Just joo, nyt alan sitten aina odottelemaan uutta osastopäivää kauhulla sen saamarin yhteisruokailun takia. Tänään lounasaikaan jäädyin totaalisesti käyden kuumeista eipäs-joopas-keskustelua pään sisällä. Menin lukkoon ja pakenin sohvalle istumaan muiden mennessä syömään. Omahoitajani huomasi ja yritti suostutella mukaan. Hän kysyi, oliko eilen ruokalassa tapahtunut jotakin. Valehtelin, että ei.
Päivän jälkeen hän tuli vielä puhumaan minulle asiasta. Hän painotti, kuinka aamiainen ja lounas kuuluvat olennaisina jokaisen osastopäivään, ja kaikkien tulisi lounasruokalaan siten mennä. Kerroin ruokalan hälinää, ruuhkaisuutta ja itse syömistä koskevasta ahdistuksestani, jonka vuoksi en käynyt edes taannoin kouluruokailuissa. Hän sanoi, että minun täytyy rikkoa tuo rutiini, ja että hän keskustelisi asiasta kanssani enemmän huomenna. Pelkään kuulevani jonkinlaista saarnaamista.
Tiedän, että pystyisin ehkä syömään siinä porukassa jonkin ajan kuluttua, mutta kaipaan hieman pehmeämpää laskua tähän. Hoitajalta tuntuu puuttuvan ymmärrys, etten kykene muutokseen niin nopeasti. Tuntuu, että tässä yhteydessä ei se itse syöminen ole se ongelma, vaan ne läsnäolijat. Pystyisin varmasti hyvin syödä keittoni jossain rauhallisessa paikassa yksin tai kahdestaan jonkun kanssa. Hälyinen ruokala on vain liikaa. Pelkään, että kellään osastolla ei ole ymmärrystä tai halua auttaa minua tässä. Muilla potilailla kun ei tunnu olevan juuri mitään ongelmaa syömisen suhteen.
Kaduttaa, että mainitsin siellä kenellekään mitään syömishäiriöstäni. Nyt tuntuu, että jokainen asiasta tietävä tarkkailee, mitä otan aamiaiseksi, miten juon kahvini ja menenkö syömään. Pelkään kauhulla, että jokaista ruokaan liittyvää valintaani vahdataan ja arvostellaan. Ihan kuin otsaani olisi leimattu "syöhmishäiriö" ja minun pitäisi käyttäytyä sen mukaisesti.
Olen niin typerä. Siellä ruokalassa tuskin ketään kiinnostaa paskaakaan, mitä minä syön, mutta luulen, että joku henki olisi siellä kuitenkin tarkkailemassa minua. Ja sitten anoreksia-minä alkaisi ivaamaan ja haukkumaan, kuinka läski ja ällöttävä olen, kun syön ja vielä muiden nähden.
Näitä kaikki pohdintoja prosessoin äsken suihkussa. Se hyvä puoli päiväosastossa on, että ajatukseni ovat pitkästä aikaa enemmän elossa. Toisten ihmisten seurassa oleminen ja keskusteluiden kuunteleminen elvyttää sisäistä monologiani. Mieleni ei ole aivan niin jäässä, vaan ajatukset heräävät.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommenttienvalvonta yli 3 päivää vanhoissa teksteissä.