Just to know how it feels to fly

Mulla ei ole ollut kiinnostusta kirjoittaa tällä viikolla. Olen ollut todella ahdistunut ja masentunut. Paino on noussut takaisin alkulukemiin, sillä aloitin taas ahmimisen. Tein Beckin masennustestin ja sain melkoisen korkeat pisteet, paljon enemmän kuin viimeksi.

Eikä mulla ole sen enempää halua kirjoittaa nytkään. Ahdistaa, riitelin äitini kanssa. Hän ivasi, että minä vain ahmin ruokia päättömästi vailla minkäänlaista kuria, ja annan tunteideni täysin hallita syömistäni. Hänen puheensa oli täyttä totta, mutta silti se satutti. Ei kai tuollaista tarvitsisi kuulla oman äitinsä suusta? Kuuntelin haukkuja loppuun asti, kunnes haistatin hänelle.

Lähdin ulos ja yritin oksentaa, mutta huonoin tuloksin.

Otin kuusi kofeiinitablettia ja päätin, että viikonlopun jälkeen on pakko ryhdistäytyä ja ihan näyttämisen halusta pudottaa kiloja. Ehkä pitäisi ostaa äidille konvehtirasia.

Ahdistaa

Aamupaino 55,4 kg. Eilen ahmimista, tänään ahmimista. En kehtaisi myöntää sitä, hävettää.

Ahdistaa.

Was more painful than the risk it took bloom

Ahdistaa vaan niin helvetillisesti, ettei mitään rajaa. En pysty rauhoittumaan. Puristan kehoani käsivarsilla pysyäkseni kasassa. Yritän hengittää syvään sisään ja ulos. Toivon, että Ketipinor alkaa unettaa minua pian, ja vaivun syvään uneen, josta toivottavasti en heräisi.

Ahmiminen alkoi kaksi tuntia sitten: rasvatonta jogurttia, kuivattuja karpaloita, leipää, vaniljajäätelöä ja omenapiirakkaa. Söin ja itkin samaan aikaan. Keskeytin elokuvan katsomisen, koska ahdisti. Ajattelin Salattujen elämien olevan sopivan kevyttä, mutta lopetin senkin. Olisin halunnut oksentaa, mutta porukat olivat kotona.

En halua olla tajuissani, sillä kaiken tämän paskan ajatteleminen ahdistaa niin paljon. Haluan pois ajatuksistani, haluan pois.

I'm over the edge, no turning back

Vuodatan kyyneleitä. Aloin tunti sitten ahmia: salaattia, kuivattuja karpaloita, maustamatonta rasvatonta jogurttia, suklaata, leipää margariinilla. Kesken kuudennen leivän puraisuja tajusin kammottavan virheeni ja ryntään paniikissa vessaan. Kaoin ulos sen vähäisen mitä sain. Ja sitten aloin itkeä.

Olkaa kilttejä, älkääkä vääntäkö puukkoa haavassa. Mulla on jo valmiiksi aivan järkyttävän huono olo ja omatunto ahmimisesta ja oksentamisesta. Tässä ei todellakaan pitänyt käydä näin.

Aamupaino oli 55,1 kg ja muuten olin päivän aikana syönyt omenan ja maustamattoman rasvattoman maitorahkan. Jo lähtiessäni ossalta ystävän luota, kerroin huolestani kotiin menemisestä, sillä saattaisin alkaa ahmia. Hänen avullaan luulin jo keksineen sotasuunnitelman himoa vastaan. Tarkoitus oli syödä muutama luumu ja kuivattuja karpaloita. Pieleen meni. Anteeksi.

Keskiviikon vastaisena yönä riitelin isän kanssa. Hän oli vihainen liian myöhäisestä nukkumaanmenostani ja suuttui. En voi sanoin kuvata sitä ahdistusta ja pelkoa, mikä minussa herää tuollaisissa tilanteissa. Halusin päästä pakoon kotoa, joten hain takin ja avaimet. Kännykkää en ottanut mukaan, sillä siitä oli akku loppu.

Isä esti minua pääsemästä ovesta ulos. Puskin vastaan ja yritin rynnätä ohi. Aloin työntää vastaan ja isä otti ranteistani kiinni, jolloin aloin rimpuilla vastaan. Olin seinää vasten, paniikissa. Pakenin loitommalle ja aloin kiljua: "Päästä mut ulos, mun on pakko päästä ulos, päästä mut ulos!" Henkeä ahdisti. Pakenin takaoven kautta, kiipesin pihalla aidan yli ja lähdin juoksemaan.

Hengitykseni vinkui, tärisin, juoksin. Käännyin aina välillä katsomaan säikähtäneenä, jos isä juoksisi perässäni. Juoksin isommalle tielle ja lähdin kävelemään ripeästi jalkakäytävää pitkin. Pysähdyin kilometrin päähän bussipysäkille, istuin ja itkin, ja painoin pääni polviin koettaen hengittää rauhallisesti.

Vähitellen rauhoituin ja seisoin hetken vaatekeräyslaatikon ja pysäkin välissä, piiloutuneena varjoihin. Taas minulla oli se sama tunne, etten tiedä mitä tehdä. En osannut liikauttaakaan itseäni. Seisoin vain paikoillani ja katselin ohi kaahaavia autoja.

Siirryin seisoskelemaan läheiseen puistoon, ja pelästyin, kun joku taksikuski tuijotteli minua autostaan. Istuin puistonpenkille ja hytisin kylmyydestä. En edelleenkään tiennyt, mitä tehdä.

En oikein tiedä, kauanko istuin siinä. Lopulta lähdin kävelemään kotiinpäin. Liikuin varjoisissa paikoissa, sillä pelkäsin isän olevan pyörällä etsimässä minua. Sen takia en myöskään uskaltanut mennä suoraan kävelytietä pitkin, vaan kiersin kauempaa metsikön kautta.

Sitten näin pyörän ajavan kauempana. Säikähdin hurjasti ja jähmetyin hetkeksi paikoilleni peläten kuollakseni isän huomanneen minut. Juoksin sen ajattelematta piikkipusikkoon piiloon. Sen jälkeen pakenin kauemmaksi, jossa meni kahden korkean pusikon välissä kapea polku. Jäin sinne väliin seisomaan, ja vahdin molempia päitä, jos isäni tulisi.

Olin todella hermostunut, kuin jokin säikähtänyt eläin. Jäin paikalleni jälleen pitkäksi ajaksi, kunnes uskaltauduin juoksemaan pienen aukion läpi uusiin varjoihin. Aukealle vei neljä kävelytietä ja vahdin silmä kovana jokaista.

Menin varovaisesti pihallemme ja katselin ikkunasta sisään. Huokaisin helpotuksesta, kun huomasin isäni istuvan nojatuolissa olohuoneessa katsoen televisiota. Muuten pimeässä asunnossamme hehkui lämmin valo olohuoneen jalkalampusta. Olin huojentunut ja jollain kummallisella tavalla tyytyväinen. Isäni ei ollutkaan huolissaan, hän ei ollutkaan stressaantunut pakenemisestani. Tunsin suurta rauhaa siitä, että häntä ei häirinnyt poissaoloni. Aivan kuin olisin ollut taivaan enkeli, joka katseli läheisiään maan päällä, ja he eivät surreet tämän poismenoa. En tuntenut katkeruutta. Perheelläni todella olisi parempi olla, jos minua ei olisi.

En halunnut vielä mennä kotiin, joten menin taloyhtiön yhteistilaan. Nukuin siellä puoli tuntia. Kävelin pihan poikki kotiin, avasin oven hiirenhiljaa ja hiippailin huoneeseeni. Huomasin isän nukkuvan sohvalla. Menin suihkuun ja nukkumaan.

Aamulla en mennyt kouluun ja nukuin iltapäivään asti. En tainnut sanoa vanhemmilleni sanaakaan sinä päivänä.

Tänään olin polilla tapaamassa lääkäriä. Vanhempani tulivat itsepäisesti mukaan, vaikka sanoin, ettei tämä käynti koskisi heitä millään tavalla. Mutta heillä oli kuulemma jotain asiaa lääkärille. Varmaankin jotain siitä, kuinka ongelmalapsi nykyään olen.

En suostunut olemaan huoneessa samaan aikaan vanhempieni kanssa, koska minua olisi alkanut ahdistaa, joten menimme erikseen. Sain uudeksi lääkkeeksi kokeiluun Ketipinorin. Ensin mennään kymmenen päivän säännöllisellä 25 mg iltaisin -kokeilulla. Jos tehoa on, saan sen tarvittavaksi.

Terapiassa aloin tosissaan miettiä, olisiko minun mahdollista muuttaa asumaan yksin. Olen haaveillut sitä jo pitkään, mutten ole uskaltanut edes ajatella sen toteutuvan. Nyt se tuntuu jo melko realistiselta ajatukselta. Pitää vähän selvittää, mitä Kelan tukia saisin. Toivon, että tämä jossain vaiheessa onnistuisi, sillä yksin tai kämppiksen kanssa asuminen saattaisi rauhoittaa elämääni suunnattomasti (ei enää ahdistavaa oloa kotona vanhempien kanssa).

Happiness it hurt like a bullet in the mind

Aamupaino 55,7 kg, enkä tiedä oikein, mitä ajatella siitä. Vihdoin olen oppinut näkemään peilistä sen lihavan itseni, mikä motivoi minua jatkamaan. Vaikka tämä kuulostaakin sairaalta, olen jatkuvasti kaivannut sitä pettymyksen tunnetta, joka iskee, kun näen paksun vartaloni peilistä. Paljon raivostuttavampaa on ollut se, että olen ollut välillä tyytyväinen siihen 58-kiloiseen ihrakasaan. Nyt olen pari kiloa kevyempi, ja edelleen lihava. 54-kiloisena olen jälleen pari kiloa kevyempi, ja edelleen lihava. Niin se menee.

Piti alkaa ihan laskemaan päivän kaloreita, sillä olo tuntuu niin turvonneelta. Mielestäni olen syönyt melko vähän tänään. Laskuri näyttää liki 700 kcal, mutta sen voisi nostaa varmuuden vuoksi 750:een. Se on tälle päivälle ihan sopiva määrä. Minulla ei juuri ole nälkä eikä erityisemmin tee mieli syödä, sillä kellokin on niin paljon. Okei, pakko myöntää, että edellisen lauseen aikana alkoi jo tehdä mieli jotakin hyvää, mutta aion pysyä vahvana.

Otin aamulla yhden kofeiinitabletin liikaa, joten minulle tuli oppitunnilla hieman huono olo. Pyysin lupaa mennä käytävälle ja opettaja toi minulle vettä. Matematiikanopettajani (joka on aivan ihana ihminen) sanoi, että voisin tulla hänen työhuoneeseensa lepäämään. Hän teki siinä töitä tietokoneellaan ja minä ummistin hetkeksi silmäni lämpimän viltin alla. Välitunnilla keskustelimme voinnistani ja jotain myös syömisistäni. Aavistan hänen nähneen lävitseni jo aikoja sitten, että minulla on jotain ongelmia. Hän vaikuttaa hyvin samanlaiselta ihmiseltä kuin minä - pikkutarkalta ja itseltään vaativalta. Pidän sellaisista ihmisistä. Lisäksi hän vaikuttaa itsekin joskus kärsineen syömishäiriöstä, mutten osaa varmasti sanoa. Joka tapauksessa oli aivan ihanaa keskustella jonkun ihmisen kanssa, jonka uskoo todella ymmärtävän kaiken mitä sanon, ja myös huomaavan sen, mitä en sano.

PS. Lupaan tsempata, etten enää sortuisi oksentamaan. En halua joutua siihen kierteeseen itsekään.

As we fall into sequence

Minua hävettää myöntää, mutta olen sortunut ensimmäistä kertaa oksentamaan. Lauantaina rasvallista jogurttia ja muita mössöjä, sunnuntaina omenapiirakkaa. En etukäteen suunnitellut mitään. Yhtäkkiä vaan tajusin, minkä kamalan virheen olin tehnyt, ja tunsin kuvottavan rasvan täyttävän minut. Päässä napsahti ja kyykistyin vessanpöntön äärelle.

Minun täytyy ilmeisesti alkaa olla entistä varovaisempi, ja välttää parhaani mukaan ruokia, joista saattaisi seurata juoksu vessaan. En missään nimessä halua joutua mihinkään laattailukierteeseen. Nuo kerrat olivat hetkellisiä hairahduksia... joita tosin pelkäään tulevan vastaisuudessakin.

Olen ehkä vihdoin alkanut oppia virheistäni, että täyspaasto päättyy aina ahmimiseen. Paljon enemmän tuloksia saa hitaammalla tahdilla, sillä en halua sortua. Tavoitteenani on nyt syödä päivittäin 500-1100 kcal. Sallittuja ruokia ovat hedelmät, salaatit, vihannekset ja rasvattomat maitotuotteet. Pakkotilanteissa, kuten perhepäivällisissä, on syötävä lämmintä ruokaa. Sille ei voi mitään. Kuitenkin lähiaikoina on ollut niin kireä tunnelma kotona, ettei mistään yhteisistä ruokailuhetkistä ole tietoakaan.

Aamupaino oli 56,7 kg, eli liikaa. Se oli odotettavissa perjantain ja lauantain ahmimisen jälkeen, mutta silti kova isku. Mutta iskut motivoivat.

I suffocate and promise me you won't resuscitate

Ahdistaa, en halua tai jaksa kirjoittaa. Vihaan vanhempiani. Elän kotonani henkisessä vankeudessa. Haluan pakoon, juosta kauniina tuolla pimeydessä ihmisten seassa, ilman että kukaan huomaa minua. Voisimpa ottaa pillereitä ja viinaa ja jäätyä kuoliaaksi meren rannalla tuntematta kipua.

Like the desert waiting for the rain

Kello on jo kaksi yöllä ja olen todella väsynyt. Paha kirjoittaa mitään näin väsyneenä, kun ajatuskaan ei kulje. Toisaalta ei ajatus tunnu oikein muutenkaan kulkevan nykyään.

Vielä pitäisi jaksaa mennä suihkuun, nukkumaan on muuten kuvottavaa mennä. Mutta koska olen mässäillyt, pitäisi varmaan tästä ottaa pari kofeiinia ja jumppailla. Tämä porsas söi tänään pullaa ja suklaata. Ei helvetti mun kanssa. Ruoat tänään yli peruskulutuksen, mutta alle GDA:n.

Aamupaino oli 55,7 kg. Eilinen aamupaino 56,6 kg. Viikonloppuna 57,5 kg. Tiistain ja keskiviikon ruokailut sujuivat lähes täydellisesti. Tiistaina salaattia ja pähkinöitä, keskiviikkona omena, pähkinöitä, viinirypäleitä ja luumuja.

Huomenna on ristiriitainen päivä. Näen kahta ihanaa kaveria ja olen yötä siellä. Mutta heidän kanssaan syön ja ostamme kaikkia herkkuja. Menetän täysin itsehillintäni ja kontrollini. Kaikki kostautuu lauantai-iltaan mennessä, kun olen palannut kotiin ja näen itseni peilistä.

Olen vieraillut ystäväni luona osastolla, mikä on ollut ihanaa lukuunottamatta sitä ympäristöä siellä. Ystävän hymyä on vaan niin ihana nähdä. Toisaalta on taas niin surullista kuulla jatkuvasti kuvottavia juttuja ossan hoitajista.

Ei, ei. Nyt ei ajatus tosiaan kulje mihinkään.

No one ever said it would be this hard

Itken surusta. Olen surullinen, koska tämä maailma on niin julma.

Menen tapaamaan ystävääni osastolle. Minua pyydetään odottamaan käytävällä. Kuulen hoitajan puhuvan töykeästi ystävälleni keittiössä. Hän tulee surullisen näköisenä luokseni, sanoo menevänsä vessaan oksentamaan. Olisi pitänyt estää, mutten ehtinyt tajuta mitään. Hoitaja menee vihaisena hakemaan hänet takaisin. Sitten heitä on siinä kaksi - kaksi kuvottavaa rumaa mieshoitajaa vihaisena. "Vierailijan täytyy nyt lähteä." "Mitä ihmettä? Te olette ihan ihme tyyppejä." Säntään ystävän kaulaan, annan hänelle korttini ja halaan itkien. "Nyt mä ymmärrän sua. Miten noi voi oikeasti olla noin ilkeitä?" kuiskaan.

Uhataan hälyttää vartijat. Menen eteiseen pukemaan ulkovaatteitani toisen hoitajan saattelemana. Hän on kylmä, hän ei suostu sanomaan minulle juuri mitään, ei katsomaan silmiin puhutellessaan minua. "Haista paska!" sanon. Hän sanoo minun käyttäytyneen niin asiattomasti, etten ehkä pääsisi sinne enää.

Soitan ystävälle ja menen hänen ikkunalleen rakennuksen toisen puolelle. Ikkuna on 2,5 metrin korkeudessa. Hän saa sitä auki vain pari senttiä. Näen hänen silmänsä ja kasvonsa, puhumme puhelimien kautta. Hänen ilmeensä on murtunut, minä pidätän itkua. Puhumme jonkin aikaa. Sitten nousen seinän reunukselle, otan tukea ikkunan karmista. Saan juuri ja juuri pidettyä ystävän kädestä hetken kiinni.

Ruma hoitajamies tulee ystävän huoneeseen ja käskee minua lähtemään. Olen kuulemma luvattomasti sairaala-alueella ja he soittaisivat poliisit paikalle. Hän on kylmä ja inhottava ihminen. Voiko tuollaista edes kutsua ihmiseksi? Ei todellakaan. Ikkuna suljetaan ja näytän miehelle keskisormea ja vittumaista ilmettä. Ystävä viedään pois ikkunalta ja jään surullisena katsomaan tyhjää ikkunaa. Lähden kävelemään pysäkille raivosta sekaisin.





Pakko ryhdistäytyä syömisissä. Tänään vihersalaattia, kaalisalaattia, pastasalaattia ja hasselpähkinöitä. Kunhan pidän määrän alle peruskulutuksen, niin kaikki on hyvin. Kofeiinitabletteja tuli tänään otettua hieman liikaa, ja päädyin oksentamaan ja tärisemään kahvilan vessaan. Onneksi yksi toinen ystävä oli tukenani. Kiitos sulle, olet aivan ihana ihminen ♥

Ja ne matkustaa, öisin kahdestaan eikä kukaan ole vastassa

Olen todella väsynyt. Esitän vahvaa kaikille muille paitsi terveydenhoitajalle ja terapeutille. Tuntuu, että mun pitää olla vahva. Muuten kaikki hajoaa käsiin.

Ystävä (ysl.elle1) viilsi ranteen auki eilen koulun vessassa samaan aikaan kun minä olin tunnilla. Hän yritti soittaa ja lähetti tekstiviestin, mutten huomannut. Tunnin jälkeen näin hänet portaikossa ja näin ilmeestä, ettei kaikki ollut kunnossa. Kysyin, oliko hän ottanut jotakin. Ei. Hän kertoi viiltäneensä ranteeseen. Haava ei enää vuotanut, mutta verta oli tullut todella paljon.

En oikein tiennyt mitä tehdä. Tiesin vain, etten nyt voi päästää häntä kotiin. Vaadin mattoveitsen itselleni. Ambulanssi? Ei. Sairaala? Ei. Terveydenhoitaja? Okei sitten. Terkkari ei kuitenkaan ollut paikalla. Yritettiin etsiä yhtä ymmärtäväistä opettajaa, mutta opettajilla oli palaveri. Yksi toinen opettaja kysyi, onko kaikki ok. Sanoin että ei, ja kysyin ystävältä saisinko kertoa tälle opettajalle. Vastaus oli ei, mutta kerroin silti. Toinen opettaja soitti ambulanssin ja mentiin syrjemmälle istumaan.

Lanssimies sanoi, että mennään päivystykseen joko vapaaehtoisesti tai sitten soitetaan poliisit. Sanoin ystävälle, että tämä on hänen omaksi parhaakseen ja nyt ei ollut yksinkertaisesti muita vaihtoehtoja kuin suostua. Ranteeseen laitettiin kahdeksan tikkiä sairaalassa. Hieman hävetti, kun meinasin pyörtyä katsellessani tikkien laittamista. Ja ystävän ilme oli tuskaa, kun puudutuspiikkiä tungettiin.

Päivystyksestä mentiin psyk. päivystykseen. Koska minun oli pakko lähteä, halasin häntä lujasti ja jätin hänet sinne luottaen siihen, että hänestä huolehdittaisiin.

Tänään hän yritti soittaa minulle, mutten huomannut. Soitin takaisin, mutta puhelu meni vastaajaan ja huolestuin. Soitin osastolle, josta sanottiin hänen olevan taas psyk. päivystyksessä, mutta minulle ei suostuttu kertomaan mitään muuta. Olisi varmaan pitänyt tekeytyä hänen siskokseen, jotta olisin mahdollisesti saanut enemmän tietoa. (Jos ne nyt olisivat uskoneet.) Myöhemmin sain tietää, että hänet oli pistetty ulos päivystyksestä ja ossatädit tulivat hakemaan. Luultavasti, jos hakijaa ei olisi ollut, hänen olisi annettu lähteä aivan yksin. Ossalla hän oli ahdistuksessaan repinyt tikit auki ja siksi hänet vietiin takaisin päivystykseen. Sitten hänet siirrettiin toiselle ossalle.

Terveydenhoitajalla kävin, koska myös minun voinnistani oltiin koulussa huolissaan. Terkkari on onneksi mukava, joten puhuin hänelle suoraan. Kaikki vaativat, että minun täytyy huolehtia ennen kaikkea itsestäni, mutten vain pysty. Vaikka tiedän voivani huonosti jo muutenkin, en vain voi olla ajattelematta suurimman osan ajasta ystävääni. Ahdistaa, kun en näe häntä. Kumpa voisin edes puhua hänelle, tai lähettää viestin tai kirjeen tai jotakin. Vaikka koen suurta tarvetta huolehtia hänestä, pitää hänen puoliaan ja vahtia, en koe sitä vaivaksi, vaikka se onkin väsyttävää. Hän on niin tärkeä ihminen minulle, kuin sisko, että huolehdin hänestä ihan lähimmäisenrakkaudesta.

Oppitunneille en ole tänään mennyt lainkaan. Viimeiselle olisin ehtinytkin, mutten enää jaksanut. Väsyttää ja tekisi mieli nukkua. Ehkä kohta lähden täältä koulusta, ja menen kotiin lepäämään. Pyysin (jälleen kerran) lisäaikaa äidinkielen aineelle, joka on äidinkielen ykköskurssilta, ja jonka deadlinea on siirretty jo vuoden ajan, koska olen niin laiska. Huomenna menen vielä tapaamaan terkkaria ja lisäksi yhdelle oppitunnille. Viikonlopuksi on ohjelmaa toisen ystävän kanssa, joka on autuaan tietämätön kaikista näistä ongelmistani. Taas pitää ryhdistäytyä ja olla pirteänä?

Missä kohtaa muutuin hyvästä niin huonoksi

Isän kanssa kahden hiljaa aamukahvilla
Äiti ei oo täällä itken välitunnilla
Todistukset kouraan, elämä on edessä
Mihin sitten mennään, mitä on nyt tehtävä?

Ehkä jossain huomisessa onkin kirkasta
Kameroilla muisti, tuijotan mun jalkoja
Kun on vielä nuori, kaikkee pitää kokeilla
Elä, opi, koe, et myöhemmin ei kaduta

Mä olen aina paikalla mutta läsnä en
Se hymytön ja kai vaan niin kiittämätön
Ja joku toinen varmaan tahtois olla tässä mun tilalla

Mikään mitä teen ei ravista mua hereille
Asiat on hyvin, vaikken sitä ansaitse
Sinä olet siinä, kaikkihan on kunnossa
Enkä kerro mistään, kun en tahdo loukata

Missä kohtaa muutuin hyvästä niin huonoksi
Kenen mukaan jäikään minun oma tahtoni?

Olen kuunnellut tänään toistolla Jenni Vartiaisen Kiittämätöntä. Moni säe kertoo minun tämänhetkisistä tuntemuksista. Minulla on surullinen ja väsynyt olo. Olen väsynyt elämääni ja itseeni. Olen tässä parin viikon ajan syönyt suht normaalin ihmisen tavoin. Vaa'alla en ole uskaltanut käydä. Mutta kyllä silmä on jo harjaantunut lukemaan painon peilin kautta. Arvioisin 58,7 kg. Järkyttävän suuri lukema.

Tänään yritän taas paastota. Yritykseksi se usein jääkin. Kotona odottaa valtavat kasat ruokaa, ja noudan niitä yksitellen keittiöstä samalla kun katson televisiota. Halveksun tällaista ihmistä, joka on mukamas syömishäiriöinen, muttei silti onnistu laihduttamaan. Epäonnistunut tai jotain sellaista.

Cross my heart and look into the sea

Mulla on pyörinyt kamalasti ajatuksia päässä, enkä saa niitä järjestykseen pääni sisällä. Olen kuumeisesti odottanut, että näkisin ystävääni, ysl.elle1:ä. Ei pelkät lyhyet puhelinkeskustelut riitä, pelkkä äänen kuuleminen ei riitä. Huomenna nähdään, onneksi.

Jälleen tutustuin uuteen ihmiseen. Ja samantien sain katua, että meninkin kysymään, tiesikö hän ysl.elle1:n ottamasta yliannostuksesta ennen minua. Kaduttaa vieläkin, että taisin loukata häntä. En halunnut syytellä. Halusin vain tietää miksi. Kyllä nyt ymmärränkin, erittäin hyvin. Enhän minäkään ymmärtänyt heti, miksi ysl.elle1 nukkui niin sikeästi koulussa. Luulin hänen vain olleen väsynyt. Miksi en tajunnut heti? Olen melkoisen sokea.

Kun kerroin uudelle ystävälleni tästä huonosta omasta tunnostani, sain tietysti kuulla, ettei se minun vikani ollut. Tämä sytytti minussa ajatteluketjun, jolta en saa enää rauhaa. Tunsin itseni äärimmäisen itsekkääksi. Ihan kuin kerjäisin huomiota, kerjäisin säälipisteitä. Hän lohdutti minua, vaikka asian pitäisi olla toisinpäin. Mitä ihmettä minä teen? Avaudun liikaa? Valitan? Saan säälipisteitä? Arvoni romahti saman tien. Kuin olisin joku huomiohuora. Surkuttelen huonoa omaatuntoani, kun muilla on oikeitakin ongelmia. Ja nyt minulla on huono omatunto siitä, että valitan tästä asiasta täällä. Tämä on loputon ketju. Taidan kerjätä sääliä nytkin? Olen säälittävä. Haukunko itseäni säälittäväksi vain saadakseni jonkun sanomaan minulle: "Et sä ole säälittävä"? Tämä todellakin on loputon ketju.

Yksi asia taas on lähiviikkoina kokeeneeni tyhjyyden tunteet. Tämä on ehkä vaikeaselitteisimpiä asioita, mihin olen terapiassani tullut. Olo on tyhjä, kuin ruumiini olisi tyhjennetty kaikesta mahdollisesta ja olisi nyt ontto. Olen menettänyt tuntemukset, olen menettänyt henkilökohtaiset tuntemukseni. Minulle on erittäin epäselvää, kuka olen. Ja suurin kysymykseni, jota käyn läpi päivittäin, useasti päivässä: mihin minun pitäisi mennä? Mietin tätä kysymystä ihan konkreettisella tasolla, mutta myös yleisesti elämääni koskien. Koulun jälkeen mietin, mihin minä menen. Kotiin, kaupungille, atk-luokkaan, kauppaan, puistoon? Ja sitten mietin asiaa tulevaisuuden kannalta. Mikä on minun reittini, mitä minun pitäisi tehdä, mitä yritän saavuttaa, mitä haluan, mitä toivon, mikä on minun tulevaisuuteni? Tämä kaikki minulle on täyttä sumua.

Elän nyt jonkinlaista sumua. En oikein nauti mistään. Paitsi siitä, että saan halata ystävää. Tai että joku ystäväni hymyilee. Hymyä on kaunista katsoa. Joskus vain sen taakse piiloutuu paljon kaikkea muuta.