Viime viikko meni paljolti miettiessä kolmiodraamaamme minun ja niiden kahden ystäväni kesken. Viikonloppuna yritimme toisen kaverin kanssa miettiä, mitä tekisimme tämän yhteisen ystävämme kanssa, joka sulkee ahdistuksen sisäänsä, esittää pirteää, mutta alkaa aina kännissä purkautua. Olen väsynyt tähän hänen käyttäytymiseensä. Minä kun olen mieluiten aina puhunut ystävien kanssa vaikeistakin asioista. Nyt emme tiedä, mitä teemme hänen kanssaan.Kun yritimme ystävän kanssa pohtia tähän ongelmaan ratkaisua, puhuimme myös muista asioista, kuten minun tai hänen omasta voinnistaan. Hän on jo melko selkeästi ilmaissut ongelmansa, että hän ei tiedä, kuinka suhtautua ongelmiini. Olen myös alkanut aavistella, ettei hän oikein usko mielen sairauksien olemassaoloon. Vaikka olen yrittänyt rautalangasta vääntää ja selittää, että en oikeasti ole ihan terve, hänen on vaikea ymmärtää. Lukio on esimerkiksi tässä elämäntilanteessani vihoviimeisimpiä asioita, joita kykenen tekemään, mutta silti hän halusi sunnuntaikävelyllä puhua minun koulunkäynnistäni ja ikäänkuin maanitella minua takaisin koulunpenkille. Hänelle itselleen koulu on aina ollut tärkeä asia ja hän myönsi myös olevansa hieman pettynyt, että heitän taitoni ja lahjani hukkaan. Hän ei vain käsitä, etten jaksa.
Käsitän uupumuksen ja burnoutin eri asiana kuin masennuksen. Uupunut ihminen voi vielä selviytyä arjesta, mutta masennus on jo sairaus ja selkeä tila, missä arjesta ei enää selviä. En halua mitenkään vähätellä uupumusta ja väsymystä. Pidemmän päälle ne johtavat masennukseen.
Stressikin vaikuttaa ihmisiin eri tavalla. Jollekin stressi on polttoainetta, ja siten jaksaa tsempata yli haasteista, mutta esimerkiksi minulla stressi syö kaiken energian ja lamaannuttaa. Ystäväni on selkeästi päinvastaista sitä tyyppiä.
Tuntuu myös, että hänen on vaikea uskoa minulla olevan syömishäiriö. Välillä syön normaalisti hänen seurassaan ja jopa herkuttelen, välillä en juuri mitään. Mutta silloinkin, kun syön normaalisti, mietin jatkuvasti, saanko ottaa kyseisen suupalan. Ahdistukseni ei tietenkään näy päälle päin, koska peitän sen hymyllä.
Harmittaa, että vanhempani lähtivät ulkomaille torstaihin asti. Huomaan nyt, kuinka en pärjää yksin kotona. Olen ahdistunut. Tämä on tosi iso pala, ja minun pitää tsempata hirvittävästi jaksaakseni hoitaa kotihommat ja huolehtia koiran ulkoilutuksista. Tämä yksinäisyys ahdistaa ja olen hieman vihainen heille, että he jättivät minut yksin, vaikka en voi hyvin. Niin no, tuskin he tietävät etten voi hyvin, enkä missään tapauksessa halunnut pilata heidän iloaan matkallelähdöstä, vaan hymyssä suin vilkutin ja vakuutin pärjävääni aivan loistavasti.
Mä voin niin samaistua varsinki tohon loppuun. Mäki oon tavallaan vihanen vanhemmille ku tuntuu et ne ei tajuu yhtään mitään. Mutta ku se johtuu siitä etten kerro mitään, ni momapahan on vikani.. Mut tiiän kans milt tuntuu ku kaverit ei vaan tajua.. Ei ne sano suoraan, mutta kyllä niiden eleistä ja puheista voi päätellä ilman mitään erityisiä ajatuksenlukukykyjä.. *hali*<3
VastaaPoista"Käsitän uupumuksen ja burnoutin eri asiana kuin masennuksen. Uupunut ihminen voi vielä selviytyä arjesta, mutta masennus on jo sairaus ja selkeä tila, missä arjesta ei enää selviä. En halua mitenkään vähätellä uupumusta ja väsymystä. Pidemmän päälle ne johtavat masennukseen."
VastaaPoistaOon tässä niin samaa mieltä! Uupumumisesta selviää yleensä levolla, mutta masennusta ei hoideta pelkällä nukkumisella..