaa kotihommat ja huolehtia koiran ulkoilutuksista. Tämä yksinäisyys ahdistaa ja olen hieman vihainen heille, että he jättivät minut yksin, vaikka en voi hyvin. Niin no, tuskin he tietävät etten voi hyvin, enkä missään tapauksessa halunnut pilata heidän iloaan matkallelähdöstä, vaan hymyssä suin vilkutin ja vakuutin pärjävääni aivan loistavasti.

Yellow diamonds in the light

Viikonloppu alkoi hyvin, kun vedin minimiruokailuilla torstaista alkaen. Halloween-kemuihin lähdin hyvillä mielin, vatsa huutaen ruokaa. Mekkokin näytti suht hyvältä ylläni.

Lähdin ystäväni kanssa hänen kavereidensa etkoille. Ystävälläni on ongelmia, mutta hän peittää kaiken hymyn taakse, eikä suostu avautumaan selvin päin. Jälleen kerran hän on oli kunnon kännissä, josta hänelle iski tunnevyöry. Hän muun muassa itki minulle, kuinka pelkäsi minun kuolevan.

Hän suuttui monille ihmisille illan aikana, mutta koska minä olin hänen kanssaan, sain kokea hänen vihansa. Tietysti otin sen heti itseeni, ja aloin tuntea syyllisyyttä hänen ahdistuksestaan. Ilta jatkui klubilla, jossa etsiskelin häntä vähän väliä, kunnes hän lopulta häipyi.

Ahdistuin, enkä ollut enää oma itseni. En edes pysy laskuissa, kuinka monen jätkän kanssa tanssin. Yritin siten unohtaa ahdistuksen. Pilkun aikaan olin yksin ja paniikki alkoi nostella päätään narikalla. Ahdistun muistellessani, mitä sitten tapahtui. En ollut enää edes juuri kännissä, mutta ahdistus alkoi sumentamaan silmiäni, enkä enää ollut läsnä.

Olin kadulla, halusin kuolla. Lähdin kävelemään johonkin suuntaan ja päädyin hysteerisenä jonnekin portaalle istumaan. Tärisin, vapisin. Sain soitettua ysl.elle1:lle. En muista mitä sanoin, mutta taisin änkyttää pahasti. Olo oli niin sekava, että olisin halunnut päästä johonkin.

Ystävän kaverit löysivät minut kadulta. Taisin kai jossain vaiheessa yrittää karkuun, mutta he hakivat takaisin ja taluttivat ystävän luokse. Minulla tuli vielä tuhat kertaa pakonomainen tarve lähteä karkuun jonnekin ulos ja kuolla johonkin pimeään pusikkoon. Sain kuitenkin estettyä nuo ajatukset ja menin nukkumaan.

Olin aamulla edelleen ahdistunut, ja kyselin ystävältäni, oliko hän tosiaan ollut vihainen minulle. Sain rehellisen tuntuisen vastauksen, että ei, hän oli ollut vihainen aivan muille ihmisille. Yritin vielä saada häntä puhumaan, mutta en onnistunut.

Seuraavana päivänä lähdin toiselle ystävälleni selvittämään välejäni hänen kanssa. Ystävä, jonka kanssa olin viettänyt Halloweenin, oli kertonut heidän keskustelleen minusta muutama päivä sitten. He eivät kuulemma tiedä, kuinka suhtautua syömisongelmiini. Hän kai myös sanoi, että tämä toinen ystävä on ärsyyntynyt ongelmastani, sillä pitää sitä huomionhakuisuutena. Tämän on myös vaikea kuulemma ymmärtää ongelmaani, koska taistelee itse hänestä itsestään riippumattoman alipainon kanssa.

Sain nyt onneksi selvitettyä hänelle asioitani ja tilannettani, ja hyvästelimme illalla hyvissä merkeissä. En kyllä saanut puhuttua tästä syömishäiriöristiriidasta, mutta ehkä joskus.

Terapeutin kanssa tosiaan päädyimme siihen, että annan päiväosastolle mahdollisuuden ja menen tulohaastatteluun. Se on huomenna, ja minua jännittää. En tiedä, saanko sanottua itsestäni lainkaan mitään.

Tänään on tullut syötyä liikaa, ja se ahdistaa. Terveellisesti, mutta liikaa. Haluan laihtua. Väsyttää, ja pieni ahdistus päällä.

Cause none of us were angels and you know I love you yeah

Tämä kappale sai minut herkistymään, surulliseksi ja sanattomaksi. Sanoja ei tule. Huokaisen syvään, ehkä pystyn jotain ajattelemaankin.

Tällä viikolla olen ollut erityisen thinspaantunut ja syönyt siksi vähemmän. (Ensi viikonlopun Halloween-asuni on aika ihana ja haluan näyttää mahdollisimman laihalta.) Syömishäiriöni voisi nykyään määritellä ortoreksiaksi, sen verran pakkomielteista terveellisen ruokavalion noudattamiseni on.

Viimeinen viikko on muuten voinut ihan ok, mutta mielialani hirvittävän ns. räjähdysherkkä, eli saatan aivan pienestä mennä pois tolaltani. Kuten esimerkiksi lauantaina. Ystäväni oli torstaina pyytänyt, että näkisimme sunnuntaina. Vastasin hänelle vasta lauantaina, pyysin anteeksi hitauttani ja sanoin, että voimme nähdä. Hän oli kokenut, ettei minua kiinnosta. Vastasin, ettei kyse ole siitä, etteikö minua kiinnostaisi ystäväni, vaan olen niin väsynyt, että tuskin jaksan raahata persettäni ulos ovesta. Hän totesi, ettei tekstiviestiin vastaaminen ole ennenkään vaatinut perseen raahaamista ulos ovesta.

Sattui niin kovasti, että ystäväni oli vihainen. Olin niin surullinen, koska luulin hänen ymmärtävän paremmin tilanteeni. Oloni oli epätoivoinen ja epätodellinen, teki mieli satuttaa itseäni. Äiti kuitenkin ehti tulla ensin huoneeseeni ja rauhoittaa minua, jonka jälkeen otin unilääkkeen ja menin nukkumaan.

Nyt alkoi taas ahdistaa. Niinkin pieni asia, että isä soitti ja pyysi viemään roskat. Sanoin selvä, löin luurin korvaan ja aloin kirkua tyynyyni. Mikä minua oikein vaivaa? Nyt tekisi mieli skipata tämän päivän harrastukset ja ottaa reilu annos unilääkkeitä, mutten voi enää perua. Ehkä menen tupakalle.

Itkettää.

Ja miksi ystävä ei enää muka ole vihainen? Eilen hän lähetti iloisena viestiä, että oli nähnyt unta musta. MITÄ VITTUA? ETKÖ SAATANA OLE VIHAINEN MULLE? tekisi mieli tivata.

Kävin tänä aamuna tutustumassa päiväosastoon. Aloin epäilemään, onko se sittenkään minun paikkani. Kaikki muut ovat paljon vanhempia siellä, ja säännöissä vaaditaan täyttä päihteettömyyttä kaiketi myös vapaa-ajalla. Helvetti mä haluan alkoholia naamaani!

Frame by frame, red speed ahead, a city dissolving

Eilinen loppupäivä oli taas inhottava. Äiti halusi minun menevän koiran kanssa ulos, mutta olin jo valmiiksi ahdistunut. Tästä pyynnöstä ahdistuin vielä lisää, joten otin taas 1200mg Ketipinoria vaipuakseni uneen. En ymmärrä, lääkkeen kesti hirmu pitkään vaikuttaa. Odotin ja odotin, että väsyttäisi, mutta ei.

Lähdin todella ahdistuneena koiran kanssa ulos. Askeleet horjuivat, koska lääkkeet alkoivat vähitellen vaikuttaa. Kävelin mäkeä ylöspäin metsikössä, hoipertelin, ja mieleni oli todella ahdistunut.

Sillä hetkellä tajusin masennuksen vieneen minulta kaiken luovuuden ja inspiraation, kaiken halun ja elämänilon. Tykkäsin luonnostella vaatteita, inspiroitua ympäristöstä ja suunnitella kaikkea uutta. Rakastan/rakastin seurata muotia ja pukeutua tyylikkäästi.

Nykyään en piirrä enkä luonnostele. Ulkona ollessani tarkkaile ympäristöä tai inspiroidu. Olen päivät pitkät kotona, harmaassa yöpuvussa. Joskus silloin tällöin laittaudun ja lähden kaverille. Mutta pääasiassa se jokin liekkki tai kipinä sisälläni on sammunut, ei ole valoa, ei ole luovuutta, ei elämäniloa.

Itkin siellä metsässä noita kaikkia asioita, mitkä olen menettänyt sairauteni vuoksi. Masennuin tästä ajattelusta entistä enemmän ja olin tuskissani. Käännyin kannoillani ja kiiruhdin kotiin. Menin samantien sängylleni. Kello oli noin viisi. Olin jo aivan unen rajamailla, mutta aloin vielä kirjoittamaan kännykällä uutta kirjoitusta tänne:

"Haluan kuolla

Minä haluan kuolla. Haluan kuolla. Haluan kuolla."

Siihen se jäi. Sitten nukahdin.

I cant stand to look at myself in the mirror

Anteeksi, jos huolestutin. Olin pois tolaltani, kun kirjoitin tuon viimeisimmän tekstin. Isä oli taas suuttunut, kun en ole auttanut kotitöissä. Minä kuulemma yritän kostaa hänelle (kostaa mitä?).

Sykkeeni nousi kovasti hänen puhuessaan vihaisella äänellään. Tuijotin seinää. Hän lähti huoneestani, ja minä aloin vajota mieleltäni johonkin synkkään. En oikein muista, mitä minulle tapahtui. Olin vain todella sekavassa tilassa huoneessani. Popsin 200mg:n vahvuisia Ketipinoreja yksi toisensa perään. Yhteensä vedin 1200mg. Tarkoitukseni oli tehdä jotain pahaa itselleni.

Istuin lattiallani ja tuijottelin kaikkea omituista, olin aivan jumissa ajatuksieni kanssa. Tuntui, etten saanut kunnolla happea, tai että pyörtyisin ahdistuksen tuskasta.

Lopulta nukahdin matolleni. Parin tunnin kuluttua heräsin, ja olo oli hirveä, sen verran muistan. Pyörrytti kamalasti, ja sain juuri ja juuri noustua sen verran, että pääsin sängylleni. Nukahdin uudestaan.

Heräsin tiistaina neljän aikoihin iltapäivällä. Se oli hiukan outoa, koska luulin nukkuvani sillä määrällä Ketipinoreja ainakin vuorokauden, kuten viimeksikin, kun otin 800mg. Pysyttelin hereillä iltaan asti, ja minulle tuli todella flunssainen olo sinä aikana. Äiti talutti minut nukkumaan omaan sänkyyn ja peitteli. Vaatteet ylläni tekivät kipeää, ne sattuivat ihoani vasten. Olin aivan jäässä. Särkylääkkeen avulla sain unta.

Nyt olo on fyysisesti ihan normaali. Olen kyllä hieman ahdistunut kropastani. Olin nimittäin koko viikonlopun kaverilla, ja siellä laihduin, mutta kun palasin kotiin, aloin taas syömään.

Eijeijei tää lähtee nyt tosi huonosti

Se sano jotai pari sanaa ja mä menin pois tolaltani, en pysty pysyä erosta noista ketipinoreista, apua

I'll forgive and forget before I'm paralyzed

Tänään olen taas syönyt vähemmän, onneksi: kolme omenaa, banaani, kuivattuja luumuja, kolme hapankorppua, viili ja lakkoja, kalakeittoa, kurkkupastilleja. Tuntuu silti liialta, olen niin painava. Punnitsin tänään: 64,4kg.

Puoli tuntia sitten tuli hirvittävä himo ahmia, estin itseäni menemästä syömään ja iski kova ahdistus. Puristin käsillä päätä ja suljin silmäni. Ristiriitaiset tunteet vilistivät päässä: haluan ruokaa, ei et saa, haluan, tekee mieli, ei!, miksi?, EI!

Aloin kuunnella musiikkia, avasin ikkunan, josta tulvii nyt raikasta ja viileää ilmaa, sitten rauhoituin. Pitää kääntää tämä olo voitoksi. Käännytin ruoanhimon pois, hyvä minä! Nyt, keskity, hengitä syvään. Huomenna vielä paremmin, eikö niin?

Hiding it all behind the smiles

Fakta on, että painan luultavasti aivan saatanallisen paljon. En tiedä tarkalleen kuinka paljon, sillä en ole uskaltautunut vaa'alle kolmeen viikkoon. Jotain 62-66 välillä se on (sen verran pystyn näkemään peilistä), ja hyi helvetti nuo luvut oli tuskallista kirjoittaa tuohon. Hämmennän jo itseäni sillä faktalla, että olen oikeasti lihonut viime talven alimmasta painosta n. 13 kg. Se on todella paljon. Se kaikki ihra on ympäri kehoani rumentamassa minua.

Minua oikeasti hävettää kertoa teille painoni. Häpeän jo muutenkin itseäni. Silti kidutan vielä vähän lisää kertomalla vielä teillekin. Se on pieni rangaistus siitä, että olen aiheuttanut sen itselleni. Ei kylläkään riittävä rangaistus.

Löydän motivaation lähes joka päivä uudestaan ja kadotan sen samantien. Elämän tylsyys ja ahdistus vie minut syömään koko ajan. Syön terveellisesti, mutta liikaa.

Häpeän kehoani niin paljon, että minua ahdistaa jopa istua terapiatunnilla terapeutin silmien edessä. Minua ahdistaa joka ikinen kaunis ja laiha tyttö, jonka näen kaupungilla. Minua ahdistaa ajatus, että lauantaina pitäisi taas näyttää hyvältä ja lähteä ulos juhlimaan.

Olen niin tuhottoman ruma valas, etten löydä sille riittävän voimakasta sanaa.

Just fight through the pain

Blogi on ainoa, jolle jaksan enää kertoa itsestäni. En jaksata avata suutani. (Tai ehkä terapeutille jaksan.)

En tiedä enää, milloin tästä tuli tällaista. Kuinka pitkään tätä on jo jatkunut? Nukun puoleen päivään, nuokun päivän tietokoneella, lasken minuutteja iltaan, jotta voisin katsoa Salkkarit, ottaa iltalääkkeen ja nukahtaa. Missä vaiheessa minulta on jo mennyt taju siitä, mikä päivä on meneillään ja millainen sää on ulkona? Katson päivän aikana vain kellon viisareita ja odotan iltaa, jotta pääsisin nukkumaan. Siltikään nukahtaminen omaan sänkyyn ei tunnu enää turvalliselta ja mukavalta. Oma sänkynikin on ahdistava iltaisin. Minulla on kummallisen ahdistunut olo, kun menen nukkumaan. En osaa selittää sitä.

Itkin äsken tyhjää oloani, ohitse lipuvia päiviä ja menetettyjä hetkiä elämästä. Ajattelen ystävääni, jolla on tänään syntymäpäivä. Hän on varmasti ollut koulussa, saanut onnentoivotuksia ja hymyjä koulukavereilta, hymyillyt itsekin. Minä en ole jaksanut edes soittaa hänelle, vaikka ajattelenkin häntä. Hyvää syntymäpäivää, rakas!

Yritin perjantaina kysyä hoitajaltani, tietäisikö hän, milloin päiväosastolle pääsisi, tai edes kuinka paljon jonoa siellä on. Hän ei osannut sanoa yhtään mitään. Pian, varmaan. Mitä tarkoittaa pian? Tarvitsen elämääni ja päiviini edes jotain sisältöä.

If it hurts to breathe, open the window

Anteeksi, rakkaat, ettei minusta ole kuulunut.

Viime viikolla hoitaja ehdotti minulle päiväosastoa. Lähete pistetään varmaankin tällä viikolla. Harmi, etten tiedä ollenkaan, milloin pääsen sinne. Saan ehkä huomenna tietää. Haluan sinne todella.

Viime viikonloppuna olin taas baareilemassa kavereiden kanssa. Se jätkä oli siellä myös tyttöystävänsä kanssa. Teki pahaa nähdä heidät yhdessä. (Seuraavana päivänä kaverit kertoivat jätkän välillä vilkuilleen porukkamme suuntaan.) Ei, toiveajattelua.

Join sinä iltana aika reippaasti ja tanssin paljon. Minulla oli hauska ilta. Sitä ennen, kun olimme aloittelemassa kaverilla, paljastin heille, kuinka huonosti minulla todellisuudessa menee nykyään. Kaverit olivat järkyttyneitä ja itkimme yhdessä. Ihanaa, että he välittävät.

Sunnuntain krapula oli melkoinen, mutta onneksi ihan siedettävä. Kävimme kävelyllä puistossa ja lammen rannalla, mikä oli tavallaan todella terapeuttista. Ihmettelimme luontoa ja ympäristöä ja juttelimme kaikkea mukavaa.

Illalla kotona olin vaisu heikon olon takia ja jäin tietokoneelle myöhään yöhön asti, sillä minua ei nukuttanut. Ei olisi kannattanut, sillä kolmen aikaan isä tuli ovelleni ja aloitti riidan.

Hän veti sähköt pois puolesta kämpästä, jotten enää voinut olla koneella. Hänen mentyä nukkumaan, otin 800mg Ketipinoria, koska olin niin ahdistunut riidasta.

Menin keittiöön ja sytytin valot lukeakseni lehteä. Isä palasi ja riita jatkui entistä ahdistavampana. En enää muista siitä paljoa, mutta sen tunteen ainakin sain itsestäni, että olen inhottava laiska paska, joka ei tee mitään hyödyllistä. Sitten isä lähti nukkumaan.

Kello oli jotain neljä, ja lähdin käymään vessassa. Valot eivät toimineet siellä, joten olin pimeässä. Aloin nähdä hahmoja. Vessa oli täynnä juhlivia ihmisvarjoja, jotka tönivät minua. Yritin sulkea silmäni niiltä, mutten voinut. Niitä oli joka puolella, kun yritin poistua ovesta.

Lopulta pääsin ulos vessasta ja menin sänkyyn. En saanut unta kahteen tuntiin. En muista siitä ajasta juuri mitään, ja aika meni hurjan nopeasti. Muistan vain, että sykkeeni oli kiihtynyt, kierin sängyssä ja minua pelotti.

Kuudelta kävin vessassa ja matkalla kaaduin seinää päin, koska jalkani eivät kantaneet kunnolla. Sitten lopulta nukahdin sänkyyni.

Heräsin maanantaina iltakuudelta äidin herättelyihin. Hän kysyi, haluanko ruokaa, ja vastasin etten halua, ja nukahdin heti uudestaan. Seuraavaksi heräsin kahdeltatoista yöllä, mutta jatkoin heti unia.

Tiistaiaamuna heräsin viimein kahdeksalta ja nousin kokonaan ylös. Ihmettelin, että olin nukkunut jo yli vuorokauden. Kokonainen päivä oli mennyt ohitseni.

Päivällä oli terapia, onneksi. Kuulin terapeutilta, että sä oli aamulla soittanut hänelle. Suutuin, koska isä ei ollut kertonut siitä minulle. Hän ei koskaan kerro, vaan soittaa aina selkäni takana.

Sitten terapeutti vielä sanoi kertoneensa isälle poliklinikkani ehdotuksesta, että menisin päiväosastolle. Suutuin siitäkin, mutta lepyin nopeasti.

En muista lähiviikoilta yhtäkään terapiatuntia, joilloin en olisi itkenyt. Nytkin itkin. Olin esimerkiksi niin surullinen ja kateellinen ikätovereilleni, jotka valmistuvat ensi keväänä ylioppilaiksi. Huonot tai hyvät paperit - aivan samantekevää - olen silti kateellinen. Näen muilla ihmisillä edessä vain lukemattomia mahdollisuuksia ja onnellisia hetkiä, jotka tulevaisuus heille tuo. Entä miten näen oman tulevaisuuteni? Sairaalaa, pimeyttä. Pelkään jokin hetki tekeväni itselleni jotain.

Note to self

Sinä vitun paska ihminen, vittu lopeta olemasta kuvottava läski paska, löydä se helvetin itsekuri jostain ja ala saatana laihduttaa!

Minähän varoitin, ettei hyvä olo jatku pitkään. En saanut mitään tänään aikaiseksi. Sentään koin pitkästä aikaa nälkää, ja se tuntui taivaallisen hyvältä. Kunnes mummi tuputti omelettia...

Öitä.

Ehkä askel eteenpäin

Olen ollut pienessä flunssassa viikonlopusta lähtien. Ei olisi pitänyt kävellä yöllä kotiin liian vähissä vaatteissa. Flunssa on vetänyt muutenkin henkisesti huonon olon vielä heikommaksi.

Maanantaina olin yhden ystävän kanssa, ja valehtelin hänelle taas silmät päästäni. "Mun koulu loppuu neljältä, tuun sieltä suoraan, sieltä on lyhyt matka." jne. Enhän minä ole käynyt koulussa tosi asiassa pariin viikkoon. Minulla menee koko ajan huonommin, mutta en sano hänelle asiasta mitään, hymyilen vain.

Terapiassa itkin taas vuolaasti. Asioista puhuminen oli tuskallisen vaikeaa, enkä pystynyt kaikkein kipeimmästä asiasta, syömisestä, edes puhumaan. Sain kuitenkin muita asioita sanottua, ja hän tuntuu ymmärtävän minua hyvin.

Koko alkuviikon mielessäni ovat olleet vain synkät ajatukset. Olen yrittänyt miettiä vaihtoehtojani elämässäni ja ahdistunut lisää, kun mikään niistä ei tunnu hyvältä. Olen kokenut suurta ahdistusta, voimattomuutta ja kateutta ajatellessani kaikkia muita ihmisiä koulussani, jotka tuntuvat pärjäävän elämässään. Tunnen itseni muiden rinnalla niin epäonnistuneeksi ja arvottomaksi. Purin terapeutillenikin itkien pelkojani siitä, jos lopettaisin lukion.

Tänään illalla itkin huoneeni lattialla pimeässä, ja äiti tuli luokseni. Hän oli rauhallinen, ei tivannut, mikä minua vaivasi, kuten hän joskus tekee, vaan halasi minua ja lohdutti. Joimme teetä ja juttelimme hyvässä hengessä. Kerroin tilanteestani lääkkeiden, polin ja koulun suhteen.

Saatan yrittää ottaa huomenna pieniä askeleita. Tarkoituksena olisi käydä uusimassa masennuslääkeresepti, jos vaikka alkaisin taas syödä lääkkeitä, varata aika hoitajalle polille ja keskusteluaika koulussa ryhmänohjaajalle. Ei kuitenkaan vielä riemunkiljahduksia: nyt on ehkä hyvä olo, mutta parin päivän kuluttua kaikki saattaa olla kuten ennen.

Everything is my fault, I'll take all the blame, aqua seafoam shame

Viime kirjoituksen jälkeen homma lähti käsistä kunnolla. Riita isän kanssa lähti jostain aivan pienestä. Hän pyysi minua ulkoiluttamaan koiran seuraavana aamuna, mihin sanoin "Okei." Erehdyin kysymään perusteluita, miksi hän ei voinut, ja siitä se lähti. Isä valitti, miksen vie koiraa koko ajan, kun kerta en käy koulussa, tuijotan vaan tietokoneen ruutua, valvon yöt ja nukun puoleen päivään. Miksi teen heille sitä ja tätä. Miksi olen niin inhottava. Lisää pahoja sanoja, ja minä ahdistuin.

Isä lähti huoneestani. Ahdistukseni alkoi yltyä. Pitelin päätäni ja kuljeskelin huoneessani yrittäen pysyä kasassa. Polvistuin ja aloin hakata kättäni lattiaan. Löin päätäni käsilläni. Potkin seinää ja lämpöpatteria jaloillani. Hakkasin päätäni patteriin. Otin tyynyn ja aloin kirkua siihen. Purin sitä, kiljuin lisää. Hakkasin taas päätäni. Löin seinää.

Suutuin isälle, ja päässäni oli pelottavia ja väkivaltaisia ajatuksia. Kuulin askelia ja avasin oven, riita jatkui. Tönin häntä ja paiskasin oven häntä päin. Järkytyin teostani ja valahdin lattialle seinää vasten. Isä huusi, minä itkin ja aloin purra sormiani ahdistuksissani. Äiti heräsi ja tuli paikalle, hän alkoi tuijottaa minua. He vain tuijottivat silmät täynnä vihaa.

He menivät nukkumaan ja minä lähdin hiljaa ovesta ulos tihkusateeseen pyörän kanssa. Kello oli kaksitoista. Ajoin pitkin pimeitä katuja, tuntemattomille seuduille. Ajoin ohi varasto- ja tehdasalueiden, talojen, metsien ja peltojen. Väsytti ja ahdisti niin, että harkitsin tosissani piiloutumista metsään tai pusikkoon ja sinne nukahtamista. Pysähdyin pellon laidalla, katsoin tähtiä, pimeyttä ja tyhjyyttä. Teki mieli luovuttaa ja jäädä siihen.

Loppumatkan olin hyvin uupunut. Ajoin pitkin tietä, joka ei tuntunut loppuvan koskaan. Missään ei näkynyt ketään. Lopulta löysin oikean reitin kotiin. Palasin joskus kolmelta ja matkaa oli kertynyt 39 kilometriä. Menin suihkuun ja nukkumaan.

Heräsin äidin ääneen aamulla kymmenen aikoihin, ja uusi riita lähti käyntiin. Aluksi se oli vain väittelyä, valitusta ja moitteita minusta. Ahdistuin minuutti minuutilta vain enemmän ja enemmän, ja aloin pyytämään äitiä menemään pois. Tietenkään hän ei kuunnellut, vai jäi siihen paikoilleen, tuijottaen minua. Meinasin ottaa häntä käsivarresta kiinni ja repiä ulos, mutta sitten hän lähti.

Pian se kuitenkin jatkui, sillä hän palasi aina uudestaan. Riita muuttui yhä ahdistavammaksi ja sekavammaksi. Äiti alkoi nauraa minulle ja imitoimaan puhettani, ilkkuen. Yritin pysyä vahvana ja sanoa takaisin, mutta huonolla menestyksellä. On enää vaikea muistaa äidin pahoja sanoja, mutta ainakin hän haukkui minua lapselliseksi, tyhmäksi, paskaksi ja syypääksi perheeni huonovointisuuteen sekä hänen ja isäni ahdistukseen. Nielin kaiken surullisena ja annoin olla.

Terapiatuntini on harvoin sattunut näin hyvään saumaan. Aluksi koin suuria vaikeuksia avautua, mutta jo ensiminuutista lähtien kyyneleet alkoivat kirvota silmiini. Lopulta sain selitettyä tapahtuneen ja pääsimme keskustelemaan. Ainakin oloni helpottui hieman, kun kuulin edes jonkun ymmärtävän kantaani.

Jatkosta en edelleenkään tiedä. Koulua en pysty suorittamaan, siltä näyttäisi. Minulla on katto pään päällä, mutta äiti tuntuu ajavan minua ahkerasti pois kodistaan. Saadakseni jonkinlaisen rauhan elämääni, haluaisin muuttaa pois, mutta minulla ei ole rahaa, eikä voimia alkaa tienata rahaa. Olen siis umpikujassa?

I wished that I could fly away instead of kneeling in the sand catching teardrops in my hand

Teen itselleni syömisten suhteen tyhjiä lupauksia, jotka jatkuvasti rikon. Olen niin yksinäinen ja onneton. Tällä hetkellä minulla on vain pari kolme ystävää, jotka ymmärtävät. Kolme muuta läheistä ystävää ei enää ymmärrä, vaan onnistuu satunnaisesti vain satuttamaan minua tahattomasti. Pienet ja harmittomiltakin tuntuvat asiat alkavat jälkikäteen pyöriä mielessä, ja tajuan loukkaantuneeni niistä.

Masennukseni on taas saanut kodin ilmapiirin inhottavaksi. Syy on tietysti minun, koska olen niin ärtynyt, suutun helposti ja alan tiuskia. En jaksa kovinkaan paljon auttaa kotona. Koulua on ollut vasta kymmenen päivää, mutta olen ollut paikalla vaan neljänä päivänä. Tästä ei tule mitään, elämästäni ei tule mitään. En tiedä lainkaan, miten tämä tästä jatkuu.

Mitä syömisiin tulee, tekisi mieli tappaa itseni. Niin paljon inhoan itseäni. En tiedä painoani, ja varmaankin olen taas lihonut. En ihan tosissaan enää jaksa yrittää päästä tästä kuopasta ylös. En enää välitä itsestäni. Ja taas alkaa itkettää.

Täällä olen yhä

Vietin upean festariviikonlopun juuri ennen koulun alkua. Se oli lähes täydellistä: aivan upeita artisteja, sopivasti alkoholia, hyvä porukka, niukkaa syömistä, pyöräilyä, pitkiä öitä. Erityisen onnellinen olin lähes kahden kilon painonpudotuksesta (pääsin "jopa" 61,1:een) ja siitä, että eräs poika sanoi minua kauniiksi. Jatkoin niukalla ravinnolla alkuviikon, mutta keskiviikosta lähtien romahdin ja söin jäätelöä ja leipää illalla. Sama jatkui seuraavina päivinä. Enkä perjantaista lähtien mennyt kouluun.

Viimeiset kolme päivää olen maannut kotona surullisena. Olen syönyt suurinpiirtein kulutuksen verran, eli liikaa. Pyrin syömään erittäin terveellisesti ja välttämään leipää. Sunnuntaina ja eilen kävin lenkillä, koska oli vain pakko. Tänään tulin taas kouluun. Minulla on ainoastaan kaksi kurssia, mutta on vaikea jaksaa sitäkään.

Aloitin juuri baletin harrastamisen. Se on juuri sopivan rankkaa ja haastavaa. Harjoitussalin peilistä oli vain inhottavaa tuijottaa pulleita jalkojaan ja jättimäistä takamusta. Minun pitää laihtua, ja baletti auttaa ja motivoi siinä.

Otin eilen illalla pitkästä aikaa Ketipinorin ja aamupäivällä olin aivan tokkurassa terapiassa. Koska erehdyin terapia-ajan suhteen viime viikolla enkä tullut tunnille, joudun maksamaan siitä puolet, ja sekös minua ärsyttää. En pystynyt tai jaksanut puhua terapiassa yhtään mitään. Tuskin kykenin ajattelemaan. Välillä ajatukset harhailivat suuttumukseeni ystävääni kohtaan, sitten itsensä vahingoittamissuunnitelmiin. Jälkimmäistä en kertonut terapeutille.

Jouduin kuukauden alussa perumaan aikani poliklinikan hoitajalle, enkä ole jaksanut soittaa ja sopia uutta. Nyt ei siis ole lääkkeitä (Cipralex) jäljellä, eikä poliaikaa tiedossa. En vain jaksa hoitaa asioita ja huolehtia itsestäni.

En jaksa

Luulin kykeneväni edes terapiassa puhumaan, mutta olin väärässä. Tuhansia kertoja kaverit ovat kesän aikana kysyneet vointiani, mutten ole osannut vastata mitään. Pääni vain lyö tyhjää, kun yritän keksiä vastausta kysymykseen. Sama jatkui tänään terapiassa, vaikka niin toivoin lukon aukeavan siellä. Sen sijaan hukkasin koko ajan näpertämällä kynsiäni, ahdistumalla ikkunasta porottavasta auringosta, ja ihmettelemällä sormuksestani seinälle peilautuvia valotäpliä. Välillä sain jotain yksittäisiä lauseita sanottua. Terapeutti yritti kyllä auttaa minua puhumaan, mutta ympärilläni oli niin tiivis muuri, ettei se auttanut.

Olen läski, ruma, inhottava, kuvottava, pulska, pyöreä, iso, ällöttävä. En tiedä jaksanko aloittaa koulua. Minulla on vain kaksi kurssia, ja nekin sellaisia, jotka käyn uudestaan. Aloitan kolmatta vuositasoa, eikä minulla ole yhtä helvetin ainuttakaan äidinkielen kurssia suoritettuna. Arvelen, että lukionkäyntini tuleekin tyssäämään siihen. Kirjoittamisesta on vuosien varrella tullut valtava mörkö, ja olen senkin suhteen nykyään aivan lukossa. En enää edes suostu kirjoittamaan koulujuttuja. Eikä minulla ole mitään tietoa, mikä tai kuka pystyisi minua auttamaan, joten opiskeluni taitaa olla tuhoon tuomittua.

Kalenteri on täynnä liian kiireisiä päiviä. Täysjärkisen mielestä hommaa ei varmaankaan ole liikaa, mutta itse herään joka päivä ahdistukseen siitä, mitä kaikkea päivän aikana pitää tehdä.

Syömisissä epäonnistun jatkuvasti, joten sen vuoksi joudun aina perumaan iltamenot kavereiden kanssa, koska läskiahdistus on liian suuri.

En jaksa.

Kuollut yöperhonen on täällä kanssani

Minulla ei ole mitään omaa rauhaa, ja se ahdistaa. Paitsi täällä vessassa saa olla ja itkeä rauhassa. Eilen illalla kaverit alkoivat valittaa, että olin menossa liian aikaisin nukkumaan, vaikka sanoin heille olevani väsynyt. Menin sisälle, vessaan, teki mieli oksentaa ne kuvottavat karjalanpiirakat, mutten osannut. Menin ulos kuistille yksin itkemään. Ahdisti kaverini, ahdisti syöminen.

Tänään emme ole juuri puhuneet toisillemme. Vain jotain harvoja sanoja. Skippasin aamiaisen, söin myöhemmin lounasta ilman muita. Olen ollut omissa oloissani, murtuneena. Hekään eivät puhu minulle. Äsken he lähtivät jonnekin kahdestaan ja aloin ahmia: kuusi keksiä ja kaksi palaa pullaa. He palasivat ja toinen kutsui minua nimeltä, mutta sanoin soittavani puhelun ja poistuin paiskaamalla vahingossa oven perässäni. Yritin oksentaa vessassa, mutten onnistunut ja aloin itkeä. Ysl.elle1 soitti, puhuimme lyhyesti ja se helpotti hieman oloani. En halua poistua täältä vessasta. Haluan olla yksin ja rauhassa.

Nyt en pysty edes nauttimaan olostani täällä, vaikka olisin halunnut lomailla ilman stressiä ja ahdistusta.

Sinisiä sudenkorentoja ja sadekuuroja

Näin kaverin julkaisemia tuoreita bilekuvia ja ahdisti nähdä niistä kuinka ruma ja läski olen. Ahdistaa, ettei minulla ole täällä mökillä mitään yksityisyyttä. En voi vahdata syömisiä kunnolla enkä jumpata. Ahdistaa, että yksi tyttö lähetti ylituttavallista viestiä, ihan kuin olisin tehnyt silloin kännissä jotain ja antanut ymmärtää tykkääväni tytöistä, vaikken. Ahdistaa, etten ylipäätään ole varma, mitä tein sinä loppuiltana.

Eniten nyt ahdistaa kuitenkin läski. En saa enää napostella täällä mökillä mitään, ei ruisleipää, ei jogurttia, ei maitorahkaa, ei, ei ja ei. Jos tekee mieli jotain, pitää juoda vettä. Ahdistaa, ettei ole vaakaa. Tavoitteenani on, että palatessani kotiin paino on pudonnut alle 60:n. Minulla on ollut lähiaikoina motivaatio kasvussa, joten uskon onnistuvani.

Nyt pitää yrittää vain keskittyä luonnon kauneuteen, olla välittämättä häiriötekijöistä ja olla syömättä.

With the lights out, it's less dangerous

Vanhemmat lähti maalle toissapäivänä. Kutsuin pari kaveria ja pidettiin rauhalliset illanistujaiset valkoviinin kera. He jäivät yöksi, eikä tarvinnut olla yksin. Eilen jäin illalla yksin, kun veli lähti omaan kotiinsa. Ahdistus hyökkäsi salamana kimppuuni. Olimme tehneet pannukakkua ja olin ahminut sitä hirveästi. Yritin oksentaa, onnistumatta.

Hätäännyin, koska olin yksin kotona. Ravasin ympäri kämppää hermostuneena. Keitin 0,7 litraa kahvia ja join koko pannullisen kiihdyttääkseni aineenvaihduntaa. Otin 600mg Ketipinoria lievittääkseni ahdistusta ja 600mg Buranan lievittääkseni ahdistuksesta tullutta päänsärkyä. Katsoin jonkin aikaa televisiota.

Vähän ennen yhtä yöllä tuli todella huono olo enkä kyennyt enää keskittymään televisioon. Syke kohosi yli sataan, ja jos nousin ylös se hakkasi jotain 120:tä. Oksetti, pyörrytti. Kiduin lattialla ja yritin soittaa ystävälle, mutta hän ei vastannut. Pelkäsin kuolevani. Mietin jopa hätänumeroon soittamista. Lopulta avitin oksennusta työntämällä sormet kurkkuun. Puolentoista tunnin kuluttua olo alkoi helpottaa ja nukahdin lattialle.

Nyt stressaa, että pitäisi pakata tavaroita landelle. Niinkin pieni asia tuntuu käsittämättömän vaikealta tehdä yksin.

En ehkä kirjoita nyt puoleentoista viikkoon mitään, koska olen maalla. Kännykässäni on kuitenkin netti, että jotain saatan kirjoittaa.

A disguise of self-deception hides my secrets perfectly, I'm rejecting my reflection 'cause I hate the way it judges me

En halua enää lähteä tästä asunnosta ulos. Olen liian lihava ihmisten ilmoille, liian ruma ja kuvottava. En voi sille mitään, että tämä kaikki sattuu liikaa ja aloin taas itkeä.

Menin eilen todella myöhään nukkumaan ja heräsin vasta neljän aikoihin. Olen vaeltanut koko päivän tietokoneen ja jääkaapin välillä, tiuskinut aina välillä äidille. Kävin vaa'alla, enkä enää pysty edes kirjoittamaan sitä tähän. Niin paljon lisää vihattavaa itsessäni.

Itkuraivosin äsken vaatehuoneessani, päähän sattuu.

Onneksi mulla on paljon Ketipinoreja. Menen nyt nukkumaan niiden avulla ja aion nukkua pitkään. Terapiasta on ollut kesätaukoa, kohta pitkästä aikaa tunti, poikkeuksellisesti lauantaina. Siihen mennessä pitää herätä.

Viinakaapin vodkat, brandyt ja ginit houkuttelevat. Ei, tyydyn painamaan kasvoni käsiini ja sulkemaan silmäni.

Yö ja merenranta

Alkoi ahdistaa, hiivin ulos ja lähdin juoksemaan. Metsän läpi, hiekkatietä pimeässä, suojateiden yli, merenrantaan. Näin hahmon, sitten se katosi, juoksin lujempaa. Istun penkillä, katselen merta, kaupungin valoja, tummaa taivasta ja sen pilviä. Pari yksnäistä lokkia huutaa jossakin. Tuulee, alkaa tulla kylmä, koska en enäää juokse. Yritän miettiä, mitä tekisin. Missään ei ole turvapaikkaa, johon juosta. Pitäisi lähteä kotiin, tehdä pilates-liikkeet, mennä suihkuun ja nukkumaan. Sängyssä olisin turvassa. Aamulla heräisin kuitenkin paikassa, jossa on huone täynnä pahaa, syntisiä ruokia. Ruokia, jotka ovat olemassa vain tehdäkseen minulle väkivaltaa. Ruoka on silkkaa pahuutta.

Miten minä pääsen pois täältä? Lähdenkö kotiin? On kylmä. Suussa maistuu veri. On ihan helvetillisen kylmä ja istun tässä vieläkin.

To pluck the feathers off all the birds

Jatkoin lääkkeiden syöntiä, kunnes Cipralexit loppuivat viime viikolla ja minua alkoi taas ahdistaa. Nyt en ole saanut aikaiseksi käydä polilla viedäkseni reseptin uusittavaksi, en vain ole jaksanut. Vointikin huononi heti, kun lakkasin syömästä niitä.

Ajatukset ovat olleet kaikkialla. Perjantaina oli pihabileet, ihan hauskaa oli, lopulta tosin vähän huono olo ja sammuin melkein. Aamuyöllä pyöräilin kotiin ja sain idean lähteä keskustaan. Pyöräilin kännisenä hiljaisessa keskustassa, pitkin rantoja, aamuauringon lämmittäessä, yhteensä 23 kilometriä.

Seuraavana (tai no samana päivänä) lähdin sitten kaverin luokse junalla ja illalla lähdimme ulkojuhlimaan. Päädyimme baariin. Pokasin taas jätkän tai pari, kuinka turhaa. Sitten se jätkä, johon olin ihastunut, ja jota olen haikeudella ja itkien miettinyt muutaman kuukauden, tuli puhumaan minulle aivan yllättäen. Oli pahoillaan, oli saanut viestini ja halusi selittää kasvotusten. Kyse oli - yllätys, yllätys - toisesta tytöstä.

Lähdin itkien pois, soitin ystävälle. Halusin unohtaa, joten menin tanssimaan, jolloin lähdin jonkun jätkän mukana rannalle istumaan ja tein kännityperyyksiä. Onneksi pääsin turvallisesti sitten taas kaverin kaverin autokyydillä kotiin.

Seuraavana päivänä oli taas vuosisadan krapula, joka kesti iltaan asti. Lähdettiin uimaan kavereiden kanssa, mikä helpotti. Samalla realiteetit alkoivat iskeä mieleen. Epätietoisuus siitä jätkästä oli tullut päätökseen, minulle epäedullisella tavalla. Mielialaani ei kohentanut yhtään, että näin hänet kävelemässä kaupasta tyttönsä kanssa.

Jäin vielä yhdeksi yöksi kaverille ja seuraavana päivänä lähdin junalla kotiin. Istuessani tyhjässä junavaunussa katselin ulos ikkunasta, kaivoin soittimeni esiin, kuuntelin ahdistavaa musiikkia ja aloin itkeä hillittömästi.

Sentään sydänsurut ja darra veivät nälän niin, että olen laihtunut kaksi kiloa. Edes jotain hyvää tässä?

I could feel my eyes turning into dust

Anteeksi, etten ole antanut kuulua itsestäni mitään. En vain ole ehtinyt tai jaksanut kirjoittaa. Ei ole ollut mitään järkevää sanottavaa pään sisältä. Sitä vain ajelehtii eteenpäin näitä sateisia, rumia kesäpäiviä.

Aloin käyttää taas lääkkeitä: Cipralexia 15mg, Ketipinoria 200mg. Ne ovat auttaneet hieman. Minulla ei ole enää ahdistuskohtauksia. En voi kuitenkaan sanoa voivani hyvin tai mitään sen tapaista. Vain voimakkaimmat ahdistukset ovat kadonneet, ja olen saanut hieman enemmän voimia esimerkiksi ulkoilla koiran kanssa.

En tiedä tämänhetkistä painoani, ja se totta helvetissä vaivaa minua. Luulen, ettei se ole kauheasti muuttunut viimekertaisesta. Välillä olen syönyt vähemmän, välillä enemmän. Satunnaisesti olen jopa hetken pitänyt kroppaani hyvänä, mutta sitten taas palannut todellisuuteen ja ymmärtänyt olevani isompi ja rumempi kuin kaikki muut.

Itkin, kun huomasin, etteivät yhdetkään vanhat farkkuni mahdu minulle. Onneksi en käytä farkkuja juuri koskaan. On kuitenkin muita vaatteita, joista todella pidän ja jotka ovat nyt tiukkoja. Olen liian iso.

Kuuntelen tätä kappaletta, ja alkoi ahdistaa. Olen jossakin omituisessa tyhjiössä, ahdistaa. Tämä on kamalaa, enkä haluaisi olla täällä.

Like a waterfall in slow motion

Näitä varmaan tulee jatkossa koko ajan: kirjoituksia, joissa kerron uudestaan ja uudestaan, kuinka minulla on paha olla ja kuinka ahdistus vain syvenee. Nyt ahdistuksellekin on enää yksi selkeä syy: läski. Loma vei koulumurheet mennessään, sentään, mutta tilalle tuli tuo läskiahdistus oikein moninkertaisena.

Olen joka päivä saanut jossain vaiheessa aina laihdutusinnon, sitten se on kestänyt puoli vuorokautta, jonka jälkeen olen taas romahtanut. Eilen oli ennätys vähään aikaan, söin "vain" 1800kcal. Kuitenkin yöllä minulla oli niin nälkä, että sattui enkä saanut unta moneen tuntiin, jolloin menin syömään hapankorppuja. Ahdisti niin paljon, että olin koko ajan nousemassa ylös sängystä ja lähdössä koiran kanssa ulos, mutten raaskinut herättää sitä. Nukahdin ehkä viiden aikoihin.

Aamulla heräsin kahdeksalta, eikä minua nukuttanut lainkaan. Lähdin koiran kanssa ulos. Hellevaatteet paljastivat läskini ja tunsin itseni lihavaksi, rumaksi ja valtavaksi valaaksi. Sortsien lahkeista tursusi läskiä, vatsa pullotti kuin raskausvatsa, posket kuin pikkulapsella. Käveleminen kadulla ahdisti hirvittävästi. Näytin kuvottavalta ja näytän edelleen.

Miksi pilasin tämänkin päivän? Aamun omena oli ok, mutta sitten: monta leipää margariinilla, mansikoita ja maitoa, lisää mansikoita ja maitoa, iso annos pastaa, kaksi jättilasillista pirtelöä. HYI HELVETTI. VIHAAN ITSEÄNI!

En oikeasti tiedä enää mitä tapahtuu. Peli on menetetty, kaikessa.

I'm alone in a big empty space with nobody not really

Monta kertaa sitä on luullut olevansa pohjalla, mutta aina vain löytyy syvempiä ja pimeämpiä onkaloita, joihin pudota. Minua ällöttää, inhottaa, suututtaa, ahdistaa ja itkettää kirjoittaa tämä tähän: painoin äsken punnitessani 63,9kg. Enemmän kuin ikinä ennen. 2,4kg enemmän kuin reilu viikko sitten käydessäni vaa'alla viimeksi. Olen sekaisin surusta ja ahdistuksesta.

Olen niin yksin. Olen niin vitun yksin. Terapiaa on enää kerran viikossa, enkä jaksa yrittää hakea toiseen tuntiin tukea sosiaalitoimesta, en vain jaksa. Koska menetin toisen terapiatunnin viikosta, suhde terapeuttiin muuttui heti. En enää pysty puhumaan. Nyt aikojen välillä saattaa olla puolitoista viikkoa, mikä tuntuu vuodelta, enkä enää saa edes kerrottua asioitani. Yksi tärkeimmistä ja tukevimmista ihmissuhteistani (siksi kai sitä terapiasuhdettakin voi kutsua) hajosi käsiin.

Olen rikki, yksin, epätoivoinen, ahdistunut, surullinen, masentunut, vihainen itselleni.

En syö nykyisin lääkkeitäkään, koska en jaksa. Eivätkä vanhemmat tiedä tilanteestani yhtään mitään. Luulevat varmaan minun edelleen popsivan pillereitä. Mutta kai nyt pitäisi tajuta, kun en ole kuukausiin pyytänyt rahaa lääkkeitä varten? Ketipinor-annos nostettiin 200mg:aan, mutten ole noutanut uutta reseptiä. Enkä varmaan tule noutamaankaan, en jaksa.

Olen ollut kolme päivää sisällä yöpuvussa, tietäen kavereiden viettävän kesää onnellisina, vastaten välillä puhelimeen esittäen hyväntuulista ja onnellista.

Mitään ei enää ole. Olen kuollut.

Maybe I'm invisible to the world

Does anyone in the world even think of me?
As more than just a hopeless cause
Maybe the world is not my block

Lukossa

Darra ja morkkis eivät olleet vielä tänäkään aamuna kadonneet. En saanut eilen luettua lainkaan kokeeseen, joten menin sitten aivan kylmiltäni tekemään koetta. Oksetti ja ahdisti. Lähdin pois kesken kaiken, jättäen opettajalle keskeneräisen kokeen. Ryntäsin käytävään ja kuulin opettajan kutsuvan minua takaisin, mutta juoksin vain nopeasti yläkerran tyttöjenvessaan. Soitin ystävälle ja itkin. Typerä minä.

Haluan kuolla, haluan pois. Istun lukon takana vessakopissa, enkä pysty liikkumaan. Olen turta tästä ahdistuksesta. Eikä kukaan tiedä sitä. Ei kukaan edes tiedä minun olevan olemassa. Haluan pois. Haluan pois tästä maailmasta.

Sometimes it seems that the going is just too rough

Minulla on paha olo fyysisesti ja henkisesti. Eilinen ilta meni loppua kohden erittäin pieleen. Join liikaa, olin sekaisin, muisti meni, oksensin. Onneksi kaverit huolehtivat ja järjestivät minut kotiin. Nyt hävettää ja paljon. Aiheutin vain kamalasti vaivaa ihmisille eilen.

Itkettää. En ole ennen kokenut tällaista, että minua ahdistaa ympäri vuorokauden, koko ajan. Tätä on ollut lähes koko viikko. Olen niin ahdistunut, etten saa mieleltäni rauhaa. Ahdistus jomottaa päässäni niin kovasti, että pystyn tuskin kirjoittamaan tätä tekstiä. Tuijotan vain ikkunasta ulos, harmaata taivasta, puita, ja ajattelen vuoroin kuolemaa, sotkuista huonettani, läskejäni, oksettavaa oloani ja tyhjyyttä.

Olisi nytkin niin paljon sanottavaa ja kirjoitettavaa, mutten pysty keskittymään mihinkään.

Oksettaa.

While I'm smoking all the blessings

Menin eilen kokeeseen lukematta lainkaan. Tänään en mennyt kokeeseen. Olen istunut tietokoneen ääressä yöpuvussa, syönyt, juonut kahvia, lakannut kynsiä ja katsonut televisiota.

Vanhemmat tulivat juuri kotiin. "Et mennyt kokeeseen." "Olet pettänyt lupauksesi." "Miksi käyttäydyt niin rumasti ja inhottavasti?" jne. Kuulen kuinka he puhuvat minusta keittiössä selkäni takana.

Tekisi mieli laittautua, ottaa kaapista vodkapullo ja painua täältä helvettiin.

All my colours turn to clouds

Päätä särkee, muttei fyysisesti vaan psyykkisesti. Päätäni ja mieltäni särkee niin kovasti, se ei hellitä. Pitelen päätäni, yritän sinnitellä kipua, joka pysyy mukanani koko päivän hellittämättä.

Kuuntelen soittolistaa, johon olen koonnut surullisen mielen biisejä. Ajoittain saan hallitsemattoman itkunpuuskan.

Minua stressaa ihan älyttömästi. Huomenna on koe, johon en ole lukenut. Olin kurssin parilla ensimmäisellä tunnilla, jonka jälkeen ilmoitin suorittavani kurssin itsenäisesti. Sen jälkeen en ole koskenut kirjaan. Ylihuomenna on toinen koe, enkä ole ollut yhdelläkään kurssin tunnilla saati lukenut kirjaa. Ensi viikolla kaksi koetta, joista toinen on yhtä huonolla mallilla kuin nuo kaksi edellistä, ja matikasta taas olen hieman perillä. Matikantunnit ovat ainoita, joilla olen ollut useimmiten.

Ärsyttää kun tuntuu, etten saa tästä tekstistä käymään ilmi, kuinka hajoamispisteessä olen. Mieleni on niin rikki, olen niin yksin, lihava, ahdistunut, syöppö. Haluaisin niin tehdä jotain pahaa itselleni.

Too dark to see

"Either the well was very deep, or she fell very slowly, for she had plenty of time as she went down to look about her and to wonder what was going to happen next. First, she tried to look down and make out what she was coming to, but it was too dark to see anything - -" Lewis Carroll (Alice in Wonderland)

Vointini on taas kääntynyt laskusuuntaan. En saa iltaisin nukuttua, koska saan ahdistuskohtauksen. Viime yönä aloin taas kierimään sängyssä, itkin, kiljuin tyynyyni ja purin sitä, heiluin holtittomasti. Meinasin alkaa pukeutua ja lähteä yön selkään, aikeissa oleskella koko yö ulkona aamun terapiatuntiin asti. Onneksi luovuin siitä ajatuksesta.

Pelästyin, kun luulin Ketipinorien (unilääke/rauhoittava) loppuneen, mutta sitten löysinkin avaamattoman pillerilevyn ja napsin siitä neljä. Makasin kyljelläni sängyllä ja odotin vaikutuksen alkavan. Muistan kuiskailleeni itsekseni jotain synkkiä sanoja. Sitten nukahdin välittömästi. Aamulla niin tokkurassa, että peruin terapiatunnin ja jatkoin unia.

Olin odottanut kovasti huomista aikaa aikuisten polille, jonne sain juuri lähetteen nuorisopuolelta. Tänään sitten soitettiin, että aikaa siirretään. Pitikö juuri nyt?


En tietysti mennyt tänään myöskään kouluun. Aloin vain syödä ja katsoa televisiota. Jossain vaiheessa katsoin vatsaani ja ahdistuin valtavasti. Join puoli litraa mustaa kahvia, otin lääkkeet (joita en nykyään muista ottaa), vaihdoin yöpuvun tavallisiin vaatteisiin, pesin kasvot, petasin sängyn ja lopetin syömästä.

Huoneeni on katastrofaalisessa kunnossa, mikä kuvastaa hyvin myös mieleni kuntoa. Aina kun tulen kotiin, ripustelen äkkiä vaatteet ilmavasti ympäri huonetta ja avaan ikkunan tulettaakseni savunhajua pois. Pesen kädet ja hieron niihin voimakkaantuoksuista kosteusvoidetta, sekä harjaan hampaat ja käytän suuvettä. Tavarat heitän ympäri huonetta, käytetyt vaatteet lojuvat sängyllä, lattialla, tuoleilla. Kun menen nukkumaan, heitän tavarat sängyltä lattialle.

Pitkästä aikaa ruoka ei edes hetkellisesti helpota oloani, enkä saa siitä minkäänlaista nautintoa. Syön vain, koska en keksi muutakaan. Ahmimisen jälkeen taas heräsin siihen, että jos en nyt saa kerta mitään lohtua ruoasta, miksi syödä ja tuhota siten kroppaa? Jos on oikeasti nälkä, ota vittu omena ja ole hiljaa.

Huomenna toivottavasti saan heittäytyä holtittomaksi. Tiedossa yksi tunti koulua ja illalla juhlimaan. Röökiä ja juomia tänne kiitos.

Pitänee tänä iltana ottaa lääke hyvissä ajoin, ettei ahdistuskohtausta tulisi.