Mulla on pyörinyt kamalasti ajatuksia päässä, enkä saa niitä järjestykseen pääni sisällä. Olen kuumeisesti odottanut, että näkisin ystävääni, ysl.elle1:ä. Ei pelkät lyhyet puhelinkeskustelut riitä, pelkkä äänen kuuleminen ei riitä. Huomenna nähdään, onneksi.
Jälleen tutustuin uuteen ihmiseen. Ja samantien sain katua, että meninkin kysymään, tiesikö hän ysl.elle1:n ottamasta yliannostuksesta ennen minua. Kaduttaa vieläkin, että taisin loukata häntä. En halunnut syytellä. Halusin vain tietää miksi. Kyllä nyt ymmärränkin, erittäin hyvin. Enhän minäkään ymmärtänyt heti, miksi ysl.elle1 nukkui niin sikeästi koulussa. Luulin hänen vain olleen väsynyt. Miksi en tajunnut heti? Olen melkoisen sokea.
Kun kerroin uudelle ystävälleni tästä huonosta omasta tunnostani, sain tietysti kuulla, ettei se minun vikani ollut. Tämä sytytti minussa ajatteluketjun, jolta en saa enää rauhaa. Tunsin itseni äärimmäisen itsekkääksi. Ihan kuin kerjäisin huomiota, kerjäisin säälipisteitä. Hän lohdutti minua, vaikka asian pitäisi olla toisinpäin. Mitä ihmettä minä teen? Avaudun liikaa? Valitan? Saan säälipisteitä? Arvoni romahti saman tien. Kuin olisin joku huomiohuora. Surkuttelen huonoa omaatuntoani, kun muilla on oikeitakin ongelmia. Ja nyt minulla on huono omatunto siitä, että valitan tästä asiasta täällä. Tämä on loputon ketju. Taidan kerjätä sääliä nytkin? Olen säälittävä. Haukunko itseäni säälittäväksi vain saadakseni jonkun sanomaan minulle: "Et sä ole säälittävä"? Tämä todellakin on loputon ketju.
Yksi asia taas on lähiviikkoina kokeeneeni tyhjyyden tunteet. Tämä on ehkä vaikeaselitteisimpiä asioita, mihin olen terapiassani tullut. Olo on tyhjä, kuin ruumiini olisi tyhjennetty kaikesta mahdollisesta ja olisi nyt ontto. Olen menettänyt tuntemukset, olen menettänyt henkilökohtaiset tuntemukseni. Minulle on erittäin epäselvää, kuka olen. Ja suurin kysymykseni, jota käyn läpi päivittäin, useasti päivässä: mihin minun pitäisi mennä? Mietin tätä kysymystä ihan konkreettisella tasolla, mutta myös yleisesti elämääni koskien. Koulun jälkeen mietin, mihin minä menen. Kotiin, kaupungille, atk-luokkaan, kauppaan, puistoon? Ja sitten mietin asiaa tulevaisuuden kannalta. Mikä on minun reittini, mitä minun pitäisi tehdä, mitä yritän saavuttaa, mitä haluan, mitä toivon, mikä on minun tulevaisuuteni? Tämä kaikki minulle on täyttä sumua.
Elän nyt jonkinlaista sumua. En oikein nauti mistään. Paitsi siitä, että saan halata ystävää. Tai että joku ystäväni hymyilee. Hymyä on kaunista katsoa. Joskus vain sen taakse piiloutuu paljon kaikkea muuta.
Oikeat ystävät on kultaa<3
VastaaPoistaEt halua kuulla lohduttavia, sääliäkerääviä sanoja, mutta voin sanoa että kirjoitit siitä fiiliksestä mikä valtaa mut nykyään yhä useammin ja useammin. Kaikki mitä teen on huomionkeräämistä, joka on säälittävää, mikä on säälittävää. Toivon että ymmärrät mitä tarkoitan.
VastaaPoistaYstävät ovat parasta mitä on, etenkin jos on sellaisia joille puhua. ♥
Ihanasti kirjoitettu, ja me nyt vaan taidetaan olla aika samalla aaltopituudella, koska tää postauksen loppu sitten on taas niin minua ;)
VastaaPoistaSiis juuri se, että ystävät ympärillä hymyilee ja on iloisia saa minutkin tuntemaan kuin itsekin oikeasti olisin onnellinen. Ja toki olen iloinen siitä että minulla on heidät. Ehkä joskus sitten pääsen onnellisuuteen asti
Koita jaksaa <3
Haluaisin kanssa tietää, mitä ysl.elle1:lle kuuluu... ;L
VastaaPoistahalauksia!