Ehkä askel eteenpäin

Olen ollut pienessä flunssassa viikonlopusta lähtien. Ei olisi pitänyt kävellä yöllä kotiin liian vähissä vaatteissa. Flunssa on vetänyt muutenkin henkisesti huonon olon vielä heikommaksi.

Maanantaina olin yhden ystävän kanssa, ja valehtelin hänelle taas silmät päästäni. "Mun koulu loppuu neljältä, tuun sieltä suoraan, sieltä on lyhyt matka." jne. Enhän minä ole käynyt koulussa tosi asiassa pariin viikkoon. Minulla menee koko ajan huonommin, mutta en sano hänelle asiasta mitään, hymyilen vain.

Terapiassa itkin taas vuolaasti. Asioista puhuminen oli tuskallisen vaikeaa, enkä pystynyt kaikkein kipeimmästä asiasta, syömisestä, edes puhumaan. Sain kuitenkin muita asioita sanottua, ja hän tuntuu ymmärtävän minua hyvin.

Koko alkuviikon mielessäni ovat olleet vain synkät ajatukset. Olen yrittänyt miettiä vaihtoehtojani elämässäni ja ahdistunut lisää, kun mikään niistä ei tunnu hyvältä. Olen kokenut suurta ahdistusta, voimattomuutta ja kateutta ajatellessani kaikkia muita ihmisiä koulussani, jotka tuntuvat pärjäävän elämässään. Tunnen itseni muiden rinnalla niin epäonnistuneeksi ja arvottomaksi. Purin terapeutillenikin itkien pelkojani siitä, jos lopettaisin lukion.

Tänään illalla itkin huoneeni lattialla pimeässä, ja äiti tuli luokseni. Hän oli rauhallinen, ei tivannut, mikä minua vaivasi, kuten hän joskus tekee, vaan halasi minua ja lohdutti. Joimme teetä ja juttelimme hyvässä hengessä. Kerroin tilanteestani lääkkeiden, polin ja koulun suhteen.

Saatan yrittää ottaa huomenna pieniä askeleita. Tarkoituksena olisi käydä uusimassa masennuslääkeresepti, jos vaikka alkaisin taas syödä lääkkeitä, varata aika hoitajalle polille ja keskusteluaika koulussa ryhmänohjaajalle. Ei kuitenkaan vielä riemunkiljahduksia: nyt on ehkä hyvä olo, mutta parin päivän kuluttua kaikki saattaa olla kuten ennen.