Jatkoin lääkkeiden syöntiä, kunnes Cipralexit loppuivat viime viikolla ja minua alkoi taas ahdistaa. Nyt en ole saanut aikaiseksi käydä polilla viedäkseni reseptin uusittavaksi, en vain ole jaksanut. Vointikin huononi heti, kun lakkasin syömästä niitä.
Ajatukset ovat olleet kaikkialla. Perjantaina oli pihabileet, ihan hauskaa oli, lopulta tosin vähän huono olo ja sammuin melkein. Aamuyöllä pyöräilin kotiin ja sain idean lähteä keskustaan. Pyöräilin kännisenä hiljaisessa keskustassa, pitkin rantoja, aamuauringon lämmittäessä, yhteensä 23 kilometriä.
Seuraavana (tai no samana päivänä) lähdin sitten kaverin luokse junalla ja illalla lähdimme ulkojuhlimaan. Päädyimme baariin. Pokasin taas jätkän tai pari, kuinka turhaa. Sitten se jätkä, johon olin ihastunut, ja jota olen haikeudella ja itkien miettinyt muutaman kuukauden, tuli puhumaan minulle aivan yllättäen. Oli pahoillaan, oli saanut viestini ja halusi selittää kasvotusten. Kyse oli - yllätys, yllätys - toisesta tytöstä.
Lähdin itkien pois, soitin ystävälle. Halusin unohtaa, joten menin tanssimaan, jolloin lähdin jonkun jätkän mukana rannalle istumaan ja tein kännityperyyksiä. Onneksi pääsin turvallisesti sitten taas kaverin kaverin autokyydillä kotiin.
Seuraavana päivänä oli taas vuosisadan krapula, joka kesti iltaan asti. Lähdettiin uimaan kavereiden kanssa, mikä helpotti. Samalla realiteetit alkoivat iskeä mieleen. Epätietoisuus siitä jätkästä oli tullut päätökseen, minulle epäedullisella tavalla. Mielialaani ei kohentanut yhtään, että näin hänet kävelemässä kaupasta tyttönsä kanssa.
Jäin vielä yhdeksi yöksi kaverille ja seuraavana päivänä lähdin junalla kotiin. Istuessani tyhjässä junavaunussa katselin ulos ikkunasta, kaivoin soittimeni esiin, kuuntelin ahdistavaa musiikkia ja aloin itkeä hillittömästi.
Sentään sydänsurut ja darra veivät nälän niin, että olen laihtunut kaksi kiloa. Edes jotain hyvää tässä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommenttienvalvonta yli 3 päivää vanhoissa teksteissä.