Ja jäänyt kaiken roinan alle ahdinkoon

Kuten lisäsin viime kirjoitukseeni, ilta epäonnistui. Vedin kaikkea herkkumoskaa naamaani, kokonaisuudessaan 2100kcal edestä. Vedin viisi kofeiinitablettia ja aamuyöstä alkaen oloni oli kamala. Heräsin neljän aikaan ja hengailin vessanpöntön seurassa puolitoista tuntia, oksentamatta mitään. Aamupaino oli kyllä vain 51,9kg, ehkä siksi koska kofeiinitabletit todella kiihdyttävät aineenvaihduntaa/ruoansulatusta. Vasta illalla olo helpotti, ja sitten pääsinkin uusien herkkujen kimppuun, koska ystävä tuli meille ja toi herkkuja. Siitä sitten 1900kcal. Onneksi sentään reipasta kävelyä ulkona kaksi tuntia.

Sunnuntaina aamupaino oli sama ja syötyä tuli 1200 kilokaloria. Eilen aamupaino oli kuitenkin 52,3kg, mikä tuntui inhottavalta. Liikuin puolisen tuntia ja syömisistä 550kcal.

Eilisestä putosi 100 grammaa täksi aamuksi. Aamu alkoi kevyesti tomaatilla. Koulussa alkoi helvetillinen ahdistus kaikista töistä mitä pitäisi tehdä päivän parin tai viikon aikana: äidinkielen töitä, maantiedon töitä, joulukorttien askartelu, joululahjashoppailu, joululahjojen tekeminen, paketointi. Ahdistus on suuri, kun en tiedä mitä jaksaisin edes tehdä. Enkä pysty mistään joustamaan. Kaikki on tehtävä. Pakko on ehkä maailman ahdistavimpia asioita.

En haluaisi puhua siitä, mitä tein koulun jälkeen. Oli tietysti hienoa, että ulkoilin 45 minuuttia, mutta. Siitä alkoi syöminen. Kaksi isoa lautasellista kasvisspagettia, joulutorttu, 3/4 suklaalevystä ja seitsemän leipää margariinilla. Päivän kalorisaldo? 3000kcal.


Menin vessan lattialle ja painoin pääni lattiaan. Itkin tuskallisesti. Hengitys kiihtyi, en pystynyt rauhoittumaan. Vatsaan sattui, päähän koski, huimasi. Hengitin kiivaammin ja kiivammin. Menin makaamaan selälleni ja aloin vähitellen rauhoittua, hengenveto kerrallaan.

Kylpyhuoneen lokerosta hain kynsisakset ja istuin suihkun perälle, meikit levinneenä, hiukset sekaisin, rumana. Vanha haava auki reidestä, uutta viereen. Saksen terä menee haavaan kauniisti, suurentaen sitä hieman. Istun pitkään vessan lattialla, nojaten kylmiin kaakeleihin, kosketellen veritippoja.

I can watch a sunset on my own

Jo viisi päivää viime kirjoituksestani. Itsenäisyyspäiväaamun paino oli 52,9kg ja juhlapäivällisestämme kerrtyi 1100kcal. En syönyt päivän aikana muuta. Kävelyä tuli parisenkymmentä minuuttia. Tiistaina aamupaino oli 52,8kg, kaloreita kertyi 400 ja puolen tunnin kävelylenkki.

Keskiviikkoaamu alkoi paprikalla ja tomaatilla, ja selvisin sillä iltaan asti. Aamupaino oli 52,5kg. Pelkäsin väsähtäväni totaalisesti, sillä minun oli selvittävä niiden voimalla kahden tunnin urheiluharrastuksestani. Isä oli laittanut eväät, joita en raaskinut heittää roskiin, joten napostelin sitten kotimatkalla kaksi leipää margariinilla, banaanin ja omenan hieman karsastellen.


Eilen aamupaino oli 52,0kg ja hurraahuutoja! Ihana lukema, rakkauslukema! Ruokailuista tuli 500kcal. Siksi olinkin sitten vähän pettynyt tänään aamupainooni: 52,1kg. 100 grammankin nousu tuntuu inhottavalta. En mennyt kouluun väsymyksen vuoksi. Olen syönyt tässä kaksi tomaattia, kolme omenaa ja 12 ruiscrackeriä. Niistä on kertynyt 600kcal.

En ole saunonut perheeni kanssa varmaan vuoteen, koska en halua heidän enää näkevän reidessäni olevaa viiltoarpea (he ovat jo kerran sen nähneet ja keksin hätävalheen) enkä tykkää näyttää kroppaani alasti. Etenkään nyt kun olen laihtunut, sillä he saattaisivat huomata. Tänään ainoastaan mummi oli meillä, joten lähdin saunaan. Hän ei kunnolla näe, joten ei tarvinnut huolehtia, ja hänkin on todella hoikka. Oli ihanaa saunoa mummin kanssa, kun hän kertoi tarinoita elämänsä varrelta. Hän on aivan ihana ♥

Lisäys klo 0.05: Tuli sitten feilattua. Vedin suklaata, kuivakakkua ja omenapiirakkaa. Yök. Päivän saldo 2100kcal. Hyi helvetti.

Sinking embers glow

Mokkapalaperjantai ystävien kanssa oli aika tuhoisa kalorien suhteen. Niitä kertyi 2500. Kävelyä tuli tunti. Aamupaino oli 53,9kg, ja arvatkaa vain olinko iloinen tuosta kolmosesta, jota ei ole näkynyt vaa'alla pitkiin aikoihin. Illalla otin ruokapaljouden vuoksi kaksi kofeiinitablettia. Seuraavana aamun pilasivat siellä ystävän luona mokkapalat ja rasvainen jogurtti. Aamupaino näytti oudosti kuitenkin 53,5kg. Kotiin palattuani en syönyt enää mitään.

Seuraava ilta oli loistava. Lähdin puoli kahdeksan aikoihin kaverin synttäribileisiin. Join pari kevyehköä siideria, joista tuli mukavasti fiilistä. Kolme kofeiinitablettia aiheutti suorastaan huvittavaa jalkatärinää jota ihmettelin yhden kaverin kanssa. Saman kaverin kanssa puhuttiin myös syvällisiä sivuhuoneessa. Äh, oli kyllä niin superkivaa.

Lopussa juttelin yhden tytön kanssa, joka oli kanssani samalla luokalla yläasteella. Kumarruin ottamaan tölkkiä alahyllyltä ja hän sanoi: "Hui, oletpas sä laiha!" "Ai häh, olenko vai?" "Joo, sä olet ihan sika kapea!" "Aijaa..." Hiljenin hetkeksi. Hän kysyi ohimennen myös yhden toisen ystävämme mielipidettä. Tämäkin taisi sanoa samaa, ja meni sitten. Ystäväni sanoi jotain, ettei ollut ennen huomannut, ja että olen todella tikku. Olimme kahden, joten sanoin hiljaa: "Sitä se syömishäiriö teettää." Hän oli pahoillaan puolestani ja keskustelimme aiheesta hetken. Minut säikäytti hieman, että joku huomasi jotain painossani. En ajatellut sen olevan näkyvää.


Jäin sinne viimeisenä, ja koska viimeinen bussi oli jo mennyt, jäin yöksi. Nukuin bilevaatteet päällä ja meikit naamassa kaverin vieressä, ja herättiin iltapäivällä unenpöpperöisinä meikit levinneinä iltapäivällä kahden aikoihin. Lähdin neljän aikoihin kotiin. Oli jo pimeää, kun lähdin ulkoiluttamaan koiraa 40 minuutiksi. Tein todella ripeän kävelylenkin sen kanssa ja kuuntelin samalla Gossipia. Tänään on tullut syötyä vain rasvaton maitorahka, 150kcal. Aamupaino näytti 53,3kg.

Viikonloppu on ollut upea. Juhlista jäi hyvä mieli. Huomenna itsenäisyyspäivänä on tiedossa joku yhteinen perhepäivällinen alku- ja jälkiruokineen. Hermostuttaa. En voi syödä päivän aikana mitään muuta ja pitäytyä pienissä annoksissa ruokailun aikana. Illalla katselen varmaan Linnan juhlia.

It's gonna take a miracle to bring me back

Näin alkuun pientä yhteenvetoa:
- Maanantaina aamupaino oli 56,3kg, en syönyt mitään, kävelyä 45 min.
- Tiistaina aamupaino oli 55,3kg, en syönyt mitään, kävelyä 40 min.
- Keskiviikkona aamupaino oli 54,2kg, söin 1350kcal, ei liikuntaa
- Tänään aamupaino oli 54,5kg, söin 350kcal, kävelyä 50 min.

Tarkemmin tämän päivän ruokailut:
- vihreitä papuja 120kcal
- raejuustoa 70kcal
- tomaatti 30kcal
- kolme mandariinia 100kcal

Pyöristän tuon 350:een, sillä en ymmärrä yhtä asiaa. Tuntuu, kuin olisin ahminut 2000kcal edestä. Mitä ihmettä? Ei juuri minkäänlaista näläntunnetta. Katselin televisiota syödessäni mandariineja ja suljettuani tv:n aloin itkemään mitä oudoimmasta syystä: minun teki mieli mennä ahmimaan suklaata, mutten saanut. En saanut, en saanut, en saanut. Itkin olohuoneen pöytää vasten.

Keskiviikkona ruokasuunnitelmani menivät hieman pieleen, sillä aamulla aloin voida pahoin. Oksetti ja pyörrytti. Olin polvillani lattialla ja painoin pääni alas pitäen silmiäni kiinni. Oli pakko mennä nukkumaan uudestaan. Nukkua pahoinvointi pois. Kolmen tunnin aamupäiväunet auttoivat, mutta sitten aloin syödä voimistuakseni. Pelkäsin koko ajan, että ruokahimot veisivät minut mennessään, mutta pysyin suurinpiirtein säädyllisissä kalorimäärissä. Olisin kuitenkin voinut pidättäytyä niistä muutamista ruoista.

Aamuni alkoi hymyillä kun kuulin, että ysl.elle1 pääsisi koululle itsenäisyyspäiväjuhlaan. Hypin innosta ja hymyilin onnellisena. Hän tuli oppitunnilleni ja halasin häntä. Siinä hän oli, tutussä ympäristössä, hymyilevänä. Toivottavasti hänen hymynsä jatkuisi.

Huomisaamuna herään aikaisin leipomaan mokkapaloja. Paastoan päivän, jonka jälkeen lähden ystävien luokse ja vien tuliaisena mokkapalat. Tiedossa olisi herkutteluilta, mutta pakko pitää joku kuri. Jos kuri ei pidä, saan syödä enintään sen verran, mitä hekin syövät. Jään vielä yöksi, joten muutkin ruokailut tuottavat huolta. Ahdistaa jo valmiiksi, miten kaikki menee.

Big lights will inspire you

Paasto vetää kropan heikoksi. En ole syönyt mitään sunnuntai-illan jälkeen. Sunnuntainahan kalorimäärät hyppäsivät ihan taivaisiin, jotain aivan järkyttävää. Positiivista on kuitenkin se, että sain luettua huolella ja ajatuksella 80 sivua historiankirjasta ja loput aiheet osasin pääpiirteittäin. Kokeessa valitsin neljästä esseetehtävästä ne kaksi, jotka olivat juuri noilta lukemiltani sivuilta. Ai että, lähdin pitkästä aikaa kokeesta hymyssä suin. Tuntuu, että se meni hyvin.

Olen tosiaan paastolla. Sallittuja ovat alle 1-kaloriset juomat, purkka ja mausteet (tiedän, kuulostaa oudolta, mutta sitruunapippuri on ruokaisaa). Kofeiinitabletteja en ota lainkaan, sillä niistä menisi vatsa aivan sekaisin.

Aamupaino oli eilen 56,3kg ja tänäaamuna 55,3kg. Paasto on sujunut hyvin, vaikka aamulla olin todella heikossa kunnossa ja voin pahoin. Näin kuitenkin ysl.elle1:ä ja kävimme kahvilassa, join tietysti teetä. Ystävän näkeminen hymyilevänä ja kauniina sai omankin mielen paremmaksi. Toivon niin kovasti, että hän lähtisi paranemaan. Hän on joutunut jo kokemaan aivan liikaa.


Huomenna aion syödä noin 300kcal ruoan (jotain valmisruokaa) kolmen aikoihin. Kuudelta on harrastus, johon tarvitsen energiaa. Illan ruokailusta en vielä tiedä, voisin tähdätä syömään vaikka pari omenaa.

Say goodnight and go

Otinkin sitten torstai-iltana kymmenen kofeiinitablettia. Olin syönyt 2600kcal, ällöttävää! Tärisin ja minulla oli huono olo. Puhuin ysl.elle1:n kanssa puhelimessa. Aloin suunnitella seuraavaa päivää. Että vetäisin kofeiiniöverit jo aamusta. Aamu lähti käyntiin painolla 55,3kg. Koulumatkalla olin pyörtymis- ja oksentamispisteessä, mutta silti otin kaksi tablettia ja pysyin juuri ja juuri pystyssä noustessani bussista.

En löytänyt koeluokkaa ja olin myöhässä ja ahdisti. Ei, en voinut mennä enää äidinkielen kokeeseen. Se olisi ollut hävettävää ja olisin vain mennyt paniikkiin. Paha olo yltyi, joten menin terkkarille. Istuin ja sanoin mitä olin tehnyt. Kun terkkari meni käymään vessassa ja pyysi minua odottamaan, yhtäkkiä napsahti päässä ja otin taas kaksi tablettia ja lähdin hiljaa pakoon koulun alimpaan kerrokseen. Miksi ihmeessä olin ollut menossa antautumaan?

Kokeet olivat käynnissä, joten vietin yksin aikaa tyttöjen vessassa pöntön äärellä, koska olin niin pahoinvoiva. Mitään ei kuitenkaan tullut ylös. Sen jälkeen nukuin aulan sohvalla siihen asti, että kokeet loppuivat, ja lähdin sitten kotiin. Söin loppupäivän aikana 2100kcal (uskomattoman kuvottavaa) ja kävelin puolen tunnin lenkin.

Eilen olin ystävän luona, söin oksettavat 2200kcal ja kävelin yhteensä 1,5h. Aamupaino oli 55,2kg ja otin illalla neljä kofeiinitablettia.

Ja sitten tänään. Aamupaino 55,7kg ja näin peilikuvastani tuskan murtamat kasvot. Mua oksettaa tänään syödyn ruoan määrä, 2400kcal, ja kun ajattelen sitä rasvamäärää uunilohessa. En voisi olla epäonnistuneempi. Pitäisi lukea historiankokeeseen, päästä nyt edes läpi siitä. Sitten mulla on kaksi päivää lomaa, jonka jälkeen alkaa uusi jakso torstaina.

Toisin sanoen: kokeen jälkeen ei tarvitse työskennellä aivoilla, joten voin lopettaa ravitsemasta niitä. Tavoitteena aloittaa raju paasto viikonloppuun asti. Perjantai-lauantai tulee olemaan poikkeus, sillä menen ystävien luokse ja tarjolla on herkkuja, ja on pakko syödä kuten normaalit ihmiset. Kuitenkin, pakko pitää joku kuri! Paaston pääsyynä on ne mahdolliset kaverin bileet lauantai-iltana, joissa mun on aivan pakko olla laiha.

Ja kaunis muisto aina

"Vain hetki sitten me kohdattiin
Minua myös tarvitsit niin
Ja suruisasti sinä katsoit vain mua
Ja huomasin: tarvitsin myös sua

Ja muistan kuinka aina leikittiin
Sadesäällä, yhdessä niin
Takan luona silityksin
Ja huomaan nyt: me oomme yksin

Nyt näkemiin, voi kulta
Hyvästi kai iäksi
Ja kaunis muisto aina
se on mun syömmessäin"

Näin Topi ja Tessun monta vuotta sitten, joskus lapsuudessani. Katsoin sen tänään uudestaan. He, jotka tuon kohtauksen ovat nähneet, muistavat varmasti kuinka surullinen se on. Minulle tuli kuitenkin täytenä yllätyksenä, miten raskaasti otin sen. Aloin itkemään, todella paljon. Kaikki tuska ja muistot sisälläni purkautuivat ulos. Murheeni tänään, murheeni viime aikoina, epäonnistunut elämäni. Kaikki valuivat kyynelinä alas.

Mutta tuska ei kadonnut mihinkään. Olen kouluasioissani aivan pohjalla ja täysin neuvoton, mitä minun pitäisi tehdä. Jätin tänään menemättä ruostinkokeeseen, sillä en ollut lukenut ja olin väsynyt. Huomenna on äidinkielenkoe, jonka opettaja ilmoitti olevan erittäin vaikea. Kokeessa teemme kaksi kirjoitelmaa runosta tai runoista. Kirjaa ja muistiinpanoja saa kuulemma käyttää apuna, mutta mitä muistiinpanoja minulla on, kun en ole ollut paikallakaan. Lisäksi pitäisi palauttaa se konseptin pituinen prosessikirjoitelma liitteineen ja sivun pituinen elokuvaesittely.

En todellakaan tiedä mitä teen. Varmaan menen sinne kokeeseen tekemättä niitä töitä. Istun, katson koepaperin tehtävänantoja, valitsen kaksi, teen ajatuskartat ja alan itkeä. Itken ja katson ikkunasta ulos siihen asti, että kokeesta saa poistua.

Eilen aamupaino oli noussut toissapäiväisen ahminnan tuloksena 800g, eli vaaka näytti 55,3kg. Söin 800kcal, liikuin 1,5h enkä ottanut kofeiinia. Tänään aamupaino 55,0kg ja olen syönyt tähän mennessä 700kcal.

Tahdon nukkua pois.

Lisäys klo 19:50 /
Kiltit, älkää toivottako tsemppiä kokeisiin tai koulujuttuihin, mä en niistä tule selviämään. Anteeksi, mutta olen negatiivinen. Huomenna ei tule olemaan parempi päivä. Suunta on vain alas ja alas. Nyt olen tässä syönyt tänään 2100kcal ja menen nyt ottamaan kahdeksan kofeiinitablettia. Hitot mä enää mun terveydestä välitän.

And you know you must fight

Ei tätä paskaa jaksa. Eilinen meni vielä hyvin, koska söin 750kcal, kävelin tunnin lenkin, enkä ottanut kofeiineja. Tänään aamupaino 54,5kg. Aloitin syömisurakoinnin kokeen jälkeen tultuani kotiin (koe meni muuten paskasti). Mitäs kaikkea vedinkään? Maitorahkaa, mandariinia, jogurttia, perunamuussia, joulutorttuja, omenapiirakkaa, leipää, suklaata, banaania, viinirypäleitä, perunaa. Ylöspäin pyöristettynä 2400kcal. Hyi hitto. Vedin sitten taas seitsemän kofeiinitablettia, yritin oksentaa (en onnistunut), ja avasin sen reisiviillon uudestaan. Hitto mun kanssa.

Joo hyvin menee. Aloin yhtäkkiä itkemään ihan tyhjästä, tosta noin vain. Huomenna on terapia, mutta ei mulla ole voimia puhua siellä. En mä pysty enää käsittelemään näitä asioita, kun tilanne on jotenkin mennyt akuutimmaksi.

Huomenna mun on oltava vahvempi, paljon vahvempi. Mä pystyin siihen eilenkin, ja tänään aamupäivällä. En ollut syönyt aamulla mitään, mutta pienintäkään näläntunnetta ei ollut. Huomenna siis, lisää pakkoa, lisää rangaistuksia, lisää kuria.

Rakkaat, olkaa vahvoja <3

Blunted and exhausted like anyone

Tämä kappale tuo muiston mieleen. Tunsin ystävieni hylänneen minut, erityisesti parhaan ystäväni. Lähdin koulusta kotiin, kävelin metsään ja kalliolle, kuuntelin tätä kappaletta. Aluksi olin vain surullinen. Sitten kyyneleet alkoivat valua, ensin hitaasti, sitten vuodatin suuria kyyneleitä ja itkin vuolaasti koko kappaleen ajan, koko ajan ahdistuksen vain yltyen. Olin niin yksinäinen ja surullinen.

Tekisi mieli itkeä nytkin, sillä tämä kappale tuo pahat muistot mieleen, eikä olossani ole nytkään kehumista. Suklaa tuhosi tämän päivän ja kalorisaldo on nyt 1600kcal. Aamupaino oli 54,4kg. Näytän tällä hetkellä 59-kiloiselta valaalta.

Ensi viikolla on kolme koetta, joista yhteenkään en ole lukenut. Pitäisi tehdä yksi konseptin pituinen kirjoitelma ja kaksi sivun pituista kirjoitelmaa. En jaksa, en jaksa, en jaksa. Tekisi mieli avata reiden haava ja vuodattaa verta, mutta vanhemmat ovat kotona ja ihmettelisivät, jos viipyisin pitkään vessassa. Vedin tuossa seitsemän kofeiinitablettiakin.

Kaikki kysyvät, miksi oikein vedän noita kofeiineja. Syyt alkavat olla hieman epäselvät itsellenikin. 1) Ne kiihdyttävät aineenvaihduntaa, ja uskon tai elättelen toiveita, että täten ahminnan vaikutus olisi pienempi. 2) Energiatasoni nousee, joten jaksan esimerkiksi jumpata tai juosta, vaikka se tuntuisi kidutukselta. 3) Yliannostuksesta seuraa pahoinvoinnin riski (tosin useiden tuntien kuluttua), mikä olisi hyvä kosto rikollisesta ahminnasta. 4) Saa välillä mielikuvituksen ylivilkkaaksi, saan euforisia tunnetiloja, aistit tuntuvat herkemmiltä yms. 5) Tekee mieli vetää jotain nappeja naamaan. 6) Pidän siitä, kun käteni tärisevät. 7) Tekee mieli heilua ja tanssia ja vääntelehtiä.

PS. Rakkaat, anteeksi, etten jaksa kommentoida blogeihinne. Kaikki vain tuntuu... ylitsepääsemättömän raskaalta.

Out on a dance to the moon, too soon

Maanantai: 2000kcal, 45min. liikuntaa, aamupaino 56,3kg, kuusi kofeiinitablettia
Tiistai: 1900kcal, puoli tuntia liikuntaa, aamupaino 56,4kg, seitsemän kofeiinitablettia
Keskiviikko: 700kcal, 1h 50min. liikuntaa, aamupaino 55,9kg, ei kofeiinitabletteja
Torstai: 650kcal, ei liikuntaa, aamupaino 55,9kg, neljä kofeiinitablettia
Perjantai: 2000kcal, tunti liikuntaa, oksennusyritys, aamupaino 55,4kg, seitsemän kofeiinitablettia

Tänään aamupaino 55,2kg ja olen syönyt neljä luumua, ison porkkanan, valmiskeiton (190kcal) ja puolikkaan paprikan. Kohta lähden ulkoiluttamaan koiraa, ehkäpä puoleksi tunniksi tai 45 minuutiksi. Sitten pitäisi lukea kokeisiin, mutten tiedä jaksanko.

Eilinen meni kaikin puolin pieleen. Ensin ahmin, sitten yritin oksentaa, otin kofeiinitabletit ja viilsin reiteen. Soitin ysl.elle1:lle itkien. En oikein tiedä mitä sitten tein. Makasin kylpyhuoneen lattialla, itkin ja nauroin vuorotellen, ystävä yritti rauhoitella. Otin Ketipinorin hänen pyynnöstään ja yritin tivata, mistä löydän laksat apteekissa. Eipä tietenkään vastausta tullut, ehkä ihan hyvä.

Pakko oli vielä käydä ulkoiluttamassa koiraa, sillä olin luvannut. Mummi oli innoissaan ihan minua varten tehnyt omenapiirakan. Voih, tuli todella huono omatunto. Nopean facebookkauksen jälkeen nukahdin nopeasti, meikit naaamassa, käymättä suihkussa, vessapaperia haavan päällä ja sukkahousut sidottuna reiden ympärille. Ranteeseenkin olin vähän raapinut, mutta ne ovat vain naarmuja.

Mä en jaksa tätä.

Five beats slow, I'm wiggling

Ihana tunne, kun ei ole iskenyt suuhunsa mitään kuvottavaa moskaa. Tämän päivän ruokavalio on koostunut rasvattomasta maitorahkasta, omenoista, luumuista, mandariineista, paprikasta ja porkkanasta. Pitkästä aikaa koen mielihyvän tunnetta, oloni on jopa onnellinen. Aamupaino näytti 55,9kg. Ihan ok. Suunta ainakin on alaspäin.

Olen tässä katsellut pari jaksoa Pakko-oireiset potilaat -ohjelmaa, ja nähtyäni ohjelman ihmisten ongelmat, olen huomannut itsessäni paljon samaa, mutta lievempinä tapoina ja rutiineina. Kristen on ylihygieeninen ja vaatii kliinisyyttä, ja hänellä on monia puhtauteen liittyviä rutiineja kuin minulla. Cody taas mm. koskettelee paidankaulustaan, pyörii sängyssä puolelta toiselle ja raaputtaa nenäänsä pakkomielteisesti ja toistaen. Minulla on samankaltaisia ja lievempiä. Tunnun löytävän koko ajan jotain uutta vikaa mielenterveydessäni.

Mutta takaisin syömisasioihin. Tän päivän tähänastinen kalorisaldo on 700kcal. Saatan vielä syödä jotain vihanneksia tms. Olen hurjan tyytyväinen suoritukseeni. Kehoni tuntuu puhtaalta.

Eilen menin niiden seitsemän kofeiinitabletin jälkeen vielä puolen tunnin juoksulenkille, ja tein vatsoja, haarahyppyjä ja selkälihasliikkeitä. Tänään liikuntaa on tullut tunti ja 50 minuuttia, aika mukavasti siis :) Käytän HeiaHeia!-nettisivua merkitäkseni muistiin kaikki liikuntani, löysin sen ihan viime päivinä.

Sitten kun vielä jaksaisi tehdä jotain koulun eteen...

Tell me what to swallow

Olen lihonut eilisestä 100 grammaa. Aloin nyt illalla ahmia, ja tämän päivän saldoksi on kertynyt 1900 kcal. Kostoksi otin seitsemän kofeiinitablettia. Saa nähdä, tulenko vielä tulevaisuudessa kokemaan noita hallusinaatioita, kuten sunnuntai-iltana. En tiedä, en jaksa välittää. Terapeutti sanoi tämän kofeiinitablettien liikakäyttöni olevan itsetuhoista käyttäytymistä. Hän on oikeassa.

Ahdistaa. Suutuin äidille, joka tunki olohuoneeseen mässätessäni omenapiirakkaa ja katsoessani televisiota. Ahdisti, että joku katsoo kun syön. Paiskasin television luurit lattialle, vein puoliksi syödyn piirakkapalan keittiöön ja sulkeuduin huoneeseeni.

Jos jaksan, kuntoilen vielä tänään, ainakin vähän. Haarahyppyjä muutaman biisin ajan, rytmissä, niin pitkään ettei enää pysy pystyssä. Vatsoja pari minuuttia putkeen, niin että alkaa heikottaa.

Hold my head under water

Aamupaino näytti 56,3 kg. Epäonnistunut päivä ruokien suhteen, ylöspäin pyöristettynä 2000 kcal. Kostoksi kuusi kofeiinitablettia, 45 minuutin juoksulenkki 5,8 km. Syke oli loppuvaiheessa mitatessani 140. Nyt on jotenkin kylmänhikinen, kalpea ja tärisevä olo. Juoksu ei ollut millään tavalla miellyttävää, vaan pakkomielteistä ja ahdistavaa.

Multa ei löydy kyllä minkäänlaista itsesuojeluvaistoa noiden kofeiinitablettien suhteen. Terapeuttikin pelkää, että saan tässä jonkun sydänkohtauksen tai aivoverenvuodon noiden takia. Että joku yö delaisin ja vanhemmat antaisivat "nukkua aamulla pidempään" vaikka mulla olisi sydän pysähtynyt.

Many shades of white, many shades of pale

Olin ottanut eilen illalla kuusi kofeiinitablettia. Puolenyön jälkeen kierin sängyssäni ja hourailin. Kirjoitin kännykkään tekstiä:

”Kaikki on vuorotellen paperinohutta ja vuorotellen valtavia raskaita pyöreäkulmaisia vaahtomuoveja. Tuntuu, etten saa henkeä. En pysty nukkumaan. Musta tuntuu, että vaaka valehtelee ja näyttää pienempää lukemaa kuin mitä todellisuudessa painan.” [En saanut mielenrauhaa painostani, joten kävin yöllä vaa’alla ja se näytti 57,5]

”Mä alan lihoa. Mun reidet on ihan uskomattoman paksut ja löysät. Tulee mieleen kaikki ne lukuisat mielikuva-ahdistuskohtaukset, mitä olen saanut jo lapsena. Niin kuin ne paksut vaahtomuovikuutiot. Tai nopeutetut ja yliselkeästi artikuloidut tilannetta selostavat ajatukset, joista en pääse eroon. Tai paniikki jumiinjäämisestä turvavöihin. Mun reidet hyllyää. Olen mielenvikainen. Nyt kun kirjoitin nämä ahdistusaiheet ylös, kuutiomielikuvani helpottivat hieman ja pystyn ehkä kohta nukkua. Kuution kulmat ovat pyöristetyt. Materiaali on jotain sellaista hohkakiveä. Pidin sitä aluksi kädessäni.”

Jatkoin kirjoittamista vielä mielessäni, sillä olin kirjoittanut niin paljon, että viestinkirjoituksesta loppui tila. Nukahdin pian sen jälkeen.

Katsoin Wikipediasta. Voisiko tuo olla valveunta? Googlasin ja löysin:
"Kofeiinin runsas nauttiminen aiheuttaa myös hallusinaatioita, esim. valveunia. Olet hereillä, mutta näet samaan aikaan unia, jotka sekoittuvat tosi maailmaan."

Notes

- Taulukoin muistikirjaan: päivämäärä, kalorit, kalorit +/- peruskulutuksesta (1200 kcal), liikuntamäärä (h), oksensinko päivän aikana, aamupaino, päivän aikana otettujen kofeiinitablettien määrä

- Tiedossa mahdollisesti ystävän syntymäpäiväjuhlat, joten minun täytyy laihtua

- Jos bileet järjestetään, mitä luultavimmin juon siellä (kirkkaita), ja siksi pelkään tekeväni itselleni jotain

- Täytyy ryhdistäytyä

I see you in your dreams

En tiedä kuinka kauan jaksan tätä ahdistusta ja masennusta. Ajantaju alkaa jo kadota, kuinka kauan tätä on jatkunut? Päivät menevät pitkälti samalla kaavalla: iltapäivään asti vähäkalorisesti, sitten syödään hedelmiä, paljon leipää ja lämmintä ruokaa ja mahdollisesti herkkuja, jos on. Ja illalla kuusi kofeiinitablettia vilkastuttamaan aineenvaihduntaa.

Vaa'alla en ole uskaltanut käydä. Pelkään lukeman synnyttämää reaktiota mielessäni. Se voisi olla tuhoisaa. Tuhoisaa on kyllä jo itsensä katsominen peilistä. Pyöreät posket, takamus ja reidet täynnä läskiä, kaiken kaikkiaan liian leveä sivuprofiili. Haluan, etteivät reiteni koskisi toisiaan. Haluan, haluan, haluan.

Tunnen suurta voimattomuutta, kun en voi tehdä mitään auttaakseni ystäviäni. Viiltelyä, oksentelua, yksinäisyyttä, maniaa, depressiota, ahdistusta, perheongelmia, laihduttamista, yliannostuksia. Ja jos en ole akuutisti huolissani jostakusta, pelkään vähintäänkin aiheuttavani suurta tuhoa, jos en ole riittävästi läsnä.

Huomenna menen taas terapiaan. On ollut viikko taukoa. Tunnen olevani mykistynyt ja täysin sanaton kuvailemaan tämänhetkistä vointiani. Liian paljon kaikkea, mutta silti ei mitään.

Anteeksi rakkaat, kun en ole jaksanut kommentoida mitään blogeihinne. Olette silti ajatuksissani! Kiitos myös kovasti ihanista kommenteistanne, ja tervetuloa uusille lukijoille! Halauksia ♥

All I can do is follow the tracks of my tears

Hetken aikaa kaikki tuntui selkeämmältä ja valoisammalta. Keskustelin eilen pitkään isän kanssa ja saimme korjattua kireän tunnelman väliltämme. Pitkästä aikaa sain jotain aikaiseksi ja lähdin koiran kanssa ulos, sekä kävin kirjastossa. Kuvittelin syömistenkin alkavan sujua tahtomallani tavalla.

Koulun jälkeen oli yhteinen päivällinen ja kaikki alkoi luisua pois raiteiltaan. Söin rasvaista savukalaa ja perunamuussia, siitä lähti käynti iltamässäily. Sain ysl.elle1:ltä viestiä ja soitin hänelle. En ollut kuullut hänestä mitään yli viikkoon. Olen ollut huolesta sekaisin, hämilläni, ymmälläni siitä mitä on tapahtumassa. Olin varma, että jotain vakavaa on tapahtunut.

Niin olikin. Ahdistuin hänen kertoessa kaikesta tapahtuneesta. Menin sekaisin, koska en tiennyt suhtautua. Kaikki muukin ahdistava palasi samassa. Aloin vetää ruisleipää ja paahtoleipää, muroja ja lisää lämmintä ruokaa.

Pelkään satuttavani ihmisiä. Pelkään väsyväni siihen, että koko elämäni pyörii ongelmien keskellä. Koko normaali elämäni on kadonnut. Onko normaalia elämää olemassakaan? Joillakin tuntuu olevan. Yritän pelastaa tai vähintäänkin auttaa ihmisiä, mutten pysty tai osaa. Pelkään, ettei kukaan saa apua. Onko olemassa enää mitään ylempää luotettavaa tahoa, joka antaisi meille kaikille pelastuksen?

Olen menettänyt luottamukseni terveydenhuoltojärjestelmään ja yhteiskunnan tukeen. Mutta niitäkin pitävät pystyssä tavalliset ihmiset, eivät jumalat. En voi vaatia apua, kun maailmassa on niin paljon muitakin ihmisiä. Tajuan, että olen hiton yksin tämän kaiken kanssa. Keneltäkään ei saa apua, koska muuten hekin hajoavat. Pelkään jopa oman psykoterapeuttini mielenterveyden puolesta. Pelkään aiheuttavani hänelle painajaisia tai muita ongelmia työn ulkopuoliseen elämään.

Ainoa mitä muilta voi saada on lohtu, halaus ja kauniit sanat. Ne auttavat, helpottavat oloa, antavat lisäaikaa.

Tuntuu, että koko maailma on itsemurhan partaalla.

Anteeksi, että kirjoitan tällaista sekavaa tajunnanvirtaa.

When I find myself by the sea

En pääse ahdistuksesta eroon, ja nyt se kalvaa minua jopa ollessani ystävien seurassa. Ja olen alkanut pelätä asioita. Pelotti seistä pysäkillä kun minua kohti ja ohitseni kävelee ihmisiä. Heitä oli niin paljon, he olivat kiireisiä ja jotain kummallista uhkaavaa massaa minulle, ja he tulivat kohti. Piti sulkea silmät.

Kun vanhemmat pyytävät minua tekemään kotitöitä tai kyselevät kouluasioista tms., puristan itseäni etten hajoaisi. Kuulostaa varmasti naurettavalta, mutta vaatimukset ahdistavat minua. Pitäisihän minun tehdä jotain tässä kodissa. En vain jaksa miettiä mitään muuta kuin minuuteista selviämistä hengissä. Ja yleisen laiskuuteni vuoksi rahaa ylimääräisiin matkakuluihin ystävän luokse ei oikein heru. Olen todella peeaa.

Ahdistaa. Ylittäessäni vilkasta katua pimeällä katselen autojen häikäiseviä etuvaloja ja etupuskureita, miettien miltä tuntuisi iskeytyä niihin. Kuinka nopeasti vajoaisin mustaan rauhaan?

Pelkään nykyään enemmän. Pelkäsin aseman ruuhkaisissa rullaportaissa miestä, joka tuntui katsovan minua. Pelkäsin, että takanani olisi joku rikoskaveri, että he seuraisivat minua pimeälle kadulle. Kadulla olin kuulevinani askelia takanani, mutta katsoessani siellä ei ollut ketään.

Pitää pitää silmät kiinni. Silloin kukaan ei näe minua.

And I know that there's no medicine nothing I can take, no remedy

Olen syvällä masennuksessa. En jaksa olla kiinnostunut omasta blogistani, en jaksa lukea muiden blogeja. Anteeksi, rakkaat!

Vanhempien läsnäolo kotona ahdistaa. Hyperventiloin, jäykistyn ja tärisen jos huoneeseeni tullaan. Kun olen taas yksin, käperryn matolleni ja hengittelen rauhassa silmät kiinni.

Ahmin jälleen ja vedin päälle kuusi kofeiinitablettia. Tekisin itselleni jotain muutakin, jos pystyisin.

Ahdistustani on vaikea pukea sanoiksi. Siksi en osaa kuvailla oloani, kun sitä kysytään. Ahdistus helpottaa ollessani poissa kotoa, mutta palaa välittömästi astuessani ovesta sisään. Ystävien ja muiden seurassa murheet unohtuvat. Huomaan itsekin olevani tuolloin epäaito, en näytä todellista vointiani.

Elän minuutti kerrallaan, tappelen pitääkseni itseni rauhallisena ja selviämään hengissä. Tulevaisuus on myrkkyä, mustaa tai tyhjää, en osaa edes ajatella sitä. Tulevaisuutta ei ole. Olen pysähtynyt paikoilleni, poljen tyhjää.

Enkä tiedä mitään.

Just to know how it feels to fly

Mulla ei ole ollut kiinnostusta kirjoittaa tällä viikolla. Olen ollut todella ahdistunut ja masentunut. Paino on noussut takaisin alkulukemiin, sillä aloitin taas ahmimisen. Tein Beckin masennustestin ja sain melkoisen korkeat pisteet, paljon enemmän kuin viimeksi.

Eikä mulla ole sen enempää halua kirjoittaa nytkään. Ahdistaa, riitelin äitini kanssa. Hän ivasi, että minä vain ahmin ruokia päättömästi vailla minkäänlaista kuria, ja annan tunteideni täysin hallita syömistäni. Hänen puheensa oli täyttä totta, mutta silti se satutti. Ei kai tuollaista tarvitsisi kuulla oman äitinsä suusta? Kuuntelin haukkuja loppuun asti, kunnes haistatin hänelle.

Lähdin ulos ja yritin oksentaa, mutta huonoin tuloksin.

Otin kuusi kofeiinitablettia ja päätin, että viikonlopun jälkeen on pakko ryhdistäytyä ja ihan näyttämisen halusta pudottaa kiloja. Ehkä pitäisi ostaa äidille konvehtirasia.

Ahdistaa

Aamupaino 55,4 kg. Eilen ahmimista, tänään ahmimista. En kehtaisi myöntää sitä, hävettää.

Ahdistaa.

Was more painful than the risk it took bloom

Ahdistaa vaan niin helvetillisesti, ettei mitään rajaa. En pysty rauhoittumaan. Puristan kehoani käsivarsilla pysyäkseni kasassa. Yritän hengittää syvään sisään ja ulos. Toivon, että Ketipinor alkaa unettaa minua pian, ja vaivun syvään uneen, josta toivottavasti en heräisi.

Ahmiminen alkoi kaksi tuntia sitten: rasvatonta jogurttia, kuivattuja karpaloita, leipää, vaniljajäätelöä ja omenapiirakkaa. Söin ja itkin samaan aikaan. Keskeytin elokuvan katsomisen, koska ahdisti. Ajattelin Salattujen elämien olevan sopivan kevyttä, mutta lopetin senkin. Olisin halunnut oksentaa, mutta porukat olivat kotona.

En halua olla tajuissani, sillä kaiken tämän paskan ajatteleminen ahdistaa niin paljon. Haluan pois ajatuksistani, haluan pois.

I'm over the edge, no turning back

Vuodatan kyyneleitä. Aloin tunti sitten ahmia: salaattia, kuivattuja karpaloita, maustamatonta rasvatonta jogurttia, suklaata, leipää margariinilla. Kesken kuudennen leivän puraisuja tajusin kammottavan virheeni ja ryntään paniikissa vessaan. Kaoin ulos sen vähäisen mitä sain. Ja sitten aloin itkeä.

Olkaa kilttejä, älkääkä vääntäkö puukkoa haavassa. Mulla on jo valmiiksi aivan järkyttävän huono olo ja omatunto ahmimisesta ja oksentamisesta. Tässä ei todellakaan pitänyt käydä näin.

Aamupaino oli 55,1 kg ja muuten olin päivän aikana syönyt omenan ja maustamattoman rasvattoman maitorahkan. Jo lähtiessäni ossalta ystävän luota, kerroin huolestani kotiin menemisestä, sillä saattaisin alkaa ahmia. Hänen avullaan luulin jo keksineen sotasuunnitelman himoa vastaan. Tarkoitus oli syödä muutama luumu ja kuivattuja karpaloita. Pieleen meni. Anteeksi.

Keskiviikon vastaisena yönä riitelin isän kanssa. Hän oli vihainen liian myöhäisestä nukkumaanmenostani ja suuttui. En voi sanoin kuvata sitä ahdistusta ja pelkoa, mikä minussa herää tuollaisissa tilanteissa. Halusin päästä pakoon kotoa, joten hain takin ja avaimet. Kännykkää en ottanut mukaan, sillä siitä oli akku loppu.

Isä esti minua pääsemästä ovesta ulos. Puskin vastaan ja yritin rynnätä ohi. Aloin työntää vastaan ja isä otti ranteistani kiinni, jolloin aloin rimpuilla vastaan. Olin seinää vasten, paniikissa. Pakenin loitommalle ja aloin kiljua: "Päästä mut ulos, mun on pakko päästä ulos, päästä mut ulos!" Henkeä ahdisti. Pakenin takaoven kautta, kiipesin pihalla aidan yli ja lähdin juoksemaan.

Hengitykseni vinkui, tärisin, juoksin. Käännyin aina välillä katsomaan säikähtäneenä, jos isä juoksisi perässäni. Juoksin isommalle tielle ja lähdin kävelemään ripeästi jalkakäytävää pitkin. Pysähdyin kilometrin päähän bussipysäkille, istuin ja itkin, ja painoin pääni polviin koettaen hengittää rauhallisesti.

Vähitellen rauhoituin ja seisoin hetken vaatekeräyslaatikon ja pysäkin välissä, piiloutuneena varjoihin. Taas minulla oli se sama tunne, etten tiedä mitä tehdä. En osannut liikauttaakaan itseäni. Seisoin vain paikoillani ja katselin ohi kaahaavia autoja.

Siirryin seisoskelemaan läheiseen puistoon, ja pelästyin, kun joku taksikuski tuijotteli minua autostaan. Istuin puistonpenkille ja hytisin kylmyydestä. En edelleenkään tiennyt, mitä tehdä.

En oikein tiedä, kauanko istuin siinä. Lopulta lähdin kävelemään kotiinpäin. Liikuin varjoisissa paikoissa, sillä pelkäsin isän olevan pyörällä etsimässä minua. Sen takia en myöskään uskaltanut mennä suoraan kävelytietä pitkin, vaan kiersin kauempaa metsikön kautta.

Sitten näin pyörän ajavan kauempana. Säikähdin hurjasti ja jähmetyin hetkeksi paikoilleni peläten kuollakseni isän huomanneen minut. Juoksin sen ajattelematta piikkipusikkoon piiloon. Sen jälkeen pakenin kauemmaksi, jossa meni kahden korkean pusikon välissä kapea polku. Jäin sinne väliin seisomaan, ja vahdin molempia päitä, jos isäni tulisi.

Olin todella hermostunut, kuin jokin säikähtänyt eläin. Jäin paikalleni jälleen pitkäksi ajaksi, kunnes uskaltauduin juoksemaan pienen aukion läpi uusiin varjoihin. Aukealle vei neljä kävelytietä ja vahdin silmä kovana jokaista.

Menin varovaisesti pihallemme ja katselin ikkunasta sisään. Huokaisin helpotuksesta, kun huomasin isäni istuvan nojatuolissa olohuoneessa katsoen televisiota. Muuten pimeässä asunnossamme hehkui lämmin valo olohuoneen jalkalampusta. Olin huojentunut ja jollain kummallisella tavalla tyytyväinen. Isäni ei ollutkaan huolissaan, hän ei ollutkaan stressaantunut pakenemisestani. Tunsin suurta rauhaa siitä, että häntä ei häirinnyt poissaoloni. Aivan kuin olisin ollut taivaan enkeli, joka katseli läheisiään maan päällä, ja he eivät surreet tämän poismenoa. En tuntenut katkeruutta. Perheelläni todella olisi parempi olla, jos minua ei olisi.

En halunnut vielä mennä kotiin, joten menin taloyhtiön yhteistilaan. Nukuin siellä puoli tuntia. Kävelin pihan poikki kotiin, avasin oven hiirenhiljaa ja hiippailin huoneeseeni. Huomasin isän nukkuvan sohvalla. Menin suihkuun ja nukkumaan.

Aamulla en mennyt kouluun ja nukuin iltapäivään asti. En tainnut sanoa vanhemmilleni sanaakaan sinä päivänä.

Tänään olin polilla tapaamassa lääkäriä. Vanhempani tulivat itsepäisesti mukaan, vaikka sanoin, ettei tämä käynti koskisi heitä millään tavalla. Mutta heillä oli kuulemma jotain asiaa lääkärille. Varmaankin jotain siitä, kuinka ongelmalapsi nykyään olen.

En suostunut olemaan huoneessa samaan aikaan vanhempieni kanssa, koska minua olisi alkanut ahdistaa, joten menimme erikseen. Sain uudeksi lääkkeeksi kokeiluun Ketipinorin. Ensin mennään kymmenen päivän säännöllisellä 25 mg iltaisin -kokeilulla. Jos tehoa on, saan sen tarvittavaksi.

Terapiassa aloin tosissaan miettiä, olisiko minun mahdollista muuttaa asumaan yksin. Olen haaveillut sitä jo pitkään, mutten ole uskaltanut edes ajatella sen toteutuvan. Nyt se tuntuu jo melko realistiselta ajatukselta. Pitää vähän selvittää, mitä Kelan tukia saisin. Toivon, että tämä jossain vaiheessa onnistuisi, sillä yksin tai kämppiksen kanssa asuminen saattaisi rauhoittaa elämääni suunnattomasti (ei enää ahdistavaa oloa kotona vanhempien kanssa).

Happiness it hurt like a bullet in the mind

Aamupaino 55,7 kg, enkä tiedä oikein, mitä ajatella siitä. Vihdoin olen oppinut näkemään peilistä sen lihavan itseni, mikä motivoi minua jatkamaan. Vaikka tämä kuulostaakin sairaalta, olen jatkuvasti kaivannut sitä pettymyksen tunnetta, joka iskee, kun näen paksun vartaloni peilistä. Paljon raivostuttavampaa on ollut se, että olen ollut välillä tyytyväinen siihen 58-kiloiseen ihrakasaan. Nyt olen pari kiloa kevyempi, ja edelleen lihava. 54-kiloisena olen jälleen pari kiloa kevyempi, ja edelleen lihava. Niin se menee.

Piti alkaa ihan laskemaan päivän kaloreita, sillä olo tuntuu niin turvonneelta. Mielestäni olen syönyt melko vähän tänään. Laskuri näyttää liki 700 kcal, mutta sen voisi nostaa varmuuden vuoksi 750:een. Se on tälle päivälle ihan sopiva määrä. Minulla ei juuri ole nälkä eikä erityisemmin tee mieli syödä, sillä kellokin on niin paljon. Okei, pakko myöntää, että edellisen lauseen aikana alkoi jo tehdä mieli jotakin hyvää, mutta aion pysyä vahvana.

Otin aamulla yhden kofeiinitabletin liikaa, joten minulle tuli oppitunnilla hieman huono olo. Pyysin lupaa mennä käytävälle ja opettaja toi minulle vettä. Matematiikanopettajani (joka on aivan ihana ihminen) sanoi, että voisin tulla hänen työhuoneeseensa lepäämään. Hän teki siinä töitä tietokoneellaan ja minä ummistin hetkeksi silmäni lämpimän viltin alla. Välitunnilla keskustelimme voinnistani ja jotain myös syömisistäni. Aavistan hänen nähneen lävitseni jo aikoja sitten, että minulla on jotain ongelmia. Hän vaikuttaa hyvin samanlaiselta ihmiseltä kuin minä - pikkutarkalta ja itseltään vaativalta. Pidän sellaisista ihmisistä. Lisäksi hän vaikuttaa itsekin joskus kärsineen syömishäiriöstä, mutten osaa varmasti sanoa. Joka tapauksessa oli aivan ihanaa keskustella jonkun ihmisen kanssa, jonka uskoo todella ymmärtävän kaiken mitä sanon, ja myös huomaavan sen, mitä en sano.

PS. Lupaan tsempata, etten enää sortuisi oksentamaan. En halua joutua siihen kierteeseen itsekään.

As we fall into sequence

Minua hävettää myöntää, mutta olen sortunut ensimmäistä kertaa oksentamaan. Lauantaina rasvallista jogurttia ja muita mössöjä, sunnuntaina omenapiirakkaa. En etukäteen suunnitellut mitään. Yhtäkkiä vaan tajusin, minkä kamalan virheen olin tehnyt, ja tunsin kuvottavan rasvan täyttävän minut. Päässä napsahti ja kyykistyin vessanpöntön äärelle.

Minun täytyy ilmeisesti alkaa olla entistä varovaisempi, ja välttää parhaani mukaan ruokia, joista saattaisi seurata juoksu vessaan. En missään nimessä halua joutua mihinkään laattailukierteeseen. Nuo kerrat olivat hetkellisiä hairahduksia... joita tosin pelkäään tulevan vastaisuudessakin.

Olen ehkä vihdoin alkanut oppia virheistäni, että täyspaasto päättyy aina ahmimiseen. Paljon enemmän tuloksia saa hitaammalla tahdilla, sillä en halua sortua. Tavoitteenani on nyt syödä päivittäin 500-1100 kcal. Sallittuja ruokia ovat hedelmät, salaatit, vihannekset ja rasvattomat maitotuotteet. Pakkotilanteissa, kuten perhepäivällisissä, on syötävä lämmintä ruokaa. Sille ei voi mitään. Kuitenkin lähiaikoina on ollut niin kireä tunnelma kotona, ettei mistään yhteisistä ruokailuhetkistä ole tietoakaan.

Aamupaino oli 56,7 kg, eli liikaa. Se oli odotettavissa perjantain ja lauantain ahmimisen jälkeen, mutta silti kova isku. Mutta iskut motivoivat.

I suffocate and promise me you won't resuscitate

Ahdistaa, en halua tai jaksa kirjoittaa. Vihaan vanhempiani. Elän kotonani henkisessä vankeudessa. Haluan pakoon, juosta kauniina tuolla pimeydessä ihmisten seassa, ilman että kukaan huomaa minua. Voisimpa ottaa pillereitä ja viinaa ja jäätyä kuoliaaksi meren rannalla tuntematta kipua.

Like the desert waiting for the rain

Kello on jo kaksi yöllä ja olen todella väsynyt. Paha kirjoittaa mitään näin väsyneenä, kun ajatuskaan ei kulje. Toisaalta ei ajatus tunnu oikein muutenkaan kulkevan nykyään.

Vielä pitäisi jaksaa mennä suihkuun, nukkumaan on muuten kuvottavaa mennä. Mutta koska olen mässäillyt, pitäisi varmaan tästä ottaa pari kofeiinia ja jumppailla. Tämä porsas söi tänään pullaa ja suklaata. Ei helvetti mun kanssa. Ruoat tänään yli peruskulutuksen, mutta alle GDA:n.

Aamupaino oli 55,7 kg. Eilinen aamupaino 56,6 kg. Viikonloppuna 57,5 kg. Tiistain ja keskiviikon ruokailut sujuivat lähes täydellisesti. Tiistaina salaattia ja pähkinöitä, keskiviikkona omena, pähkinöitä, viinirypäleitä ja luumuja.

Huomenna on ristiriitainen päivä. Näen kahta ihanaa kaveria ja olen yötä siellä. Mutta heidän kanssaan syön ja ostamme kaikkia herkkuja. Menetän täysin itsehillintäni ja kontrollini. Kaikki kostautuu lauantai-iltaan mennessä, kun olen palannut kotiin ja näen itseni peilistä.

Olen vieraillut ystäväni luona osastolla, mikä on ollut ihanaa lukuunottamatta sitä ympäristöä siellä. Ystävän hymyä on vaan niin ihana nähdä. Toisaalta on taas niin surullista kuulla jatkuvasti kuvottavia juttuja ossan hoitajista.

Ei, ei. Nyt ei ajatus tosiaan kulje mihinkään.

No one ever said it would be this hard

Itken surusta. Olen surullinen, koska tämä maailma on niin julma.

Menen tapaamaan ystävääni osastolle. Minua pyydetään odottamaan käytävällä. Kuulen hoitajan puhuvan töykeästi ystävälleni keittiössä. Hän tulee surullisen näköisenä luokseni, sanoo menevänsä vessaan oksentamaan. Olisi pitänyt estää, mutten ehtinyt tajuta mitään. Hoitaja menee vihaisena hakemaan hänet takaisin. Sitten heitä on siinä kaksi - kaksi kuvottavaa rumaa mieshoitajaa vihaisena. "Vierailijan täytyy nyt lähteä." "Mitä ihmettä? Te olette ihan ihme tyyppejä." Säntään ystävän kaulaan, annan hänelle korttini ja halaan itkien. "Nyt mä ymmärrän sua. Miten noi voi oikeasti olla noin ilkeitä?" kuiskaan.

Uhataan hälyttää vartijat. Menen eteiseen pukemaan ulkovaatteitani toisen hoitajan saattelemana. Hän on kylmä, hän ei suostu sanomaan minulle juuri mitään, ei katsomaan silmiin puhutellessaan minua. "Haista paska!" sanon. Hän sanoo minun käyttäytyneen niin asiattomasti, etten ehkä pääsisi sinne enää.

Soitan ystävälle ja menen hänen ikkunalleen rakennuksen toisen puolelle. Ikkuna on 2,5 metrin korkeudessa. Hän saa sitä auki vain pari senttiä. Näen hänen silmänsä ja kasvonsa, puhumme puhelimien kautta. Hänen ilmeensä on murtunut, minä pidätän itkua. Puhumme jonkin aikaa. Sitten nousen seinän reunukselle, otan tukea ikkunan karmista. Saan juuri ja juuri pidettyä ystävän kädestä hetken kiinni.

Ruma hoitajamies tulee ystävän huoneeseen ja käskee minua lähtemään. Olen kuulemma luvattomasti sairaala-alueella ja he soittaisivat poliisit paikalle. Hän on kylmä ja inhottava ihminen. Voiko tuollaista edes kutsua ihmiseksi? Ei todellakaan. Ikkuna suljetaan ja näytän miehelle keskisormea ja vittumaista ilmettä. Ystävä viedään pois ikkunalta ja jään surullisena katsomaan tyhjää ikkunaa. Lähden kävelemään pysäkille raivosta sekaisin.





Pakko ryhdistäytyä syömisissä. Tänään vihersalaattia, kaalisalaattia, pastasalaattia ja hasselpähkinöitä. Kunhan pidän määrän alle peruskulutuksen, niin kaikki on hyvin. Kofeiinitabletteja tuli tänään otettua hieman liikaa, ja päädyin oksentamaan ja tärisemään kahvilan vessaan. Onneksi yksi toinen ystävä oli tukenani. Kiitos sulle, olet aivan ihana ihminen ♥

Ja ne matkustaa, öisin kahdestaan eikä kukaan ole vastassa

Olen todella väsynyt. Esitän vahvaa kaikille muille paitsi terveydenhoitajalle ja terapeutille. Tuntuu, että mun pitää olla vahva. Muuten kaikki hajoaa käsiin.

Ystävä (ysl.elle1) viilsi ranteen auki eilen koulun vessassa samaan aikaan kun minä olin tunnilla. Hän yritti soittaa ja lähetti tekstiviestin, mutten huomannut. Tunnin jälkeen näin hänet portaikossa ja näin ilmeestä, ettei kaikki ollut kunnossa. Kysyin, oliko hän ottanut jotakin. Ei. Hän kertoi viiltäneensä ranteeseen. Haava ei enää vuotanut, mutta verta oli tullut todella paljon.

En oikein tiennyt mitä tehdä. Tiesin vain, etten nyt voi päästää häntä kotiin. Vaadin mattoveitsen itselleni. Ambulanssi? Ei. Sairaala? Ei. Terveydenhoitaja? Okei sitten. Terkkari ei kuitenkaan ollut paikalla. Yritettiin etsiä yhtä ymmärtäväistä opettajaa, mutta opettajilla oli palaveri. Yksi toinen opettaja kysyi, onko kaikki ok. Sanoin että ei, ja kysyin ystävältä saisinko kertoa tälle opettajalle. Vastaus oli ei, mutta kerroin silti. Toinen opettaja soitti ambulanssin ja mentiin syrjemmälle istumaan.

Lanssimies sanoi, että mennään päivystykseen joko vapaaehtoisesti tai sitten soitetaan poliisit. Sanoin ystävälle, että tämä on hänen omaksi parhaakseen ja nyt ei ollut yksinkertaisesti muita vaihtoehtoja kuin suostua. Ranteeseen laitettiin kahdeksan tikkiä sairaalassa. Hieman hävetti, kun meinasin pyörtyä katsellessani tikkien laittamista. Ja ystävän ilme oli tuskaa, kun puudutuspiikkiä tungettiin.

Päivystyksestä mentiin psyk. päivystykseen. Koska minun oli pakko lähteä, halasin häntä lujasti ja jätin hänet sinne luottaen siihen, että hänestä huolehdittaisiin.

Tänään hän yritti soittaa minulle, mutten huomannut. Soitin takaisin, mutta puhelu meni vastaajaan ja huolestuin. Soitin osastolle, josta sanottiin hänen olevan taas psyk. päivystyksessä, mutta minulle ei suostuttu kertomaan mitään muuta. Olisi varmaan pitänyt tekeytyä hänen siskokseen, jotta olisin mahdollisesti saanut enemmän tietoa. (Jos ne nyt olisivat uskoneet.) Myöhemmin sain tietää, että hänet oli pistetty ulos päivystyksestä ja ossatädit tulivat hakemaan. Luultavasti, jos hakijaa ei olisi ollut, hänen olisi annettu lähteä aivan yksin. Ossalla hän oli ahdistuksessaan repinyt tikit auki ja siksi hänet vietiin takaisin päivystykseen. Sitten hänet siirrettiin toiselle ossalle.

Terveydenhoitajalla kävin, koska myös minun voinnistani oltiin koulussa huolissaan. Terkkari on onneksi mukava, joten puhuin hänelle suoraan. Kaikki vaativat, että minun täytyy huolehtia ennen kaikkea itsestäni, mutten vain pysty. Vaikka tiedän voivani huonosti jo muutenkin, en vain voi olla ajattelematta suurimman osan ajasta ystävääni. Ahdistaa, kun en näe häntä. Kumpa voisin edes puhua hänelle, tai lähettää viestin tai kirjeen tai jotakin. Vaikka koen suurta tarvetta huolehtia hänestä, pitää hänen puoliaan ja vahtia, en koe sitä vaivaksi, vaikka se onkin väsyttävää. Hän on niin tärkeä ihminen minulle, kuin sisko, että huolehdin hänestä ihan lähimmäisenrakkaudesta.

Oppitunneille en ole tänään mennyt lainkaan. Viimeiselle olisin ehtinytkin, mutten enää jaksanut. Väsyttää ja tekisi mieli nukkua. Ehkä kohta lähden täältä koulusta, ja menen kotiin lepäämään. Pyysin (jälleen kerran) lisäaikaa äidinkielen aineelle, joka on äidinkielen ykköskurssilta, ja jonka deadlinea on siirretty jo vuoden ajan, koska olen niin laiska. Huomenna menen vielä tapaamaan terkkaria ja lisäksi yhdelle oppitunnille. Viikonlopuksi on ohjelmaa toisen ystävän kanssa, joka on autuaan tietämätön kaikista näistä ongelmistani. Taas pitää ryhdistäytyä ja olla pirteänä?

Missä kohtaa muutuin hyvästä niin huonoksi

Isän kanssa kahden hiljaa aamukahvilla
Äiti ei oo täällä itken välitunnilla
Todistukset kouraan, elämä on edessä
Mihin sitten mennään, mitä on nyt tehtävä?

Ehkä jossain huomisessa onkin kirkasta
Kameroilla muisti, tuijotan mun jalkoja
Kun on vielä nuori, kaikkee pitää kokeilla
Elä, opi, koe, et myöhemmin ei kaduta

Mä olen aina paikalla mutta läsnä en
Se hymytön ja kai vaan niin kiittämätön
Ja joku toinen varmaan tahtois olla tässä mun tilalla

Mikään mitä teen ei ravista mua hereille
Asiat on hyvin, vaikken sitä ansaitse
Sinä olet siinä, kaikkihan on kunnossa
Enkä kerro mistään, kun en tahdo loukata

Missä kohtaa muutuin hyvästä niin huonoksi
Kenen mukaan jäikään minun oma tahtoni?

Olen kuunnellut tänään toistolla Jenni Vartiaisen Kiittämätöntä. Moni säe kertoo minun tämänhetkisistä tuntemuksista. Minulla on surullinen ja väsynyt olo. Olen väsynyt elämääni ja itseeni. Olen tässä parin viikon ajan syönyt suht normaalin ihmisen tavoin. Vaa'alla en ole uskaltanut käydä. Mutta kyllä silmä on jo harjaantunut lukemaan painon peilin kautta. Arvioisin 58,7 kg. Järkyttävän suuri lukema.

Tänään yritän taas paastota. Yritykseksi se usein jääkin. Kotona odottaa valtavat kasat ruokaa, ja noudan niitä yksitellen keittiöstä samalla kun katson televisiota. Halveksun tällaista ihmistä, joka on mukamas syömishäiriöinen, muttei silti onnistu laihduttamaan. Epäonnistunut tai jotain sellaista.

Cross my heart and look into the sea

Mulla on pyörinyt kamalasti ajatuksia päässä, enkä saa niitä järjestykseen pääni sisällä. Olen kuumeisesti odottanut, että näkisin ystävääni, ysl.elle1:ä. Ei pelkät lyhyet puhelinkeskustelut riitä, pelkkä äänen kuuleminen ei riitä. Huomenna nähdään, onneksi.

Jälleen tutustuin uuteen ihmiseen. Ja samantien sain katua, että meninkin kysymään, tiesikö hän ysl.elle1:n ottamasta yliannostuksesta ennen minua. Kaduttaa vieläkin, että taisin loukata häntä. En halunnut syytellä. Halusin vain tietää miksi. Kyllä nyt ymmärränkin, erittäin hyvin. Enhän minäkään ymmärtänyt heti, miksi ysl.elle1 nukkui niin sikeästi koulussa. Luulin hänen vain olleen väsynyt. Miksi en tajunnut heti? Olen melkoisen sokea.

Kun kerroin uudelle ystävälleni tästä huonosta omasta tunnostani, sain tietysti kuulla, ettei se minun vikani ollut. Tämä sytytti minussa ajatteluketjun, jolta en saa enää rauhaa. Tunsin itseni äärimmäisen itsekkääksi. Ihan kuin kerjäisin huomiota, kerjäisin säälipisteitä. Hän lohdutti minua, vaikka asian pitäisi olla toisinpäin. Mitä ihmettä minä teen? Avaudun liikaa? Valitan? Saan säälipisteitä? Arvoni romahti saman tien. Kuin olisin joku huomiohuora. Surkuttelen huonoa omaatuntoani, kun muilla on oikeitakin ongelmia. Ja nyt minulla on huono omatunto siitä, että valitan tästä asiasta täällä. Tämä on loputon ketju. Taidan kerjätä sääliä nytkin? Olen säälittävä. Haukunko itseäni säälittäväksi vain saadakseni jonkun sanomaan minulle: "Et sä ole säälittävä"? Tämä todellakin on loputon ketju.

Yksi asia taas on lähiviikkoina kokeeneeni tyhjyyden tunteet. Tämä on ehkä vaikeaselitteisimpiä asioita, mihin olen terapiassani tullut. Olo on tyhjä, kuin ruumiini olisi tyhjennetty kaikesta mahdollisesta ja olisi nyt ontto. Olen menettänyt tuntemukset, olen menettänyt henkilökohtaiset tuntemukseni. Minulle on erittäin epäselvää, kuka olen. Ja suurin kysymykseni, jota käyn läpi päivittäin, useasti päivässä: mihin minun pitäisi mennä? Mietin tätä kysymystä ihan konkreettisella tasolla, mutta myös yleisesti elämääni koskien. Koulun jälkeen mietin, mihin minä menen. Kotiin, kaupungille, atk-luokkaan, kauppaan, puistoon? Ja sitten mietin asiaa tulevaisuuden kannalta. Mikä on minun reittini, mitä minun pitäisi tehdä, mitä yritän saavuttaa, mitä haluan, mitä toivon, mikä on minun tulevaisuuteni? Tämä kaikki minulle on täyttä sumua.

Elän nyt jonkinlaista sumua. En oikein nauti mistään. Paitsi siitä, että saan halata ystävää. Tai että joku ystäväni hymyilee. Hymyä on kaunista katsoa. Joskus vain sen taakse piiloutuu paljon kaikkea muuta.

Premise to interlude, wait til all bones pretrude

Kirjoitan tosi nopeasti. Olen kiireinen ja stressaantunut. Ahmin ja mässään.

Nukuin su-ma yönä 3,5 tuntia. Ulkoilutin koiran niin myöhään, kävin suihkussa ja olin koneella kahteen asti. Jouduin heräämään ennen kuutta viedäkseni koiran ulos ennen koulua. Vanhemmat olivat poissa, joten aamulenkki oli poikkeuksellisesti minun vastuullani. Väsymyksen vuoksi skippasin tokan tunnin ja nukuin koulussa.

Myöhemmin löysin ystävän koulusta aivan tokkuraisessa tilassa, hän tuskin reagoi. Lähestulkoon tajuton. Hän oli ottanut yliannostuksen. Ambulanssilla sairaalaan ja olin siellä iltaan asti. Aluksi olin hädissäni, tärisin ja pidättelin itkua, sairaalassa aloin rauhoittua, sillä tilanne oli tavallaan tuttu. Tosin edellisellä kerralla minä makasin sängyllä.

Tulin myöhään kotiin. En tiennyt missä päin kaupunkia olin, takki oli jäänyt koululle, oli pimeää ja kylmä. Kotona lähdin kiireesti koiran kanssa ulos, sillä se oli minun vastuullani. Toimin robottimaisesti. En koko päivän aikana ajatellut itseäni, vain muita, mutta seuraus oli positiivinen, sillä unohdin syödä. Illalla vedin jonkun valmisaterian naamaan.

Aamulla hääräsin kotitöiden kanssa nopeasti. Koe jäi väliin, sillä edellisenä päivänä en ehtinyt lukea. Lähdin sitten piakkoin takaisin sinne päivystykseen. Itse halusin mennä, en suinkaan kokenut sitä velvollisuutenani. Olin vain iloinen nähdessäni hänet taas normaalitilassa ja hymyilevänä.

Nyt hän on osastolla, ja saan nähdä häntä vasta ensi viikolla.

...

Olen kuvottava läski paska, joka vain syö ja toivoo pääsevänsä huomisesta kokeesta läpi. Vihaan tällaisia lukiolusmuja, jotka ei ahkeroi.

Morning keep the streets empty for me

Olen ollut tämän päivän yksin kotona ja porukat palaa huomenna. Oleilen yöpuvussa ja olen syönyt kaikkea moskaa jatkuvasti. Mulla on (henkisesti) tyhjä ja paha olo. En ole lukenut yhteenkään kokeeseen, en ole tehnyt huomisen läksyjä. Koiran hoito on mun vastuulla, eikä se ole aamupäivän jälkeen ollut ulkona eikä saanut vielä iltasapuskaa. Ehkä mä lähden juoksemaan sen kanssa. Jos mä vaan jaksaisin. Vähintään menen 45 min. kävelylle. Ei hitto mä laimilyön sitä, olen itsekäs paska. Huomenna aamulla pitäisi vielä herätä ennen kuutta, että ehtisi viedä sen ulos ennen kouluunlähtöä. Jos mä nyt ylipäätään jaksan lähteä kouluun. Pakko mennä kouluun.

Mä olen niin turta ja väsynyt tähän kaikkeen.

Mun vatsa räjähtää, se on niin täynnä.

Kirjoitan myöhemmin enemmän, mutta

shadychick, voisinko saada kutsun lukemaan blogiasi? Toivottavasti huomaat tämän.

What goes up, must come down

Olen niin yksin. Ensimmäisen tunnin jälkeen menin koulun vessaan vääntämään naamaani tuskasta. Kiirehdin seuraavalle tunnille ja feikkasin matkalla pari hymyä tutuille. Pidätin itkua matikantunnin alussa, odotin tuskastuneena, että tunti päättyisi. Lähdin tunnin jälkeen kotiin skipaten loppupäivän. Syön puolet isosta leivästä, pala palalta sahaan siitä viipaleita, voitelen margariinilla ja ahmin naamaani. Sitten neljä luumua. Sitten puolilitraa kermajäätelöä.

Kääriydyn villahuopaan ja itken vuolaasti. Yritän epätoivoisesti oksentaa vessassa, mutten onnistu, kuten en ole koskaan ennekään onnistunut. Katselen saksia ja tekisi niin mieli. Haluaisin vain tuntea fyysistä kipua, tukahduttaa psyykkistä kipua, vuodattaa verta. Mutten halua kroppaani ikuisia jälkiä. Joutuisin häpeämään niitä liikaa.

Olen ihan helvetin yksin. Alan vähitellen tajuta sen. Aluksi kaikki kuuntelevat murheitani, sitten ihmiset pakenevat luotani. Loppujen lopuksi kukaan ei jaksakaan välittää minusta. En syytä siitä heitä. Tiedän itsekin kuinka rasittava olen. Ja alan hymyillä heille muka onnellisena ja terveenä. Mulla ei ole yksinkertaisesti ketään tässä maailmassa. Paitsi joku vitun terapeutti.

Olen pohjalla, täysin hukassa. Ulkona en muuta mietikään kuin paikkoja, missä voisi tuhota itsensä. Hypätä tuosta? Tai tuosta? Kuinka helppoa. Olen säälittävä.

Sei la primavera in anticipo

Itkun pidätystä terapiassa. Itkun pidätystä matikanopen edessä, jonka jälkeen vessaan itkemään. Lupasin eilen ystävälle, että soitan ja pyydän aikaistamaan lääkäriajan polille, mutta sitten tulikin kirje, että aikaa joudutaan myöhäistämään viikolla. Right. No, ihan sama. Ehkä mun tuska ei ole riittävän iso tuska.

You must work in symmetry

Eilen illalla isän kanssa kinastelu sai minut ahdistumaan, joten lähdin ulos lenkille. Harrastin sitä aika usein yläasteella, kun olin ahdistunut. Lähdin riitelyä öisin pakoon ulos, juoskin ja kävelin pimeässä, hytisten villapaidan sisällä, ilman kännykkää, avaimet vain mukana.

Mutta lenkkini oli lähinnä pelottava. Juoksin, juoksin ja juoksin vain. En pystynyt pysähtymään. Juokseminen oli pakkomielle. Olisin jopa halunnut mennä jo kotiin, mutta kroppa pakotti juoksemaan pidemmälle ja pidemmälle. En hallinnut itseäni, mieli ei pystynyt kontrolloimaan kehoa. Olisin voinut juosta vaikka koko yön. Lopputulos oli 8,2 kilometrin lenkki. En ole ikinä ennen pystynyt tuollaiseen.

Olen ahdistunut ja hämilläni. Pelkään jotakin olevan tapahtumassa minulle. Ihan kuin olisin menettämässä otetta todellisuudesta. Välillä pystyn olemaan normaalisti, kuten nyt, kun kirjoitan tätä koulun ATK-luokassa. Mutta sitten kaikki muuttuu. Ei välttämättä ihan yhtäkkiä. Sitä edeltää ahdistus. Sen jälkeen menetän otteen itsestäni. Pelkään tämän pahenevan, pelkään sekoavani.

Koulu menee huonosti. Jäin aamutunneilta pois, koska olin niin väsynyt. Matikasta on kertynyt jo kolme poissaoloa, enkä enää usko pystyväni oppimaan asioita ennen koeviikkoa. Pitkä matikka vaatii niin helvetillisesti työtä, ja jos kerrankin jätän läksyt tekemättä tai olen poissa tunnilta, olen tuhon oma. Kemiassa vähän sama ongelma, mutta se ei onneksi ole ihan yhtä kumulatiivinen aine. Filosofia ja saksa onneksi sujuu. Niissäkään ei niin haittaa, vaikka jäisi aukkoja.

Right on the inside, that is the hardest

Onko mun pakko aiheuttaa itselleni lisää pahaa oloa katsomalla YouTubesta hirvittäviä videoita WTC-iskuista? Ahdistavia tapahtumia, ahdistavaa kuvamateriaalia. Väkivaltaista, raakaa, surullista.

Olen ahdistunut jo muutenkin. Yösekoilemiseni aiheutti traumoja. Olen ollut hämilläni ja sekavassa mielentilassa koko ajan. Ja tapanani on syödä suruun ja ahdistukseen. En jaksa ajatella, tuntuu että pää räjähtää. Traumaattista stressiä.

Aloin jo tänään miettiä kauhuskenaarioita, mikä uusi mielenterveydellinen sairaus mulla seuraavaksi diagnosoidaan. Olen menettänyt otteen tavallisesta elämästä ja kaikesta on tullut sekavaa.

Ei ei ei. Mua ahdistaa ja itkettää. Olen ihan sekaisin.

I know how to cut a wound that will not heal

Mulle tapahtui jotain eilen yöllä. Ja mua pelottaa kirjoittaa siitä.

Mässybileet, ensin ahmin ja loppuillasta ahdisti ja vetäydyin muista hiljaisena. Ei alkoholia. Tulin puoli yhden aikoihin kaverilta bussilla. Jäin pois bussista, minulla oli outo olo henkisesti. Sitä tapahtuu usein: en tiedä mitä tehdä, en tiedä mitä minun pitäisi siinä tilanteessa tehdä, on vain todella tyhjä olo. En tiedä mihin pitäisi mennä, kotiin? Jäin paikoilleni. Istuin bussipysäkillä.

Olin todella kylmissäni ja join Pepsi Maxia. Kroppani oli jotenkin ihan jäykkänä, tuntui kuin olisin ollut liimattuna siihen penkkiin kiinni. Jalkani olin puristanut tiukasti ristiin ja painoin selkääni seinää vasten. Pelkäsin, kun tuntematon mies käveli kadun yli minua kohti, mutta onneksi hän meni muualle. Hetken pelkäsin jo minulle tapahtuvan jotakin. En tiennyt mitä tehdä. En ollut varma pystyisinkö liikkua. En ollut varma halusinko liikkua.

Tekstasin ystävälleni hädissäni, suht selkeitä tekstiviestejä, mutta kirjoittaessa käteni tärisivät silti.


Pihistin itkua väkisin, sitten itkin. Hyperventiloin. Tärisin. Huohotin. Tein pakkoliikkeitä. Olin aivan jäässä, mutten tiennyt mitä tehdä asialle. Harvoja ihmisiä käveli kadulla. Tie oli iso, joten autoja meni ohitseni paljon. Pelästyin rekan ääntä. Säikähdin oluttölkkiä, joka tippui tuulessa kolisten asfaltille. Oli pimeää, bussikatos oli kuitenkin valaistu. Pyyhin levinneitä ripsareita käsiini.

En tiennyt, mitä tehdä. Tuota tunnetta on todella vaikea selittää.

Vähitellen rauhotuin, mutta olin silti jäykkänä ja liimattuna paikalleni. Katselin vain kadun liikettä, autoja, niitä harvoja ihmisiä. Joku nainen tuli bussipysäkille, odotti bussia ja nousi bussiin. Käänsin kasvoni visusti hänestä poispäin. En halunnut hänen näkevän tuskasta vääristyneitä kasvojani.

Välillä vilkaisin kelloa. Olin ihan tajuissani kellonajasta. Olin ollut siinä puoli tuntia, kun sain itseni ylös. Kävelin lyhyin askelin jalkakäytävää pitkin, pyörätien puolella. Jostain syystä oli joku pakkomielle pysyä täysin keskellä väylää, täysin viivojen välissä. Kävelin hitaasti, jäykästi. Muistikuvani näistä hetkistä ovat todella selkeitä. Ajattelin näyttäväni varmasti ihan joltain Kaunan hahmolta. Pysähdyin suojatien eteen, ja kävelin viivasuoraan keskeltä suojatietä, astuen tarkasti jokaisen valkoisen raidan päälle ja väleihin. Kahden eri suuntiin menevien katujen väleikössä oli varjoista. Ennen toisen kadun ylitystä, jäin aivan kadun reunalle seisomaan. Autoja tuli, odotin pitkään ennenkuin lähdin ylittämään, vaikka olisin jo monta kertaa ehtinyt yli. Seisoin vain siinä.


Lopulta ylitin kadun, ja jatkoin matkaani jalkakäytävän ulkoreunaa pitkin. Pidin reunaan jotain puolen metrin etäisyyttä. Jotenkin se tuntui tarkalta. Kiersin lätäkön puolen metrin etäisyydeltä. Jalat liikkuivat aika hitaasti enkä ole varma, mikä mua esti kävelemästä normaalivauhtia. Mieli ei hallinnut kaikkea. Jossain vaiheessa kuulin yläpuolelta talon ikkunasta kolauksen, säikähdin, ja lähdin juoksemaan. Menin jotenkin ihan vaistonvaraisesti, jalat pakottivat. Juoksin kotipihalle asti.

Menin hiljaa kotiin ja suoraan huoneeseeni. Iskä kysyi oven takaa olenko ok, ja sanoin että joo. Katsoin peilistä, ja näytin aivan kamalalta. Riisuuduin, otin neljä kofeiinia ja aloin tehdä kuntoliikkeitä lämmitelläkseni ja polttaakseni edes joitain kaloreita. Sen jälkeen menin suihkuun ja aloin rauhoittua. Sitten vielä koneelle, ja lopulta kolmen aikoihin nukkumaan.


Tää on ahdistanut mua koko päivän, enkä tiedä, mitä ajatella. Hengailin kaverin kanssa ja sen ajan mulla oli hyvä olla. Mutta kun tulossa yksin kotiin, mieltäni alkoi taas kaivaa kaikki nämä ahdistavat asiat ja tapahtumat.

Mutsi tuli äsken huoneeseeni ja yritti udella asioita. Pyysin häntä lähtemään. Hän kysyi miksi. "Mulla on yksi juttu kesken. Voitko sä nyt vaan mennä? Mua ahdistaa tää." "Mikä sua ahdistaa?" "Tää!" "Kerro mulle." "Etkö sä nyt vaan vois mennä!" Mutsi lähtee vetää ja kuulen kuinka se nyyhkii. En jaksa välittää.