Olen niin yksin. Ensimmäisen tunnin jälkeen menin koulun vessaan vääntämään naamaani tuskasta. Kiirehdin seuraavalle tunnille ja feikkasin matkalla pari hymyä tutuille. Pidätin itkua matikantunnin alussa, odotin tuskastuneena, että tunti päättyisi. Lähdin tunnin jälkeen kotiin skipaten loppupäivän. Syön puolet isosta leivästä, pala palalta sahaan siitä viipaleita, voitelen margariinilla ja ahmin naamaani. Sitten neljä luumua. Sitten puolilitraa kermajäätelöä.
Kääriydyn villahuopaan ja itken vuolaasti. Yritän epätoivoisesti oksentaa vessassa, mutten onnistu, kuten en ole koskaan ennekään onnistunut. Katselen saksia ja tekisi niin mieli. Haluaisin vain tuntea fyysistä kipua, tukahduttaa psyykkistä kipua, vuodattaa verta. Mutten halua kroppaani ikuisia jälkiä. Joutuisin häpeämään niitä liikaa.
Olen ihan helvetin yksin. Alan vähitellen tajuta sen. Aluksi kaikki kuuntelevat murheitani, sitten ihmiset pakenevat luotani. Loppujen lopuksi kukaan ei jaksakaan välittää minusta. En syytä siitä heitä. Tiedän itsekin kuinka rasittava olen. Ja alan hymyillä heille muka onnellisena ja terveenä. Mulla ei ole yksinkertaisesti ketään tässä maailmassa. Paitsi joku vitun terapeutti.
Olen pohjalla, täysin hukassa. Ulkona en muuta mietikään kuin paikkoja, missä voisi tuhota itsensä. Hypätä tuosta? Tai tuosta? Kuinka helppoa. Olen säälittävä.
Kauheaa, että sulla on noin paha olla :(
VastaaPoistaEn tiedä auttaako se yhtään, mutta mulle voit valittaa, kyllä mä jaksan kuunnella :)
Ja hyvä vaan oikeasti ettet osaa oksentaa, siihen jää niin helposti koukkuun :S
Voimia ja haleja <3
Musta tuntuu, että terapeutti on se, joka on hylänny mut. Onneksi ystävät (ainakin toistaiseksi, kopkop) on pysyneet<3
VastaaPoistaToivottavasti saisit edes sen terapeutin kanssa juteltua asioista. Kaikkea ei välttämättä oo hyvä kertoa ystäville, vaikka ne yrittääkin ymmärtää. Kaikkea ei voi käsittää vaikka miten tahtoisi, jos ei ole itse kokenut samaa ja silloin pakostakin etääntyy.