Everything is my fault, I'll take all the blame, aqua seafoam shame

Viime kirjoituksen jälkeen homma lähti käsistä kunnolla. Riita isän kanssa lähti jostain aivan pienestä. Hän pyysi minua ulkoiluttamaan koiran seuraavana aamuna, mihin sanoin "Okei." Erehdyin kysymään perusteluita, miksi hän ei voinut, ja siitä se lähti. Isä valitti, miksen vie koiraa koko ajan, kun kerta en käy koulussa, tuijotan vaan tietokoneen ruutua, valvon yöt ja nukun puoleen päivään. Miksi teen heille sitä ja tätä. Miksi olen niin inhottava. Lisää pahoja sanoja, ja minä ahdistuin.

Isä lähti huoneestani. Ahdistukseni alkoi yltyä. Pitelin päätäni ja kuljeskelin huoneessani yrittäen pysyä kasassa. Polvistuin ja aloin hakata kättäni lattiaan. Löin päätäni käsilläni. Potkin seinää ja lämpöpatteria jaloillani. Hakkasin päätäni patteriin. Otin tyynyn ja aloin kirkua siihen. Purin sitä, kiljuin lisää. Hakkasin taas päätäni. Löin seinää.

Suutuin isälle, ja päässäni oli pelottavia ja väkivaltaisia ajatuksia. Kuulin askelia ja avasin oven, riita jatkui. Tönin häntä ja paiskasin oven häntä päin. Järkytyin teostani ja valahdin lattialle seinää vasten. Isä huusi, minä itkin ja aloin purra sormiani ahdistuksissani. Äiti heräsi ja tuli paikalle, hän alkoi tuijottaa minua. He vain tuijottivat silmät täynnä vihaa.

He menivät nukkumaan ja minä lähdin hiljaa ovesta ulos tihkusateeseen pyörän kanssa. Kello oli kaksitoista. Ajoin pitkin pimeitä katuja, tuntemattomille seuduille. Ajoin ohi varasto- ja tehdasalueiden, talojen, metsien ja peltojen. Väsytti ja ahdisti niin, että harkitsin tosissani piiloutumista metsään tai pusikkoon ja sinne nukahtamista. Pysähdyin pellon laidalla, katsoin tähtiä, pimeyttä ja tyhjyyttä. Teki mieli luovuttaa ja jäädä siihen.

Loppumatkan olin hyvin uupunut. Ajoin pitkin tietä, joka ei tuntunut loppuvan koskaan. Missään ei näkynyt ketään. Lopulta löysin oikean reitin kotiin. Palasin joskus kolmelta ja matkaa oli kertynyt 39 kilometriä. Menin suihkuun ja nukkumaan.

Heräsin äidin ääneen aamulla kymmenen aikoihin, ja uusi riita lähti käyntiin. Aluksi se oli vain väittelyä, valitusta ja moitteita minusta. Ahdistuin minuutti minuutilta vain enemmän ja enemmän, ja aloin pyytämään äitiä menemään pois. Tietenkään hän ei kuunnellut, vai jäi siihen paikoilleen, tuijottaen minua. Meinasin ottaa häntä käsivarresta kiinni ja repiä ulos, mutta sitten hän lähti.

Pian se kuitenkin jatkui, sillä hän palasi aina uudestaan. Riita muuttui yhä ahdistavammaksi ja sekavammaksi. Äiti alkoi nauraa minulle ja imitoimaan puhettani, ilkkuen. Yritin pysyä vahvana ja sanoa takaisin, mutta huonolla menestyksellä. On enää vaikea muistaa äidin pahoja sanoja, mutta ainakin hän haukkui minua lapselliseksi, tyhmäksi, paskaksi ja syypääksi perheeni huonovointisuuteen sekä hänen ja isäni ahdistukseen. Nielin kaiken surullisena ja annoin olla.

Terapiatuntini on harvoin sattunut näin hyvään saumaan. Aluksi koin suuria vaikeuksia avautua, mutta jo ensiminuutista lähtien kyyneleet alkoivat kirvota silmiini. Lopulta sain selitettyä tapahtuneen ja pääsimme keskustelemaan. Ainakin oloni helpottui hieman, kun kuulin edes jonkun ymmärtävän kantaani.

Jatkosta en edelleenkään tiedä. Koulua en pysty suorittamaan, siltä näyttäisi. Minulla on katto pään päällä, mutta äiti tuntuu ajavan minua ahkerasti pois kodistaan. Saadakseni jonkinlaisen rauhan elämääni, haluaisin muuttaa pois, mutta minulla ei ole rahaa, eikä voimia alkaa tienata rahaa. Olen siis umpikujassa?