Premise to interlude, wait til all bones pretrude

Kirjoitan tosi nopeasti. Olen kiireinen ja stressaantunut. Ahmin ja mässään.

Nukuin su-ma yönä 3,5 tuntia. Ulkoilutin koiran niin myöhään, kävin suihkussa ja olin koneella kahteen asti. Jouduin heräämään ennen kuutta viedäkseni koiran ulos ennen koulua. Vanhemmat olivat poissa, joten aamulenkki oli poikkeuksellisesti minun vastuullani. Väsymyksen vuoksi skippasin tokan tunnin ja nukuin koulussa.

Myöhemmin löysin ystävän koulusta aivan tokkuraisessa tilassa, hän tuskin reagoi. Lähestulkoon tajuton. Hän oli ottanut yliannostuksen. Ambulanssilla sairaalaan ja olin siellä iltaan asti. Aluksi olin hädissäni, tärisin ja pidättelin itkua, sairaalassa aloin rauhoittua, sillä tilanne oli tavallaan tuttu. Tosin edellisellä kerralla minä makasin sängyllä.

Tulin myöhään kotiin. En tiennyt missä päin kaupunkia olin, takki oli jäänyt koululle, oli pimeää ja kylmä. Kotona lähdin kiireesti koiran kanssa ulos, sillä se oli minun vastuullani. Toimin robottimaisesti. En koko päivän aikana ajatellut itseäni, vain muita, mutta seuraus oli positiivinen, sillä unohdin syödä. Illalla vedin jonkun valmisaterian naamaan.

Aamulla hääräsin kotitöiden kanssa nopeasti. Koe jäi väliin, sillä edellisenä päivänä en ehtinyt lukea. Lähdin sitten piakkoin takaisin sinne päivystykseen. Itse halusin mennä, en suinkaan kokenut sitä velvollisuutenani. Olin vain iloinen nähdessäni hänet taas normaalitilassa ja hymyilevänä.

Nyt hän on osastolla, ja saan nähdä häntä vasta ensi viikolla.

...

Olen kuvottava läski paska, joka vain syö ja toivoo pääsevänsä huomisesta kokeesta läpi. Vihaan tällaisia lukiolusmuja, jotka ei ahkeroi.

Morning keep the streets empty for me

Olen ollut tämän päivän yksin kotona ja porukat palaa huomenna. Oleilen yöpuvussa ja olen syönyt kaikkea moskaa jatkuvasti. Mulla on (henkisesti) tyhjä ja paha olo. En ole lukenut yhteenkään kokeeseen, en ole tehnyt huomisen läksyjä. Koiran hoito on mun vastuulla, eikä se ole aamupäivän jälkeen ollut ulkona eikä saanut vielä iltasapuskaa. Ehkä mä lähden juoksemaan sen kanssa. Jos mä vaan jaksaisin. Vähintään menen 45 min. kävelylle. Ei hitto mä laimilyön sitä, olen itsekäs paska. Huomenna aamulla pitäisi vielä herätä ennen kuutta, että ehtisi viedä sen ulos ennen kouluunlähtöä. Jos mä nyt ylipäätään jaksan lähteä kouluun. Pakko mennä kouluun.

Mä olen niin turta ja väsynyt tähän kaikkeen.

Mun vatsa räjähtää, se on niin täynnä.

Kirjoitan myöhemmin enemmän, mutta

shadychick, voisinko saada kutsun lukemaan blogiasi? Toivottavasti huomaat tämän.

What goes up, must come down

Olen niin yksin. Ensimmäisen tunnin jälkeen menin koulun vessaan vääntämään naamaani tuskasta. Kiirehdin seuraavalle tunnille ja feikkasin matkalla pari hymyä tutuille. Pidätin itkua matikantunnin alussa, odotin tuskastuneena, että tunti päättyisi. Lähdin tunnin jälkeen kotiin skipaten loppupäivän. Syön puolet isosta leivästä, pala palalta sahaan siitä viipaleita, voitelen margariinilla ja ahmin naamaani. Sitten neljä luumua. Sitten puolilitraa kermajäätelöä.

Kääriydyn villahuopaan ja itken vuolaasti. Yritän epätoivoisesti oksentaa vessassa, mutten onnistu, kuten en ole koskaan ennekään onnistunut. Katselen saksia ja tekisi niin mieli. Haluaisin vain tuntea fyysistä kipua, tukahduttaa psyykkistä kipua, vuodattaa verta. Mutten halua kroppaani ikuisia jälkiä. Joutuisin häpeämään niitä liikaa.

Olen ihan helvetin yksin. Alan vähitellen tajuta sen. Aluksi kaikki kuuntelevat murheitani, sitten ihmiset pakenevat luotani. Loppujen lopuksi kukaan ei jaksakaan välittää minusta. En syytä siitä heitä. Tiedän itsekin kuinka rasittava olen. Ja alan hymyillä heille muka onnellisena ja terveenä. Mulla ei ole yksinkertaisesti ketään tässä maailmassa. Paitsi joku vitun terapeutti.

Olen pohjalla, täysin hukassa. Ulkona en muuta mietikään kuin paikkoja, missä voisi tuhota itsensä. Hypätä tuosta? Tai tuosta? Kuinka helppoa. Olen säälittävä.

Sei la primavera in anticipo

Itkun pidätystä terapiassa. Itkun pidätystä matikanopen edessä, jonka jälkeen vessaan itkemään. Lupasin eilen ystävälle, että soitan ja pyydän aikaistamaan lääkäriajan polille, mutta sitten tulikin kirje, että aikaa joudutaan myöhäistämään viikolla. Right. No, ihan sama. Ehkä mun tuska ei ole riittävän iso tuska.

You must work in symmetry

Eilen illalla isän kanssa kinastelu sai minut ahdistumaan, joten lähdin ulos lenkille. Harrastin sitä aika usein yläasteella, kun olin ahdistunut. Lähdin riitelyä öisin pakoon ulos, juoskin ja kävelin pimeässä, hytisten villapaidan sisällä, ilman kännykkää, avaimet vain mukana.

Mutta lenkkini oli lähinnä pelottava. Juoksin, juoksin ja juoksin vain. En pystynyt pysähtymään. Juokseminen oli pakkomielle. Olisin jopa halunnut mennä jo kotiin, mutta kroppa pakotti juoksemaan pidemmälle ja pidemmälle. En hallinnut itseäni, mieli ei pystynyt kontrolloimaan kehoa. Olisin voinut juosta vaikka koko yön. Lopputulos oli 8,2 kilometrin lenkki. En ole ikinä ennen pystynyt tuollaiseen.

Olen ahdistunut ja hämilläni. Pelkään jotakin olevan tapahtumassa minulle. Ihan kuin olisin menettämässä otetta todellisuudesta. Välillä pystyn olemaan normaalisti, kuten nyt, kun kirjoitan tätä koulun ATK-luokassa. Mutta sitten kaikki muuttuu. Ei välttämättä ihan yhtäkkiä. Sitä edeltää ahdistus. Sen jälkeen menetän otteen itsestäni. Pelkään tämän pahenevan, pelkään sekoavani.

Koulu menee huonosti. Jäin aamutunneilta pois, koska olin niin väsynyt. Matikasta on kertynyt jo kolme poissaoloa, enkä enää usko pystyväni oppimaan asioita ennen koeviikkoa. Pitkä matikka vaatii niin helvetillisesti työtä, ja jos kerrankin jätän läksyt tekemättä tai olen poissa tunnilta, olen tuhon oma. Kemiassa vähän sama ongelma, mutta se ei onneksi ole ihan yhtä kumulatiivinen aine. Filosofia ja saksa onneksi sujuu. Niissäkään ei niin haittaa, vaikka jäisi aukkoja.

Right on the inside, that is the hardest

Onko mun pakko aiheuttaa itselleni lisää pahaa oloa katsomalla YouTubesta hirvittäviä videoita WTC-iskuista? Ahdistavia tapahtumia, ahdistavaa kuvamateriaalia. Väkivaltaista, raakaa, surullista.

Olen ahdistunut jo muutenkin. Yösekoilemiseni aiheutti traumoja. Olen ollut hämilläni ja sekavassa mielentilassa koko ajan. Ja tapanani on syödä suruun ja ahdistukseen. En jaksa ajatella, tuntuu että pää räjähtää. Traumaattista stressiä.

Aloin jo tänään miettiä kauhuskenaarioita, mikä uusi mielenterveydellinen sairaus mulla seuraavaksi diagnosoidaan. Olen menettänyt otteen tavallisesta elämästä ja kaikesta on tullut sekavaa.

Ei ei ei. Mua ahdistaa ja itkettää. Olen ihan sekaisin.

I know how to cut a wound that will not heal

Mulle tapahtui jotain eilen yöllä. Ja mua pelottaa kirjoittaa siitä.

Mässybileet, ensin ahmin ja loppuillasta ahdisti ja vetäydyin muista hiljaisena. Ei alkoholia. Tulin puoli yhden aikoihin kaverilta bussilla. Jäin pois bussista, minulla oli outo olo henkisesti. Sitä tapahtuu usein: en tiedä mitä tehdä, en tiedä mitä minun pitäisi siinä tilanteessa tehdä, on vain todella tyhjä olo. En tiedä mihin pitäisi mennä, kotiin? Jäin paikoilleni. Istuin bussipysäkillä.

Olin todella kylmissäni ja join Pepsi Maxia. Kroppani oli jotenkin ihan jäykkänä, tuntui kuin olisin ollut liimattuna siihen penkkiin kiinni. Jalkani olin puristanut tiukasti ristiin ja painoin selkääni seinää vasten. Pelkäsin, kun tuntematon mies käveli kadun yli minua kohti, mutta onneksi hän meni muualle. Hetken pelkäsin jo minulle tapahtuvan jotakin. En tiennyt mitä tehdä. En ollut varma pystyisinkö liikkua. En ollut varma halusinko liikkua.

Tekstasin ystävälleni hädissäni, suht selkeitä tekstiviestejä, mutta kirjoittaessa käteni tärisivät silti.


Pihistin itkua väkisin, sitten itkin. Hyperventiloin. Tärisin. Huohotin. Tein pakkoliikkeitä. Olin aivan jäässä, mutten tiennyt mitä tehdä asialle. Harvoja ihmisiä käveli kadulla. Tie oli iso, joten autoja meni ohitseni paljon. Pelästyin rekan ääntä. Säikähdin oluttölkkiä, joka tippui tuulessa kolisten asfaltille. Oli pimeää, bussikatos oli kuitenkin valaistu. Pyyhin levinneitä ripsareita käsiini.

En tiennyt, mitä tehdä. Tuota tunnetta on todella vaikea selittää.

Vähitellen rauhotuin, mutta olin silti jäykkänä ja liimattuna paikalleni. Katselin vain kadun liikettä, autoja, niitä harvoja ihmisiä. Joku nainen tuli bussipysäkille, odotti bussia ja nousi bussiin. Käänsin kasvoni visusti hänestä poispäin. En halunnut hänen näkevän tuskasta vääristyneitä kasvojani.

Välillä vilkaisin kelloa. Olin ihan tajuissani kellonajasta. Olin ollut siinä puoli tuntia, kun sain itseni ylös. Kävelin lyhyin askelin jalkakäytävää pitkin, pyörätien puolella. Jostain syystä oli joku pakkomielle pysyä täysin keskellä väylää, täysin viivojen välissä. Kävelin hitaasti, jäykästi. Muistikuvani näistä hetkistä ovat todella selkeitä. Ajattelin näyttäväni varmasti ihan joltain Kaunan hahmolta. Pysähdyin suojatien eteen, ja kävelin viivasuoraan keskeltä suojatietä, astuen tarkasti jokaisen valkoisen raidan päälle ja väleihin. Kahden eri suuntiin menevien katujen väleikössä oli varjoista. Ennen toisen kadun ylitystä, jäin aivan kadun reunalle seisomaan. Autoja tuli, odotin pitkään ennenkuin lähdin ylittämään, vaikka olisin jo monta kertaa ehtinyt yli. Seisoin vain siinä.


Lopulta ylitin kadun, ja jatkoin matkaani jalkakäytävän ulkoreunaa pitkin. Pidin reunaan jotain puolen metrin etäisyyttä. Jotenkin se tuntui tarkalta. Kiersin lätäkön puolen metrin etäisyydeltä. Jalat liikkuivat aika hitaasti enkä ole varma, mikä mua esti kävelemästä normaalivauhtia. Mieli ei hallinnut kaikkea. Jossain vaiheessa kuulin yläpuolelta talon ikkunasta kolauksen, säikähdin, ja lähdin juoksemaan. Menin jotenkin ihan vaistonvaraisesti, jalat pakottivat. Juoksin kotipihalle asti.

Menin hiljaa kotiin ja suoraan huoneeseeni. Iskä kysyi oven takaa olenko ok, ja sanoin että joo. Katsoin peilistä, ja näytin aivan kamalalta. Riisuuduin, otin neljä kofeiinia ja aloin tehdä kuntoliikkeitä lämmitelläkseni ja polttaakseni edes joitain kaloreita. Sen jälkeen menin suihkuun ja aloin rauhoittua. Sitten vielä koneelle, ja lopulta kolmen aikoihin nukkumaan.


Tää on ahdistanut mua koko päivän, enkä tiedä, mitä ajatella. Hengailin kaverin kanssa ja sen ajan mulla oli hyvä olla. Mutta kun tulossa yksin kotiin, mieltäni alkoi taas kaivaa kaikki nämä ahdistavat asiat ja tapahtumat.

Mutsi tuli äsken huoneeseeni ja yritti udella asioita. Pyysin häntä lähtemään. Hän kysyi miksi. "Mulla on yksi juttu kesken. Voitko sä nyt vaan mennä? Mua ahdistaa tää." "Mikä sua ahdistaa?" "Tää!" "Kerro mulle." "Etkö sä nyt vaan vois mennä!" Mutsi lähtee vetää ja kuulen kuinka se nyyhkii. En jaksa välittää.

Eyes wide open, always hoping for the sun

Luin kaikki vanhat postaukset ja tulin niin surulliseksi, lukiessani elämästäni viime kouluvuonna. Tekstini kuulostavat ihan kuin jonkun toisen kirjoittamilta. Olenko kokenut kaiken tuon, ovatko nuo kaikki tuntemukset minun omiani?

Aamupäivän pelot kävivät toteen, ja ahmin äsken. Salaattia, perunaa, savukalaa, ruisleipää, marinoitua tofua, vaniljajogurttia, taco-sipsejä. Pelkään tuhoavani kaiken sen vähäisen, mitä olen edistynyt. Vatsani pömpöttää kuvottavasti, sortsien vyö kiristää, mutten halua löysätä sitä. Pitäisiköhän jumpata tänään? Ulos en oikein jaksa lähteä, mutta pakko mennä koiran kanssa. Ehkä jaksaisin juosta?

Elämälläni ei ole suuntaa eikä edes raidetta. En tiedä, mitä minun pitäisi tehdä. Nyt? Tänään? Huomenna? Ylihuomenna? Ensi viikolla? Ensi kuussa? Ensi vuonna? Syödä vai ei? Käydä koulua vai ei? Nähdä kavereita vai ei? Tappaa itseni vai ei? Äh, en mä itsemurhaa ole tosissani miettinyt, mutta käy se usein mielessä. Katselin kerran kaiteen yli ostoskeskuksen ylimmästä kerroksesta alakertaan. Viisi korkeaa kerrosta. Olisi ollut niin helppoa vain hypätä.

Odotan sitä päivää, kun päässäni naksahtaa ja hyppään.

Olen ihan helvetin huolissani ystävästäni. En tiedä näenkö väärin, mutta näen ihan valtavaa tuskaa sen hymyn takana, enkä oikein tiedä, uskoako sitä hymyä vai uskoako tätä takaraivossa kolkuttavaa suunnatonta huolta. Mulla itselläkin on feikkihymy, joten siihen en taida luottaa. Olin ihan tosissani kun sanoin, että haluaisin vahtia häntä 24/7, estääkseni kaiken pahan tapahtumasta.

Though winds of change are blowing wild and free

Kaikki on mennyt täydellisesti suunnitelmien mukaan. Eilinen aamupaino oli 55,3 kg. Pyöräilin yhteensä 14 km ja liikuntaharrastuksessa olin 1 h. Tänään vaaka näytti aamulla 54,4 kg. Olen enemmän kuin onnellinen, edelleen. Vatsaan ei satu, eikä ole voimaton olo. Päinvastoin, olen pirteä ja iloinen. Kofeiineja vedän 4-6 kpl päivässä, max. kaksi kerrallaan. Jos syön, vedän kolme. Tämä siksi, että tyhjä vatsa menee niin helposti sekaisin ja aiheuttaa pitkäaikaista pahoinvointia.

Pelkään hieman, että laihdutusrytmini on liian kova. Toisaalta tämä tuntuu uskomattoman helpolta juuri nyt. Mutta entä jos tämä kostautuu esimerkiksi ensi viikolla, ja alan ahmimaan? En ole varma, pitäisikö minun kuitenkin pyrkiä syömään joka päivä edes se 300-600 kcal. En todellakaan halua menettää kaikkea näkemääni työtä ryhtymällä ahmimaan. Se saisi muutenkin elämäni jälleen totaaliseen epäjärjestykseen. En menisi kouluun, nukkuisin, itkisin, söisin, löisin itseäni. Pahin olisi jos en menisi kouluun. Se olisi katastrofi.

Can we go ridin' up a dirty track up in Laventille?

Vartti hölkkää, 400 x-hyppyä, 65 vatsaa, 50 peppua, 50 selkää, 10 punnerrusta.

Nyt suihkuun. Sitten venyttelyä ja sanakokeeseen lukua. Ehkä noi liikunnat jotenkin korjasi sitä, että ylitin syömisissä peruskulutuksen.

Sori tällainen lyhyt postaus.

I was hopeless now I'm on Hope road

36 tunnin täyspaasto kostautui. Söin äsken ruokaa 1300 kcal edestä. Koostui perunasta, uunijuureksista, maitorahkasta, viinirypäleistä ja omenapiirakasta. Sen vuoksi tänään pitää tehdä lihaskuntoliikkeitä ja mahdollisesti hölkätä lyhyt lenkki koiran kanssa.

Tuntuu yksinäiseltä. Tuntuu, etten voi tavata ystäviäni, sillä silloin söisin. Perjantaiksi ja lauantaiksi olen kuitenkin jo ehtinyt luvata tapaamisia, pitkiä sellaisia. Tiedossa perjantaina mässäilyä, lauantaina taas ostoskeskukseen, jossa varmasti syömme. Hmm.

Suunnitelmani on huomenna syödä vain yksi valmiskirjolohikiusaus (300 g, 240 kcal) juuri ennen harrastukseen lähtöä. Pyöräilyä tulee sinne ja takaisin yhteensä 14km. Aion painaa menemään niin lujaa kuin mahdollista.

Ehkä tää onnistuu jotenkin näin? Joka toinen päivä alle 300 kcal, joka toinen päivä suurinpiirtein kulutuksen verran. Pitää yrittää.

They make believe that everything is exactly what it seems

On väärin, että mulla menee hyvin. Aamupaino 55,7kg, enkä voisi olla siitä enempää onnellinen. Herätessäni tärisin aivan hirvittävästi, mutta se sai minut vain hymyilemään. Olen oikeilla raiteilla. Eilen en syönyt kuin puolikkaan porkkanan, ja siitäkin on yli 24 tuntia.

Tässä hetkessä mättää ainoastaan se, että olen jäljessä matikassa yhden poissaolon ja yleisen laiskuuden vuoksi. En ole tehnyt läksyjä neljästä kappaleesta, enkä siten oppinut kyseisiä asioita kunnolla.

Mutta onneni on väärin, sillä jollain muulla tuntuu menevän niin huonosti.

Tuntematon ja silti niin lähellä

Olen tavallaan hämmentynyt. Tutustuin ihmiseen, jonka tunsin jo täältä blogeista. Jo vuoden hän on ollut puolituttu, muutamia sanoja vaihdettu. Aivan äkkiä hänestä tulee minulle jollakin omituisella tavalla läheinen ystävä. Kai minä voin puhua ystävästä. En jaksa sen enempää pohtia näitä sanojen merkityksiä.

Mutta tämä oli niin ennalta-arvaamtonta. Kaikin puolin. Hän on kaunis ja herttainen, enkä osannut kuvitella hänestä mitään... surullista. Kai minä vain olen niin sokea. Kun taas tuntuu, että muut ihmiset näkkevät suoraan minun lävitseni. En osaa peitellä ongelmia, ja usein sille olisi tarvetta.

Toiseksi, kuinka todennäköistä on tuntea ihminen sattumalta täysin tietämättä samaan aikaan netissä sekä livenä?

Motivaationi kasvaa, mutta älä, kiltti, kuvittele aiheuttavasi jollain tavalla tämän vajoamiseni mustaan lampeen. Tällä mustalla tarkoitan tietysti syömishäröilyn karua puolta. Jokainenhan sen tietää, että tämä ei ole hyväksi mielelle tai keholle. Vaikka sairaalla tavalla niin onkin. Mustaan vajoaminen on samalla nousu valoon; kauneuteen ja keveyteen. Uskon, että ymmärrät. Tuemme toisiamme, mutta loppupeleissä emme kanna vastuuta muista. Vai kannammeko?

Toivon, että tästä alkaa uusi nousuni. Blogi motivoi.

Paluu

Mun on pakko jatkaa tätä kirjoittamista. En saa muuten ylläpidettyä motivaatiota, vaikka halu laihtua on palava. Kirjoittaminen ja asioiden purkaminen tänne ehkä auttaa pysymään kaidalla polulla.

Paino on nyt arviolta 58,5kg. Arvio voi heittää joillain sadoilla grammoilla. En vain uskalla käydä vaa'alla.

Tarkoitus oli tänään aloittaa pientä paastoa, mutta se epäonnistui välittömästi, kun siirryin keittiön puolelle: viinirypäleitä, kuivattuja hedelmiä, sämpylä margariinilla, viili, omenapiirakkaa. Äsken risottoa ja uunijuureksia. Ei, mä en voi tehdä tätä itselleni. Mä olen ollut joskus niin ruodussa ja kurissa! Miksi tämä tuntuu nyt niin vaikealta?

Toukokuussa minulla muuten todettiin kaksisuuntainen mielialahäiriö. Eli siis mieli vaihtelee depressiosta maniaan ja erot ovat jyrkkiä. Maniajaksojen aikana en juuri tarvinnut unta tai ruokaa (+++). Hymyilin, liikuin, tein läksyt, kävin koulussa ja olin aktiivinen. Se oli positiivista. Depressiojaksot olivat päinvastaisia.

Lamictal, mielialaa tasoittava lääke, tasoitti mielialat yhdeksi harmaaksi suoraksi, joka kallistuu negatiivisuuden puolelle. Maniajaksot (joita rakastan) ovat kadonneet. Pahoja depressiojaksoja on edelleen.

Haluaisin jättää Lamictalit pois ja jatkaa vain Seronilien (masennuslääke) syömistä.

En tiedä miten selviän. Poissaoloja ei saa tulla enää yhtään, muuten olen pulassa. Huomiseksi pitäisi tehdä alustusta ryhmäesitelmään sekä matikan, kemian ja saksan läksyt. En jaksa...