Ja ne matkustaa, öisin kahdestaan eikä kukaan ole vastassa

Olen todella väsynyt. Esitän vahvaa kaikille muille paitsi terveydenhoitajalle ja terapeutille. Tuntuu, että mun pitää olla vahva. Muuten kaikki hajoaa käsiin.

Ystävä (ysl.elle1) viilsi ranteen auki eilen koulun vessassa samaan aikaan kun minä olin tunnilla. Hän yritti soittaa ja lähetti tekstiviestin, mutten huomannut. Tunnin jälkeen näin hänet portaikossa ja näin ilmeestä, ettei kaikki ollut kunnossa. Kysyin, oliko hän ottanut jotakin. Ei. Hän kertoi viiltäneensä ranteeseen. Haava ei enää vuotanut, mutta verta oli tullut todella paljon.

En oikein tiennyt mitä tehdä. Tiesin vain, etten nyt voi päästää häntä kotiin. Vaadin mattoveitsen itselleni. Ambulanssi? Ei. Sairaala? Ei. Terveydenhoitaja? Okei sitten. Terkkari ei kuitenkaan ollut paikalla. Yritettiin etsiä yhtä ymmärtäväistä opettajaa, mutta opettajilla oli palaveri. Yksi toinen opettaja kysyi, onko kaikki ok. Sanoin että ei, ja kysyin ystävältä saisinko kertoa tälle opettajalle. Vastaus oli ei, mutta kerroin silti. Toinen opettaja soitti ambulanssin ja mentiin syrjemmälle istumaan.

Lanssimies sanoi, että mennään päivystykseen joko vapaaehtoisesti tai sitten soitetaan poliisit. Sanoin ystävälle, että tämä on hänen omaksi parhaakseen ja nyt ei ollut yksinkertaisesti muita vaihtoehtoja kuin suostua. Ranteeseen laitettiin kahdeksan tikkiä sairaalassa. Hieman hävetti, kun meinasin pyörtyä katsellessani tikkien laittamista. Ja ystävän ilme oli tuskaa, kun puudutuspiikkiä tungettiin.

Päivystyksestä mentiin psyk. päivystykseen. Koska minun oli pakko lähteä, halasin häntä lujasti ja jätin hänet sinne luottaen siihen, että hänestä huolehdittaisiin.

Tänään hän yritti soittaa minulle, mutten huomannut. Soitin takaisin, mutta puhelu meni vastaajaan ja huolestuin. Soitin osastolle, josta sanottiin hänen olevan taas psyk. päivystyksessä, mutta minulle ei suostuttu kertomaan mitään muuta. Olisi varmaan pitänyt tekeytyä hänen siskokseen, jotta olisin mahdollisesti saanut enemmän tietoa. (Jos ne nyt olisivat uskoneet.) Myöhemmin sain tietää, että hänet oli pistetty ulos päivystyksestä ja ossatädit tulivat hakemaan. Luultavasti, jos hakijaa ei olisi ollut, hänen olisi annettu lähteä aivan yksin. Ossalla hän oli ahdistuksessaan repinyt tikit auki ja siksi hänet vietiin takaisin päivystykseen. Sitten hänet siirrettiin toiselle ossalle.

Terveydenhoitajalla kävin, koska myös minun voinnistani oltiin koulussa huolissaan. Terkkari on onneksi mukava, joten puhuin hänelle suoraan. Kaikki vaativat, että minun täytyy huolehtia ennen kaikkea itsestäni, mutten vain pysty. Vaikka tiedän voivani huonosti jo muutenkin, en vain voi olla ajattelematta suurimman osan ajasta ystävääni. Ahdistaa, kun en näe häntä. Kumpa voisin edes puhua hänelle, tai lähettää viestin tai kirjeen tai jotakin. Vaikka koen suurta tarvetta huolehtia hänestä, pitää hänen puoliaan ja vahtia, en koe sitä vaivaksi, vaikka se onkin väsyttävää. Hän on niin tärkeä ihminen minulle, kuin sisko, että huolehdin hänestä ihan lähimmäisenrakkaudesta.

Oppitunneille en ole tänään mennyt lainkaan. Viimeiselle olisin ehtinytkin, mutten enää jaksanut. Väsyttää ja tekisi mieli nukkua. Ehkä kohta lähden täältä koulusta, ja menen kotiin lepäämään. Pyysin (jälleen kerran) lisäaikaa äidinkielen aineelle, joka on äidinkielen ykköskurssilta, ja jonka deadlinea on siirretty jo vuoden ajan, koska olen niin laiska. Huomenna menen vielä tapaamaan terkkaria ja lisäksi yhdelle oppitunnille. Viikonlopuksi on ohjelmaa toisen ystävän kanssa, joka on autuaan tietämätön kaikista näistä ongelmistani. Taas pitää ryhdistäytyä ja olla pirteänä?