Nyt olen ollut viikon täällä. Olo ehkä millin parempi. Päivärytmistä on tullut säännöllinen ja olen pitkästä aikaa saanut nukuttua yhdeksän tunnin yöunia lääkkeiden ansiosta.
Olen kiitollinen terapeutille, että hän lähetti minut päivystykseen. En olisi enää selvinnyt. Kun päivystyksessä pohdittiin menenkö kotiin vai osastolle, lääkäri esitti hyvän kysymyksen: pärjäisinkö kotona vai voisiko yliannostus tapahtua uudestaan? Vastasin rehellisesti, että voisi tapahtua. Se oli ratkaisevaa, jonka ansiosta minulle hankittiin välittömästi osastopaikka. Kotona en olisi kestänyt.
Tarvitsen tätä todella. Joku muu huolehtii, että syön lääkkeeni. Joku kyselee aina välillä vointiani tai haluanko jutella. Syön säännöllisesti ja terveellisesti, mikä on toisaalta hyvä, mutta toisaalta aiheuttaa usein iltaisin ahdistuskohtauksen, koska koen epäonnistuneeni ja olevani lihava ja ällöttävä. Muutamia kertoja noina hetkinä olen yrittänyt oksentaa, onnistumatta kuitenkaan.
Aamulla kävin näkemässä terapeuttia. Puhuimme jälleen perheasioistani. Minun on vaikea suhtautua vanhempiini. Riidat usein alkavat siitä, kun he ovat pettyneitä, etten huolehdi itsestäni tai elämästäni (nuku kunnolla tai esim. mennyt sinne päiväsairaalaan). Tiedän, että he välittävät, mutta silti tunnen vain heidän vihaavan minua ja alan siten vihata itseäni, mikä taas johtaa näihin tekoihini. On vaikea uskoa äitiä, joka on nyt kertonut ikävöivänsä minua kotona. Minusta kun koko ajan tuntuu, etteivät he halua minua sinne.
Hemoglobiiniarvoni on jostain syystä todella alhainen, vain 88, kun sen pitäisi olla 120. Se on pistetty nyt tarkkailuun ja syön rautalääkkeitä.
Hoitosuunnitelmaa ei ole tehty, enkä vielä tiedä kauanko tulen olemaan täällä. Toivottavasti pitkään. En yhtään tiedä, mitä tämän avo-osastojakson jälkeen tapahtuu. Pelkään jääväni taas tyhjän päälle.
7 vuotta sitten
Ihanaa, että olet viimein saanut apua! On ollut kauheeta kattoo kuinka sä vajoot koko ajan syvemmälle.
VastaaPoistaTsemppiä♥