Oma paino ahdistaa niin helvetisti. Olen katsellut tunnin ajan vanhoja kuvia tietokoneelta. Pystyn erottamaan kahden viimen vuoden kuvista painonvaihteluni, ja näen miten paljon laihempi olen ollut välillä, esimerkiksi viime jouluna painoin 12 kg vähemmän kuin nyt (BMI oli 17,3), samoin 2010 tammikuussa. Kuinka paljon nätimmältä näytän esimerkiksi joulun perhekuvissa, kuin kuvissa nyt kun BMI on 21,4. Ällöttävän normaalipainoinen.
En minä nytkään onneksi plösö ole, liikunnan ansiosta. Kroppani on nyt tosi tavanomaisen näköinen, hieman urheilullinen.
Tavallinen, terve ja urheilullinen ei ole se mitä haluan. Tämä ei todellakaan ole sitä mitä haluan. Itkettää, mutten kykene itkemään. Ahdistaa, etten ole sellainen kuin haluan. Haluan niin kovasti takaisin sinne, missä olin. Haluan siihen hetkeen, kun olin vielä lukiossa, laihdutin ja sain matikan kursseista kymppejä.
Viime yö oli helvetillinen, koska Ketipinorit olivat loppuneet. Katsoin kaksi Sinkkuelämää-jaksoa kahdentoista jälkeen, yritin nukkua, en saanut unta. Luin sanomalehteä, söin yöpalaa, lakkasin kynnet uudestaan, yritin nukkua, en saanut unta. Luin kirjaa, yritin nukkua, en saanut unta. Ajattelin ahdistavia asioita, yritin taas nukkua, en saanut unta. Luin toista kirjaa, aloin taas ajatella ahdistavia asoita, yritin jälleen nukkua, en saanut unta. Laitoin huoneeseeni valot, istuin peittoon kääriytyneenä sängylläni ja aloin itkemään. Rauhoituin ja tuijotin mattoani, kunnes se alkoi aaltoilla silmissäni, painoin pääni tyynyyn ja nukahdin. Kello oli lähes kuusi aamulla.
Olen hukassa. Ahdistaa. En tiedä, mitä teen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommenttienvalvonta yli 3 päivää vanhoissa teksteissä.