Viime viikolla hoitaja ehdotti minulle päiväosastoa. Lähete pistetään varmaankin tällä viikolla. Harmi, etten tiedä ollenkaan, milloin pääsen sinne. Saan ehkä huomenna tietää. Haluan sinne todella.
Viime viikonloppuna olin taas baareilemassa kavereiden kanssa. Se jätkä oli siellä myös tyttöystävänsä kanssa. Teki pahaa nähdä heidät yhdessä. (Seuraavana päivänä kaverit kertoivat jätkän välillä vilkuilleen porukkamme suuntaan.) Ei, toiveajattelua.
Join sinä iltana aika reippaasti ja tanssin paljon. Minulla oli hauska ilta. Sitä ennen, kun olimme aloittelemassa kaverilla, paljastin heille, kuinka huonosti minulla todellisuudessa menee nykyään. Kaverit olivat järkyttyneitä ja itkimme yhdessä. Ihanaa, että he välittävät.
Sunnuntain krapula oli melkoinen, mutta onneksi ihan siedettävä. Kävimme kävelyllä puistossa ja lammen rannalla, mikä oli tavallaan todella terapeuttista. Ihmettelimme luontoa ja ympäristöä ja juttelimme kaikkea mukavaa.Illalla kotona olin vaisu heikon olon takia ja jäin tietokoneelle myöhään yöhön asti, sillä minua ei nukuttanut. Ei olisi kannattanut, sillä kolmen aikaan isä tuli ovelleni ja aloitti riidan.
Hän veti sähköt pois puolesta kämpästä, jotten enää voinut olla koneella. Hänen mentyä nukkumaan, otin 800mg Ketipinoria, koska olin niin ahdistunut riidasta.
Menin keittiöön ja sytytin valot lukeakseni lehteä. Isä palasi ja riita jatkui entistä ahdistavampana. En enää muista siitä paljoa, mutta sen tunteen ainakin sain itsestäni, että olen inhottava laiska paska, joka ei tee mitään hyödyllistä. Sitten isä lähti nukkumaan.
Kello oli jotain neljä, ja lähdin käymään vessassa. Valot eivät toimineet siellä, joten olin pimeässä. Aloin nähdä hahmoja. Vessa oli täynnä juhlivia ihmisvarjoja, jotka tönivät minua. Yritin sulkea silmäni niiltä, mutten voinut. Niitä oli joka puolella, kun yritin poistua ovesta.
Lopulta pääsin ulos vessasta ja menin sänkyyn. En saanut unta kahteen tuntiin. En muista siitä ajasta juuri mitään, ja aika meni hurjan nopeasti. Muistan vain, että sykkeeni oli kiihtynyt, kierin sängyssä ja minua pelotti.Kuudelta kävin vessassa ja matkalla kaaduin seinää päin, koska jalkani eivät kantaneet kunnolla. Sitten lopulta nukahdin sänkyyni.
Heräsin maanantaina iltakuudelta äidin herättelyihin. Hän kysyi, haluanko ruokaa, ja vastasin etten halua, ja nukahdin heti uudestaan. Seuraavaksi heräsin kahdeltatoista yöllä, mutta jatkoin heti unia.
Tiistaiaamuna heräsin viimein kahdeksalta ja nousin kokonaan ylös. Ihmettelin, että olin nukkunut jo yli vuorokauden. Kokonainen päivä oli mennyt ohitseni.
Päivällä oli terapia, onneksi. Kuulin terapeutilta, että sä oli aamulla soittanut hänelle. Suutuin, koska isä ei ollut kertonut siitä minulle. Hän ei koskaan kerro, vaan soittaa aina selkäni takana.
Sitten terapeutti vielä sanoi kertoneensa isälle poliklinikkani ehdotuksesta, että menisin päiväosastolle. Suutuin siitäkin, mutta lepyin nopeasti.
En muista lähiviikoilta yhtäkään terapiatuntia, joilloin en olisi itkenyt. Nytkin itkin. Olin esimerkiksi niin surullinen ja kateellinen ikätovereilleni, jotka valmistuvat ensi keväänä ylioppilaiksi. Huonot tai hyvät paperit - aivan samantekevää - olen silti kateellinen. Näen muilla ihmisillä edessä vain lukemattomia mahdollisuuksia ja onnellisia hetkiä, jotka tulevaisuus heille tuo. Entä miten näen oman tulevaisuuteni? Sairaalaa, pimeyttä. Pelkään jokin hetki tekeväni itselleni jotain.
