Joulu ja joulun jälkeen

Menin perjantai-iltana kotiin osastolta. Alku sujui mukavasti. Sitten romahdin hetkellisesti, kun isä tiuski, miksen ollut jo ottanut joulukoristelaatikoita esiin. Itkin hetken, kokosin itseni, ja menin auttamaan. Illalla lähdin kaverin kanssa ajelemaan keskustaan. Se oli mukavaa.

Aattona nukuin pitkään ja heräilin kunnolla vasta ruokailuun. Laittauduin hienoksi ja vietin mukavan illan. Sain sukkien ja pyjamahousujen lisääksi muutamia todella ihania lahjoja kuten iPod nanon, Dsquared2:n hajuveden, kaksi englanninkielistä Skins-kirjaa, Amy Winehousen konsertti -dvd:n, kasvovoiteita, pari ihanaa kaulakorua ja Flow-festarilipun (!). Ilta venyi perheen kanssa yli puolenyön. Kolmen aikaan olin viimeinen hereillä ja olin menossa nukkumaan, kun alkoi ahdistaa yksinäinen olo ja nukkuminen yksin omassa huoneessa.

Heräsin joulupäivänä yhden aikoihin. Myöhemmin söin perheen kanssa päivällisen, jonka jälkeen alkoi ahdistaa. Menin jo seitsemältä nukkumaan lääkkeiden turvin. Maanantaina en kestänyt olla kotona pidempään, joten lähdin iltapäivällä osastolle, vaikka suunnitelmissa oli ollut palata vasta tänään iltakuuteen mennessä.

Ilta osastolla oli kamala. Kuuden aikaan pyysin yhden Opamoxin. Olo oli tunnin ajan melkein hypomaaninen (tuskin tosin johtui lääkkeestä). Kävin röökillä ja kuuntelin 1200 Microgramsia. Mieli alkoi flipata pahasti. Menin huoneeseeni, hain peilinpalasen ja tein haavan kämmenensyrjään. Makasin vessan lattialla ja havahduin todellisuuteen. Vein peilinpalan pois ja hain Ketipinoria hoitajalta. Alkoi taas ahdistaa. Istuin ja makasin vuorotellen pimeän vessan lattialla, hyperventiloin, potkin ovea, seinää ja patteria, hakkasin päätäni ja kuiskasin: "Apua!" Onnekseni tai epäonnekseni kukaan ei kuullut metelöintiäni.

Vaeltelin käytävällä ja nukahdin hetkeksi sohvalle. Odotin ruokailutilan tyhjenevän ihmisistä ja menin ahmimaan herkkuja. Sitten suihkuun, saunaan ja nukkumaan.

Äsken kerroin eilisillasta hoitajalle ja annoin peilinpalaset pois. Hitusen helpottuneempi olo.

Opettelen sanomaan "haluan nyt levätä"

Elämäni etenkin nyt joulun aikaan tuntuu olevan täynnä pakkoja ja pakollista suorittamista. Pakko hankkia lahjat, pakko tehdä kortteja, pakko siivota, pakko hymyillä, pakko nähdä ihmisiä, pakko miellyttää. Hoitajat toitottavat, ettei ole pakko. Minun on taas vaikea antaa itselleni lupaa levätä ja olla tekemättä. Pelkään kuollakseni pettäväni läheiseni, jos en ole täydellinen ihminen.

Tänään aamulla heräsin jälleen kerran tunteja myöhemmin kuin muut potilaat. Olen joka aamu nukkunut aamiaisen yli. Olen ollut niin väsynyt.

Ainiin, eilen oli se hoitokokous, jonka jälkeen minut oli tarkoitus uloskirjata. Onneksi terapeuttini oli paikalla, ikäänkuin asianajajanani ja puhumassa hoitotiimilleni puolestani. Nyt saankin joulukotiloman jälkeen vielä palata osastolle. Huh! Pelkäsin niin, että minut vain ajetaan täältä ulos.

Tänäaamuna puhuin stressistäni hoitajalle. Sen jälkeen oli taas todella neuvoton olo. En enää jaksanutkaan lähteä viimeisille jouluostoksilleni, nähdä yhtä ystävää, jonka jälkeen olisi pitänyt mennä kotiin ja siivota. Pelkäsin, että äiti sysäisi minulle välittömästi siivoustöitä, mitä en nyt jaksaisi.

Menin huoneeseeni, itkin ja nukahdin. Nukuin kahteen asti. Tekstasin kaverilleni pahoittelut, ettemme nähnytkään. Isä soitti, ja sain kerrottua ahdistuksestani. Sovimme, että siivoisimme huonettani yhdessä. Veljen kanssa sovin, että hän hankkisi puolestani pari lahjaa vanhemmilleni, koska en itse jaksanut enää lähteä kaupungille.

Nyt olo on huojentuneempi. Lähden nyt täältä päivällisen jälkeen kotiin joulunviettoon. Päivän missio: siivota pikkuisen isän kanssa, levätä riittävästi ja tunnelmoida joulua perheen kanssa kuusta koristellen ja saunoen.

Toinen hoitaja muistutti vielä, että olen toipilas siinä missä somaattisesta sairaudestakin toipuva on. Siksi pitää levätä. Teimme myös kriisisuunnitelmaa ahdistuksen varalle: sen iskiessä ja mahdollisten itsetuhoisten ajatusten tullessa minun pitää soittaa osastolle.

Yritän viettää hyvän ja stressittömän joulun. Yrittäkää tekin!

Tuskin jaksan nousta nousta ylös sängystä

Masentaa, ahdistaa, surettaa, stressaa, väsyttää. Piti nähdä nyt yhtä kaveria, mutten jaksanutkaan, joten peruin. Taas. Pitäisi mennä lahjaostoksille ja askarrella kortteja. En jaksa. Oli mahdollisuus nähdä sitä kaveria, jonka kanssa hiljeni välit halloween-bileiden ja erimielisyyksien jälkeen. En uskaltanut. En sanonut sitä edes suoraan hänelle, vaan yhteiselle ystävällemme, jonka kanssa meidän oli tarkoitus nähdä kolmistaan.

Tänä aamuna siis heräsin, ahdistuin, menin aamiaiselle, ahdistus kasvoi, pyysin saada jutella hoitajalle, hän ei ehtinyt, menin takaisin sänkyyn, feidasin kaverit tekstiviesteillä, itkin, ajattelin kuolemaa, nukahdin uudestaan.

Väsynyt, ei kirjoitettavaa, mutta kirjoitan

Alkuviikosta ilmoitettiin, että minut uloskirjattaisiin ensi viikon torstaina eli 22. päivä. Itkin hirvittävästi. Olen niin hajalla edelleen. En halua lähteä täältä. Mikään ei ole muuttunut merkittävästi. Ahdistuksen tullessa ottaisin ehkä taas yliannostuksen, vielä enemmän kuin viimeksi. Kaikki uusiutuisi.

En oikesti näe tulevaisuudella mitään tarjottavaa. Kuolen varmaan yksinäisyyteeni ja ahdistukseeni ennen kesää.

Suostuin hieman vastahakoisesti perhetapaamiseen ensi tiistaille. Mitäköhän siitäkin tulee?

Poltan liikaa. Kuuntelen repeatilla The Weekndiä päivät pitkät. Olen laihtunut ehkä kilon. Anemia saa kropan heikoksi. Pyörryttää ja heikottaa vähän väliä.

Isän kanssa yritetään taistella, että saataisiin lääkäriltä B-lausunto sairauspäivärahaa varten. Se luvattiin minulle ensimmäisen kerran kaksi viikkoa sitten. Viikko sitten piti saada se. Tällä viikolla olen muistuttanut lääkäriäni joka päivä asiasta. Mitään ei tapahdu. Lääkärini on ärsyttävä ja typerä.

Onneksi viime viikonloppuna näin yhtä kaveria. Ne päivät olivat hyviä. Eilenkin oli hyvä ilta, kun näin kahta muuta kaveria. Toisella heistä on nykyään oma kämppä. Se on ihana. Haluan itsekin sellaisen. Olen kateellinen, että he käyvät vaikeuksista huolimatta vielä koulussa ja ylioppilaslakitkin ovat tiedossa kevääksi ja syksyksi. Minulla ei.

Kuvasin terapeutilleni tilannettani. Olen paikalleen jämähtänyt, patsas. Sisälleni on asennettu pommi ja sytytyslanka palaa jo. Kohta räjähdän ja minua ei enää ole.

Tänään ehkä tiedossa hauskaa, bileet jossain, menen kaverin kanssa.

Käsiä paleltaa. Makaan sängyssä, tuijotan kattolamppua, kuuntelen musaa. Nukuttaa. Iltalääkkeeni Seroquel on vaihdettu pitkävaikutteiseen versioon, Seroquel Prolongiin. Pitäisi auttaa hillitsemään ahdistusta koko päivän. Tosin sanoen se väsyttää koko päivän.

Pala rikkoutuneesta peilistä, kädet täristen

Selittämätön ahdistus iski äkkiseltään. Menin vessaan peilinpalasen kansaa ja vedin verisiä naarmuja kämmenen kylkeen. Ei kaduta. En voi kuitenkaan sanoa hoitajalle ahdistuksestani. He ottaisivat rikkoutuneen peilin minulta pois ja lähettäisivät taas suljetulle.

Voin vuorotellen tosi hyvin ja tosi huonosti.

Äkkisiirto suljetulle yöksi

Ahdistus alkoi kahden aikoihin päivällä nostaa päätään. Pyysin toimistosta tarvittavan. Mietin pyytää päästä juttelemaan hoitajan kanssa, mutten uskaltanutkaan.

Lääke ei auttanut. Neljän aikoihin palelin ja itkin sängyssäni. Painoin kynsiä ihooni. Ahdistus sai minut kouristeleman käsiäni. Aloin etsiä viiltelyvälineitä. Kynsileikkurit, kulmakarvapinsetit... ei toiminut. Aloin purkaa sheiveriä ja irroittaa siitä terää. Heitin koko homman roskiin, kun ei onnistunut, ja ryntäsin hoitajan puhueille. Romahdin ja kerroin, kuinka paha ahdistukseni on.

Ahdisti, että olin syönyt lähiaikoina niin paljon. Ahdisti, että olin niin yksin. Ahdisti, että ei ole mitään tulevaisuutta.

Olin vierihoidossa. Tapasin lääkäriä. Olin niin lukossa, etten voinut puhua. Painelin vain kivuliaasti kynnellä etusormeani. Vierihoito jatkui. Sain toista rauhoittavaa lääkettä.

Sitten ilmoitettiin, että pitää pakata, koska lääkäri on tehnyt siirron suljetulle. Suutuin ja aloin itkeä hurjasti. Ilmoitin, etten halua lähteä. "Sun pitää, lääkäri on määrännyt."

Itkin taas. Hoitajat pakkasivat puolestani. Ambulanssimiehet tulivat hakemaan ja kuljettivat suljetulle.

Nyt olen täällä. Hoitajat ovat järkyttävän ylipainoisia ja rumia. Väsyttää, ärsyttää, surettaa ja hiukan ahdistaa.

Onneksi he sanoivat, että pääsen huomenaamuna takaisin avolle. Haluan takaisin.

Huonetoverini täällä on joku vanha mummo, joka lukee roskalehteä ja kuuntelee radiosta kovalla äänellä jumalanpalvelusta.

Kuulumisia osastolta

Nyt olen ollut viikon täällä. Olo ehkä millin parempi. Päivärytmistä on tullut säännöllinen ja olen pitkästä aikaa saanut nukuttua yhdeksän tunnin yöunia lääkkeiden ansiosta.

Olen kiitollinen terapeutille, että hän lähetti minut päivystykseen. En olisi enää selvinnyt. Kun päivystyksessä pohdittiin menenkö kotiin vai osastolle, lääkäri esitti hyvän kysymyksen: pärjäisinkö kotona vai voisiko yliannostus tapahtua uudestaan? Vastasin rehellisesti, että voisi tapahtua. Se oli ratkaisevaa, jonka ansiosta minulle hankittiin välittömästi osastopaikka. Kotona en olisi kestänyt.

Tarvitsen tätä todella. Joku muu huolehtii, että syön lääkkeeni. Joku kyselee aina välillä vointiani tai haluanko jutella. Syön säännöllisesti ja terveellisesti, mikä on toisaalta hyvä, mutta toisaalta aiheuttaa usein iltaisin ahdistuskohtauksen, koska koen epäonnistuneeni ja olevani lihava ja ällöttävä. Muutamia kertoja noina hetkinä olen yrittänyt oksentaa, onnistumatta kuitenkaan.

Aamulla kävin näkemässä terapeuttia. Puhuimme jälleen perheasioistani. Minun on vaikea suhtautua vanhempiini. Riidat usein alkavat siitä, kun he ovat pettyneitä, etten huolehdi itsestäni tai elämästäni (nuku kunnolla tai esim. mennyt sinne päiväsairaalaan). Tiedän, että he välittävät, mutta silti tunnen vain heidän vihaavan minua ja alan siten vihata itseäni, mikä taas johtaa näihin tekoihini. On vaikea uskoa äitiä, joka on nyt kertonut ikävöivänsä minua kotona. Minusta kun koko ajan tuntuu, etteivät he halua minua sinne.

Hemoglobiiniarvoni on jostain syystä todella alhainen, vain 88, kun sen pitäisi olla 120. Se on pistetty nyt tarkkailuun ja syön rautalääkkeitä.

Hoitosuunnitelmaa ei ole tehty, enkä vielä tiedä kauanko tulen olemaan täällä. Toivottavasti pitkään. En yhtään tiedä, mitä tämän avo-osastojakson jälkeen tapahtuu. Pelkään jääväni taas tyhjän päälle.