Alkuviikosta ilmoitettiin, että minut uloskirjattaisiin ensi viikon torstaina eli 22. päivä. Itkin hirvittävästi. Olen niin hajalla edelleen. En halua lähteä täältä. Mikään ei ole muuttunut merkittävästi. Ahdistuksen tullessa ottaisin ehkä taas yliannostuksen, vielä enemmän kuin viimeksi. Kaikki uusiutuisi.
En oikesti näe tulevaisuudella mitään tarjottavaa. Kuolen varmaan yksinäisyyteeni ja ahdistukseeni ennen kesää.
Suostuin hieman vastahakoisesti perhetapaamiseen ensi tiistaille. Mitäköhän siitäkin tulee?
Poltan liikaa. Kuuntelen repeatilla The Weekndiä päivät pitkät. Olen laihtunut ehkä kilon. Anemia saa kropan heikoksi. Pyörryttää ja heikottaa vähän väliä.
Isän kanssa yritetään taistella, että saataisiin lääkäriltä B-lausunto sairauspäivärahaa varten. Se luvattiin minulle ensimmäisen kerran kaksi viikkoa sitten. Viikko sitten piti saada se. Tällä viikolla olen muistuttanut lääkäriäni joka päivä asiasta. Mitään ei tapahdu. Lääkärini on ärsyttävä ja typerä.
Onneksi viime viikonloppuna näin yhtä kaveria. Ne päivät olivat hyviä. Eilenkin oli hyvä ilta, kun näin kahta muuta kaveria. Toisella heistä on nykyään oma kämppä. Se on ihana. Haluan itsekin sellaisen. Olen kateellinen, että he käyvät vaikeuksista huolimatta vielä koulussa ja ylioppilaslakitkin ovat tiedossa kevääksi ja syksyksi. Minulla ei.
Kuvasin terapeutilleni tilannettani. Olen paikalleen jämähtänyt, patsas. Sisälleni on asennettu pommi ja sytytyslanka palaa jo. Kohta räjähdän ja minua ei enää ole.
Tänään ehkä tiedossa hauskaa, bileet jossain, menen kaverin kanssa.
Käsiä paleltaa. Makaan sängyssä, tuijotan kattolamppua, kuuntelen musaa. Nukuttaa. Iltalääkkeeni Seroquel on vaihdettu pitkävaikutteiseen versioon, Seroquel Prolongiin. Pitäisi auttaa hillitsemään ahdistusta koko päivän. Tosin sanoen se väsyttää koko päivän.
7 vuotta sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommenttienvalvonta yli 3 päivää vanhoissa teksteissä.