Everything is my fault, I'll take all the blame, aqua seafoam shame

Viime kirjoituksen jälkeen homma lähti käsistä kunnolla. Riita isän kanssa lähti jostain aivan pienestä. Hän pyysi minua ulkoiluttamaan koiran seuraavana aamuna, mihin sanoin "Okei." Erehdyin kysymään perusteluita, miksi hän ei voinut, ja siitä se lähti. Isä valitti, miksen vie koiraa koko ajan, kun kerta en käy koulussa, tuijotan vaan tietokoneen ruutua, valvon yöt ja nukun puoleen päivään. Miksi teen heille sitä ja tätä. Miksi olen niin inhottava. Lisää pahoja sanoja, ja minä ahdistuin.

Isä lähti huoneestani. Ahdistukseni alkoi yltyä. Pitelin päätäni ja kuljeskelin huoneessani yrittäen pysyä kasassa. Polvistuin ja aloin hakata kättäni lattiaan. Löin päätäni käsilläni. Potkin seinää ja lämpöpatteria jaloillani. Hakkasin päätäni patteriin. Otin tyynyn ja aloin kirkua siihen. Purin sitä, kiljuin lisää. Hakkasin taas päätäni. Löin seinää.

Suutuin isälle, ja päässäni oli pelottavia ja väkivaltaisia ajatuksia. Kuulin askelia ja avasin oven, riita jatkui. Tönin häntä ja paiskasin oven häntä päin. Järkytyin teostani ja valahdin lattialle seinää vasten. Isä huusi, minä itkin ja aloin purra sormiani ahdistuksissani. Äiti heräsi ja tuli paikalle, hän alkoi tuijottaa minua. He vain tuijottivat silmät täynnä vihaa.

He menivät nukkumaan ja minä lähdin hiljaa ovesta ulos tihkusateeseen pyörän kanssa. Kello oli kaksitoista. Ajoin pitkin pimeitä katuja, tuntemattomille seuduille. Ajoin ohi varasto- ja tehdasalueiden, talojen, metsien ja peltojen. Väsytti ja ahdisti niin, että harkitsin tosissani piiloutumista metsään tai pusikkoon ja sinne nukahtamista. Pysähdyin pellon laidalla, katsoin tähtiä, pimeyttä ja tyhjyyttä. Teki mieli luovuttaa ja jäädä siihen.

Loppumatkan olin hyvin uupunut. Ajoin pitkin tietä, joka ei tuntunut loppuvan koskaan. Missään ei näkynyt ketään. Lopulta löysin oikean reitin kotiin. Palasin joskus kolmelta ja matkaa oli kertynyt 39 kilometriä. Menin suihkuun ja nukkumaan.

Heräsin äidin ääneen aamulla kymmenen aikoihin, ja uusi riita lähti käyntiin. Aluksi se oli vain väittelyä, valitusta ja moitteita minusta. Ahdistuin minuutti minuutilta vain enemmän ja enemmän, ja aloin pyytämään äitiä menemään pois. Tietenkään hän ei kuunnellut, vai jäi siihen paikoilleen, tuijottaen minua. Meinasin ottaa häntä käsivarresta kiinni ja repiä ulos, mutta sitten hän lähti.

Pian se kuitenkin jatkui, sillä hän palasi aina uudestaan. Riita muuttui yhä ahdistavammaksi ja sekavammaksi. Äiti alkoi nauraa minulle ja imitoimaan puhettani, ilkkuen. Yritin pysyä vahvana ja sanoa takaisin, mutta huonolla menestyksellä. On enää vaikea muistaa äidin pahoja sanoja, mutta ainakin hän haukkui minua lapselliseksi, tyhmäksi, paskaksi ja syypääksi perheeni huonovointisuuteen sekä hänen ja isäni ahdistukseen. Nielin kaiken surullisena ja annoin olla.

Terapiatuntini on harvoin sattunut näin hyvään saumaan. Aluksi koin suuria vaikeuksia avautua, mutta jo ensiminuutista lähtien kyyneleet alkoivat kirvota silmiini. Lopulta sain selitettyä tapahtuneen ja pääsimme keskustelemaan. Ainakin oloni helpottui hieman, kun kuulin edes jonkun ymmärtävän kantaani.

Jatkosta en edelleenkään tiedä. Koulua en pysty suorittamaan, siltä näyttäisi. Minulla on katto pään päällä, mutta äiti tuntuu ajavan minua ahkerasti pois kodistaan. Saadakseni jonkinlaisen rauhan elämääni, haluaisin muuttaa pois, mutta minulla ei ole rahaa, eikä voimia alkaa tienata rahaa. Olen siis umpikujassa?

I wished that I could fly away instead of kneeling in the sand catching teardrops in my hand

Teen itselleni syömisten suhteen tyhjiä lupauksia, jotka jatkuvasti rikon. Olen niin yksinäinen ja onneton. Tällä hetkellä minulla on vain pari kolme ystävää, jotka ymmärtävät. Kolme muuta läheistä ystävää ei enää ymmärrä, vaan onnistuu satunnaisesti vain satuttamaan minua tahattomasti. Pienet ja harmittomiltakin tuntuvat asiat alkavat jälkikäteen pyöriä mielessä, ja tajuan loukkaantuneeni niistä.

Masennukseni on taas saanut kodin ilmapiirin inhottavaksi. Syy on tietysti minun, koska olen niin ärtynyt, suutun helposti ja alan tiuskia. En jaksa kovinkaan paljon auttaa kotona. Koulua on ollut vasta kymmenen päivää, mutta olen ollut paikalla vaan neljänä päivänä. Tästä ei tule mitään, elämästäni ei tule mitään. En tiedä lainkaan, miten tämä tästä jatkuu.

Mitä syömisiin tulee, tekisi mieli tappaa itseni. Niin paljon inhoan itseäni. En tiedä painoani, ja varmaankin olen taas lihonut. En ihan tosissaan enää jaksa yrittää päästä tästä kuopasta ylös. En enää välitä itsestäni. Ja taas alkaa itkettää.

Täällä olen yhä

Vietin upean festariviikonlopun juuri ennen koulun alkua. Se oli lähes täydellistä: aivan upeita artisteja, sopivasti alkoholia, hyvä porukka, niukkaa syömistä, pyöräilyä, pitkiä öitä. Erityisen onnellinen olin lähes kahden kilon painonpudotuksesta (pääsin "jopa" 61,1:een) ja siitä, että eräs poika sanoi minua kauniiksi. Jatkoin niukalla ravinnolla alkuviikon, mutta keskiviikosta lähtien romahdin ja söin jäätelöä ja leipää illalla. Sama jatkui seuraavina päivinä. Enkä perjantaista lähtien mennyt kouluun.

Viimeiset kolme päivää olen maannut kotona surullisena. Olen syönyt suurinpiirtein kulutuksen verran, eli liikaa. Pyrin syömään erittäin terveellisesti ja välttämään leipää. Sunnuntaina ja eilen kävin lenkillä, koska oli vain pakko. Tänään tulin taas kouluun. Minulla on ainoastaan kaksi kurssia, mutta on vaikea jaksaa sitäkään.

Aloitin juuri baletin harrastamisen. Se on juuri sopivan rankkaa ja haastavaa. Harjoitussalin peilistä oli vain inhottavaa tuijottaa pulleita jalkojaan ja jättimäistä takamusta. Minun pitää laihtua, ja baletti auttaa ja motivoi siinä.

Otin eilen illalla pitkästä aikaa Ketipinorin ja aamupäivällä olin aivan tokkurassa terapiassa. Koska erehdyin terapia-ajan suhteen viime viikolla enkä tullut tunnille, joudun maksamaan siitä puolet, ja sekös minua ärsyttää. En pystynyt tai jaksanut puhua terapiassa yhtään mitään. Tuskin kykenin ajattelemaan. Välillä ajatukset harhailivat suuttumukseeni ystävääni kohtaan, sitten itsensä vahingoittamissuunnitelmiin. Jälkimmäistä en kertonut terapeutille.

Jouduin kuukauden alussa perumaan aikani poliklinikan hoitajalle, enkä ole jaksanut soittaa ja sopia uutta. Nyt ei siis ole lääkkeitä (Cipralex) jäljellä, eikä poliaikaa tiedossa. En vain jaksa hoitaa asioita ja huolehtia itsestäni.

En jaksa

Luulin kykeneväni edes terapiassa puhumaan, mutta olin väärässä. Tuhansia kertoja kaverit ovat kesän aikana kysyneet vointiani, mutten ole osannut vastata mitään. Pääni vain lyö tyhjää, kun yritän keksiä vastausta kysymykseen. Sama jatkui tänään terapiassa, vaikka niin toivoin lukon aukeavan siellä. Sen sijaan hukkasin koko ajan näpertämällä kynsiäni, ahdistumalla ikkunasta porottavasta auringosta, ja ihmettelemällä sormuksestani seinälle peilautuvia valotäpliä. Välillä sain jotain yksittäisiä lauseita sanottua. Terapeutti yritti kyllä auttaa minua puhumaan, mutta ympärilläni oli niin tiivis muuri, ettei se auttanut.

Olen läski, ruma, inhottava, kuvottava, pulska, pyöreä, iso, ällöttävä. En tiedä jaksanko aloittaa koulua. Minulla on vain kaksi kurssia, ja nekin sellaisia, jotka käyn uudestaan. Aloitan kolmatta vuositasoa, eikä minulla ole yhtä helvetin ainuttakaan äidinkielen kurssia suoritettuna. Arvelen, että lukionkäyntini tuleekin tyssäämään siihen. Kirjoittamisesta on vuosien varrella tullut valtava mörkö, ja olen senkin suhteen nykyään aivan lukossa. En enää edes suostu kirjoittamaan koulujuttuja. Eikä minulla ole mitään tietoa, mikä tai kuka pystyisi minua auttamaan, joten opiskeluni taitaa olla tuhoon tuomittua.

Kalenteri on täynnä liian kiireisiä päiviä. Täysjärkisen mielestä hommaa ei varmaankaan ole liikaa, mutta itse herään joka päivä ahdistukseen siitä, mitä kaikkea päivän aikana pitää tehdä.

Syömisissä epäonnistun jatkuvasti, joten sen vuoksi joudun aina perumaan iltamenot kavereiden kanssa, koska läskiahdistus on liian suuri.

En jaksa.