Äkkisiirto suljetulle yöksi

Ahdistus alkoi kahden aikoihin päivällä nostaa päätään. Pyysin toimistosta tarvittavan. Mietin pyytää päästä juttelemaan hoitajan kanssa, mutten uskaltanutkaan.

Lääke ei auttanut. Neljän aikoihin palelin ja itkin sängyssäni. Painoin kynsiä ihooni. Ahdistus sai minut kouristeleman käsiäni. Aloin etsiä viiltelyvälineitä. Kynsileikkurit, kulmakarvapinsetit... ei toiminut. Aloin purkaa sheiveriä ja irroittaa siitä terää. Heitin koko homman roskiin, kun ei onnistunut, ja ryntäsin hoitajan puhueille. Romahdin ja kerroin, kuinka paha ahdistukseni on.

Ahdisti, että olin syönyt lähiaikoina niin paljon. Ahdisti, että olin niin yksin. Ahdisti, että ei ole mitään tulevaisuutta.

Olin vierihoidossa. Tapasin lääkäriä. Olin niin lukossa, etten voinut puhua. Painelin vain kivuliaasti kynnellä etusormeani. Vierihoito jatkui. Sain toista rauhoittavaa lääkettä.

Sitten ilmoitettiin, että pitää pakata, koska lääkäri on tehnyt siirron suljetulle. Suutuin ja aloin itkeä hurjasti. Ilmoitin, etten halua lähteä. "Sun pitää, lääkäri on määrännyt."

Itkin taas. Hoitajat pakkasivat puolestani. Ambulanssimiehet tulivat hakemaan ja kuljettivat suljetulle.

Nyt olen täällä. Hoitajat ovat järkyttävän ylipainoisia ja rumia. Väsyttää, ärsyttää, surettaa ja hiukan ahdistaa.

Onneksi he sanoivat, että pääsen huomenaamuna takaisin avolle. Haluan takaisin.

Huonetoverini täällä on joku vanha mummo, joka lukee roskalehteä ja kuuntelee radiosta kovalla äänellä jumalanpalvelusta.