Blogi on ainoa, jolle jaksan enää kertoa itsestäni. En jaksata avata suutani. (Tai ehkä terapeutille jaksan.)
En tiedä enää, milloin tästä tuli tällaista. Kuinka pitkään tätä on jo jatkunut? Nukun puoleen päivään, nuokun päivän tietokoneella, lasken minuutteja iltaan, jotta voisin katsoa Salkkarit, ottaa iltalääkkeen ja nukahtaa. Missä vaiheessa minulta on jo mennyt taju siitä, mikä päivä on meneillään ja millainen sää on ulkona? Katson päivän aikana vain kellon viisareita ja odotan iltaa, jotta pääsisin nukkumaan. Siltikään nukahtaminen omaan sänkyyn ei tunnu enää turvalliselta ja mukavalta. Oma sänkynikin on ahdistava iltaisin. Minulla on kummallisen ahdistunut olo, kun menen nukkumaan. En osaa selittää sitä.
Itkin äsken tyhjää oloani, ohitse lipuvia päiviä ja menetettyjä hetkiä elämästä. Ajattelen ystävääni, jolla on tänään syntymäpäivä. Hän on varmasti ollut koulussa, saanut onnentoivotuksia ja hymyjä koulukavereilta, hymyillyt itsekin. Minä en ole jaksanut edes soittaa hänelle, vaikka ajattelenkin häntä. Hyvää syntymäpäivää, rakas!
Yritin perjantaina kysyä hoitajaltani, tietäisikö hän, milloin päiväosastolle pääsisi, tai edes kuinka paljon jonoa siellä on. Hän ei osannut sanoa yhtään mitään. Pian, varmaan. Mitä tarkoittaa pian? Tarvitsen elämääni ja päiviini edes jotain sisältöä.
Voi sua muru!♥
VastaaPoistaen oo ehtiny lukemaan kenenkään blogeja saati kirjoittamaan omaani. Musta tuntuu että oon aina vaan töissä, enkä jaksa tehdä töiden jälkeen mitään. Mä en edes tiedä miten sun kesä meni?! Mä niin haluaisin halata sua pitkään!!
Toivottavasti pääsisit sinne oikeesti ihan pian, se ois varmaan niiiiiin hyödyks sulle! <3
VastaaPoista