I know how to cut a wound that will not heal

Mulle tapahtui jotain eilen yöllä. Ja mua pelottaa kirjoittaa siitä.

Mässybileet, ensin ahmin ja loppuillasta ahdisti ja vetäydyin muista hiljaisena. Ei alkoholia. Tulin puoli yhden aikoihin kaverilta bussilla. Jäin pois bussista, minulla oli outo olo henkisesti. Sitä tapahtuu usein: en tiedä mitä tehdä, en tiedä mitä minun pitäisi siinä tilanteessa tehdä, on vain todella tyhjä olo. En tiedä mihin pitäisi mennä, kotiin? Jäin paikoilleni. Istuin bussipysäkillä.

Olin todella kylmissäni ja join Pepsi Maxia. Kroppani oli jotenkin ihan jäykkänä, tuntui kuin olisin ollut liimattuna siihen penkkiin kiinni. Jalkani olin puristanut tiukasti ristiin ja painoin selkääni seinää vasten. Pelkäsin, kun tuntematon mies käveli kadun yli minua kohti, mutta onneksi hän meni muualle. Hetken pelkäsin jo minulle tapahtuvan jotakin. En tiennyt mitä tehdä. En ollut varma pystyisinkö liikkua. En ollut varma halusinko liikkua.

Tekstasin ystävälleni hädissäni, suht selkeitä tekstiviestejä, mutta kirjoittaessa käteni tärisivät silti.


Pihistin itkua väkisin, sitten itkin. Hyperventiloin. Tärisin. Huohotin. Tein pakkoliikkeitä. Olin aivan jäässä, mutten tiennyt mitä tehdä asialle. Harvoja ihmisiä käveli kadulla. Tie oli iso, joten autoja meni ohitseni paljon. Pelästyin rekan ääntä. Säikähdin oluttölkkiä, joka tippui tuulessa kolisten asfaltille. Oli pimeää, bussikatos oli kuitenkin valaistu. Pyyhin levinneitä ripsareita käsiini.

En tiennyt, mitä tehdä. Tuota tunnetta on todella vaikea selittää.

Vähitellen rauhotuin, mutta olin silti jäykkänä ja liimattuna paikalleni. Katselin vain kadun liikettä, autoja, niitä harvoja ihmisiä. Joku nainen tuli bussipysäkille, odotti bussia ja nousi bussiin. Käänsin kasvoni visusti hänestä poispäin. En halunnut hänen näkevän tuskasta vääristyneitä kasvojani.

Välillä vilkaisin kelloa. Olin ihan tajuissani kellonajasta. Olin ollut siinä puoli tuntia, kun sain itseni ylös. Kävelin lyhyin askelin jalkakäytävää pitkin, pyörätien puolella. Jostain syystä oli joku pakkomielle pysyä täysin keskellä väylää, täysin viivojen välissä. Kävelin hitaasti, jäykästi. Muistikuvani näistä hetkistä ovat todella selkeitä. Ajattelin näyttäväni varmasti ihan joltain Kaunan hahmolta. Pysähdyin suojatien eteen, ja kävelin viivasuoraan keskeltä suojatietä, astuen tarkasti jokaisen valkoisen raidan päälle ja väleihin. Kahden eri suuntiin menevien katujen väleikössä oli varjoista. Ennen toisen kadun ylitystä, jäin aivan kadun reunalle seisomaan. Autoja tuli, odotin pitkään ennenkuin lähdin ylittämään, vaikka olisin jo monta kertaa ehtinyt yli. Seisoin vain siinä.


Lopulta ylitin kadun, ja jatkoin matkaani jalkakäytävän ulkoreunaa pitkin. Pidin reunaan jotain puolen metrin etäisyyttä. Jotenkin se tuntui tarkalta. Kiersin lätäkön puolen metrin etäisyydeltä. Jalat liikkuivat aika hitaasti enkä ole varma, mikä mua esti kävelemästä normaalivauhtia. Mieli ei hallinnut kaikkea. Jossain vaiheessa kuulin yläpuolelta talon ikkunasta kolauksen, säikähdin, ja lähdin juoksemaan. Menin jotenkin ihan vaistonvaraisesti, jalat pakottivat. Juoksin kotipihalle asti.

Menin hiljaa kotiin ja suoraan huoneeseeni. Iskä kysyi oven takaa olenko ok, ja sanoin että joo. Katsoin peilistä, ja näytin aivan kamalalta. Riisuuduin, otin neljä kofeiinia ja aloin tehdä kuntoliikkeitä lämmitelläkseni ja polttaakseni edes joitain kaloreita. Sen jälkeen menin suihkuun ja aloin rauhoittua. Sitten vielä koneelle, ja lopulta kolmen aikoihin nukkumaan.


Tää on ahdistanut mua koko päivän, enkä tiedä, mitä ajatella. Hengailin kaverin kanssa ja sen ajan mulla oli hyvä olla. Mutta kun tulossa yksin kotiin, mieltäni alkoi taas kaivaa kaikki nämä ahdistavat asiat ja tapahtumat.

Mutsi tuli äsken huoneeseeni ja yritti udella asioita. Pyysin häntä lähtemään. Hän kysyi miksi. "Mulla on yksi juttu kesken. Voitko sä nyt vaan mennä? Mua ahdistaa tää." "Mikä sua ahdistaa?" "Tää!" "Kerro mulle." "Etkö sä nyt vaan vois mennä!" Mutsi lähtee vetää ja kuulen kuinka se nyyhkii. En jaksa välittää.