I'm over the edge, no turning back

Vuodatan kyyneleitä. Aloin tunti sitten ahmia: salaattia, kuivattuja karpaloita, maustamatonta rasvatonta jogurttia, suklaata, leipää margariinilla. Kesken kuudennen leivän puraisuja tajusin kammottavan virheeni ja ryntään paniikissa vessaan. Kaoin ulos sen vähäisen mitä sain. Ja sitten aloin itkeä.

Olkaa kilttejä, älkääkä vääntäkö puukkoa haavassa. Mulla on jo valmiiksi aivan järkyttävän huono olo ja omatunto ahmimisesta ja oksentamisesta. Tässä ei todellakaan pitänyt käydä näin.

Aamupaino oli 55,1 kg ja muuten olin päivän aikana syönyt omenan ja maustamattoman rasvattoman maitorahkan. Jo lähtiessäni ossalta ystävän luota, kerroin huolestani kotiin menemisestä, sillä saattaisin alkaa ahmia. Hänen avullaan luulin jo keksineen sotasuunnitelman himoa vastaan. Tarkoitus oli syödä muutama luumu ja kuivattuja karpaloita. Pieleen meni. Anteeksi.

Keskiviikon vastaisena yönä riitelin isän kanssa. Hän oli vihainen liian myöhäisestä nukkumaanmenostani ja suuttui. En voi sanoin kuvata sitä ahdistusta ja pelkoa, mikä minussa herää tuollaisissa tilanteissa. Halusin päästä pakoon kotoa, joten hain takin ja avaimet. Kännykkää en ottanut mukaan, sillä siitä oli akku loppu.

Isä esti minua pääsemästä ovesta ulos. Puskin vastaan ja yritin rynnätä ohi. Aloin työntää vastaan ja isä otti ranteistani kiinni, jolloin aloin rimpuilla vastaan. Olin seinää vasten, paniikissa. Pakenin loitommalle ja aloin kiljua: "Päästä mut ulos, mun on pakko päästä ulos, päästä mut ulos!" Henkeä ahdisti. Pakenin takaoven kautta, kiipesin pihalla aidan yli ja lähdin juoksemaan.

Hengitykseni vinkui, tärisin, juoksin. Käännyin aina välillä katsomaan säikähtäneenä, jos isä juoksisi perässäni. Juoksin isommalle tielle ja lähdin kävelemään ripeästi jalkakäytävää pitkin. Pysähdyin kilometrin päähän bussipysäkille, istuin ja itkin, ja painoin pääni polviin koettaen hengittää rauhallisesti.

Vähitellen rauhoituin ja seisoin hetken vaatekeräyslaatikon ja pysäkin välissä, piiloutuneena varjoihin. Taas minulla oli se sama tunne, etten tiedä mitä tehdä. En osannut liikauttaakaan itseäni. Seisoin vain paikoillani ja katselin ohi kaahaavia autoja.

Siirryin seisoskelemaan läheiseen puistoon, ja pelästyin, kun joku taksikuski tuijotteli minua autostaan. Istuin puistonpenkille ja hytisin kylmyydestä. En edelleenkään tiennyt, mitä tehdä.

En oikein tiedä, kauanko istuin siinä. Lopulta lähdin kävelemään kotiinpäin. Liikuin varjoisissa paikoissa, sillä pelkäsin isän olevan pyörällä etsimässä minua. Sen takia en myöskään uskaltanut mennä suoraan kävelytietä pitkin, vaan kiersin kauempaa metsikön kautta.

Sitten näin pyörän ajavan kauempana. Säikähdin hurjasti ja jähmetyin hetkeksi paikoilleni peläten kuollakseni isän huomanneen minut. Juoksin sen ajattelematta piikkipusikkoon piiloon. Sen jälkeen pakenin kauemmaksi, jossa meni kahden korkean pusikon välissä kapea polku. Jäin sinne väliin seisomaan, ja vahdin molempia päitä, jos isäni tulisi.

Olin todella hermostunut, kuin jokin säikähtänyt eläin. Jäin paikalleni jälleen pitkäksi ajaksi, kunnes uskaltauduin juoksemaan pienen aukion läpi uusiin varjoihin. Aukealle vei neljä kävelytietä ja vahdin silmä kovana jokaista.

Menin varovaisesti pihallemme ja katselin ikkunasta sisään. Huokaisin helpotuksesta, kun huomasin isäni istuvan nojatuolissa olohuoneessa katsoen televisiota. Muuten pimeässä asunnossamme hehkui lämmin valo olohuoneen jalkalampusta. Olin huojentunut ja jollain kummallisella tavalla tyytyväinen. Isäni ei ollutkaan huolissaan, hän ei ollutkaan stressaantunut pakenemisestani. Tunsin suurta rauhaa siitä, että häntä ei häirinnyt poissaoloni. Aivan kuin olisin ollut taivaan enkeli, joka katseli läheisiään maan päällä, ja he eivät surreet tämän poismenoa. En tuntenut katkeruutta. Perheelläni todella olisi parempi olla, jos minua ei olisi.

En halunnut vielä mennä kotiin, joten menin taloyhtiön yhteistilaan. Nukuin siellä puoli tuntia. Kävelin pihan poikki kotiin, avasin oven hiirenhiljaa ja hiippailin huoneeseeni. Huomasin isän nukkuvan sohvalla. Menin suihkuun ja nukkumaan.

Aamulla en mennyt kouluun ja nukuin iltapäivään asti. En tainnut sanoa vanhemmilleni sanaakaan sinä päivänä.

Tänään olin polilla tapaamassa lääkäriä. Vanhempani tulivat itsepäisesti mukaan, vaikka sanoin, ettei tämä käynti koskisi heitä millään tavalla. Mutta heillä oli kuulemma jotain asiaa lääkärille. Varmaankin jotain siitä, kuinka ongelmalapsi nykyään olen.

En suostunut olemaan huoneessa samaan aikaan vanhempieni kanssa, koska minua olisi alkanut ahdistaa, joten menimme erikseen. Sain uudeksi lääkkeeksi kokeiluun Ketipinorin. Ensin mennään kymmenen päivän säännöllisellä 25 mg iltaisin -kokeilulla. Jos tehoa on, saan sen tarvittavaksi.

Terapiassa aloin tosissaan miettiä, olisiko minun mahdollista muuttaa asumaan yksin. Olen haaveillut sitä jo pitkään, mutten ole uskaltanut edes ajatella sen toteutuvan. Nyt se tuntuu jo melko realistiselta ajatukselta. Pitää vähän selvittää, mitä Kelan tukia saisin. Toivon, että tämä jossain vaiheessa onnistuisi, sillä yksin tai kämppiksen kanssa asuminen saattaisi rauhoittaa elämääni suunnattomasti (ei enää ahdistavaa oloa kotona vanhempien kanssa).