Minäkriisi

Olenko kyvytön huomaamaan omia virheitäni? Onko empatiakyvyssäni jotain vialla? Olenko ehkä osittain narsistinen? Pidänkö itseäni muita parempana, pyhimyksenä? Syytänkö kaikesta muita? Onko itsetuntemuksessani jotain mätää? Entä jos sittenkin olen inhottava? Mielistelenkö muita saadakseni itselleni jotain? Olenko itsekäs? Olenko paha? Onko minussa jotain vialla? Olenko valehdellut itselleni itsestäni? Olenko jotain muuta, kuin minä pidän itseäni? Mistä löydän vastaukset näihin kysymyksiin?

Kierin tuskissa Venlafaxinin vieroitusoireiden takia

Joo en tosiaan ollu hankkinu enempää lääkkeit ja perjantain jälkeen tiputin Venlafaxinit pois ku ne loppu. Nyt oon jossain ihme henkinen särky -sumussa, itken vaan. Vasta huomenna saan lisää lääkkeitä, kun pääsen lekuriin uusimaan reseptin. Sumu, sumu, itkettää, kylmä, pelottaa, sattuu. En kestä, mitä teen?

Okei, rauhoituin

Otin Ketipinoria ja rauhoituin. Jaksanko lukea kokeisiin? Ikävä miestä, ikävä naista. Ikävä viime viikkoa. Ensi viikosta tulee varmasti tylsä.

Kaipaan spontaania pikku tiikerikissaani.

Kaipaan seksiä koulun jälkeen.

Kaipaan läjässä hengaamista porukalla.

Mä tartten sairtaalahoitoa sen verran mäkin viel tajuun täst tilanteesta jotain

mut saatana mä en tiiä mihin ottaa yhteyttä. Terapeuttiin? no, nyt on viikonlopppu. Kaveriin, ei se ei äskenkään tajunnu. Aurorann ppäivystykseen? ei, ne käskis vaa pysyy vittu rauhallisena ja vetämään ketipinoria naamaan plus nyt on koeviikkko meneilään, mä en voi tod lähtee mihininkään pöpilään NYT koska mun pitää saada se saatanan kymppi siitä saatanann huora matikan kokeesta

On ihanaa harrastaa seksiä

mulla on uusi fuck buddy mutta se lähti vittuun, miksi????????? VOI VITTU MIKSI???????

Vai onko muka normaalia

et oon kännissä ja revin koulun asuntolan paskaks?

siis en mä nyt oo kännis vaan olin viime viikol ja sillo tein ton

Mä tiedän täsmälleem mistä kiikastaa, mä olen edeleen sairas, Venlafaxin aiheutti mulle tän, menin ylös, tulin alas, menin ylöds, tyulin alas

Mulla on kaksuuntanen mielialahärö, oon ihan sekasin päästäni. Oon peitelly kaiken taitavammin ku koskaan.

Oon hypomaaninen 5/7 päivistä viikossa. Nyt on bipolaarinen laskuhumala käynnissä. Itken, kiljun, karjun, huudan, kuolen.

Asun helvetissä

Viime kirjoituksesta on kolme kuukautta. Näiden kuukausien sisään olisi mahtunut hyvin erilaisia päivityksiä. Huhti-toukokuussa näin paljon valoa tulevaisuudessa. Kesäkuussa mieli romahti riidasta kaverin kanssa ja sitä seuranneesta yliannostuksesta. Touko-kesäkuussa riidat vanhempien kanssa paheni. Olin onneksi melkein joka viikko vähintään yhden yön kaverilla, ja se helpotti oloa.

Kesä-heinäkuun vaihteessa vanhemmat lähti mökille, enkä nähnyt heitä 12 päivään. Minunkin oli tarkoitus lähteä sinne heidän kanssaan pariksi päiväksi ennen ratsastusleiriäni, mutta peruin viime tipassa ja jäin kotiin, kunnes lähdin leirille. Leirillä olin hyvin onnellinen, se oli parasta pitkiin aikoihin.

Leirin jälkeen päätin lähteä sisarusten kanssa mökille vanhempien luokse pariksi päiväksi. Myöhemmin kaduin päätöstäni. Halusin jatkuvasti sieltä pois. Lähes jokainen hetki vanhempien kanssa mökillä oli epämiellyttävä.

Nyt olemme kotona: äiti, isä ja minä. Sodassa minä vastaan he. Sama levy soi: olen heidän mielestään inhottava ja kiusaan perhettäni. Levy soi joka päivä ja meinaan aina tukehtua ahdistukseeni. Eilisestä selvisin rauhoittavilla, joiden avulla nukuin koko päivän. Huomenna pääsen kaverille turvaan. Olen välillä jopa miettinyt, pitäisikö ottaa yhteyttä SPR:n nuorten turvataloon, mutta ehkä tilanteeni ei nyt kuintenkaan ole niin paha...

Tiedän kyllä, että perimmäinen syy ja vika on minussa ja saamattomuudessani, mutta vanhempieni käytös ja sanat tuhoavat ilmapiiriä vain lisää. En enää kestä kuunnella vähättelyä ja mollaamista tai jaksa äitini kaksinaamaisuutta, kun hän lennossa vaihtaa minulle huutamisesta ystävälliseen hymyyn hänen ystävänsä saapuessa meille kylään.

Oloni on perhetilanteen mukainen: en ole pessyt hiuksia sitten keskiviikon. Suihkussa taisin käydä viimeksi torstaina.

Sentään olen saanut pudotettua painon kevättalven huippulukemista 9kg alaspäin.

Olen nähnyt viimeisen kolmen viikon aikana kolme kertaa elämäni hirveintä painajaista. Olen ollut siinä jonkin riivaamana, ehkä psykoosissa. Jollain tasolla tiedän sen olevan unta, mutta en pääse sitä pakoon. Uni on niin pelottava ja ahdistava, ettei mitään rajaa. Saatoin sekunnin sadasosaksi herätä, mutta uni imi minut takaisin syövereihinsä, eikä päästänyt irti. Kerran heräsin niin, että pääsin jalkeille asti. En halunnut palata enää uneen, joten heitin vessassa kylmää vettä kasvoilleni ja horjuin parvekkeelle virkistymään. Loppuyön nukuin olohuoneessa ja pelkäsin sulkea silmäni uudestaan.

Loppukuusta lähden kaupunkilomalle hyvän ystävän kanssa. Elokuussa on festarit. Sitten pitäisi jatkaa koulunkäyntiä aikuislukiossa. En ole tosin vieläkään saanut aikaiseksi hankkia eropapereita nykyisestä lukiostani ja hakea aikuislukioon. Pitäisi jaksaa tehdä ne.

Anteeksi, etten ole kirjoittanut

Ei vain ole ollut sanottavaa. Tiivistettynä jotain viimeaikaisia juttuja:
- Olen laihtunut 7 kg.
- Aloitin ja lopetin päiväosaston. Ei ollut mun paikka. Hoitopäiviä oli seitsemän, joista olin paikalla neljänä.
- En enää käy syömishäiriöpoliklinikalla. En ollut motivoitunut sitoutumaan hoitoon. Diagnoosiksi annettiin epätyypillinen laihuushäiriö.
- Yritän pyöräillä paljon. Tällä viikolla on jo kertynyt 75 km.
- Tänään ahmin pitkästä aikaa: suklaalevyn ja mansikkajäätelöä. En yrittänyt oksentaa, olen vain vihainen itselleni.
- Riitelin eilen isän kanssa ja lähdin yöllä pyöräilemään.
- Ulospäin esitän olevani erittäin hyvinvoiva.
- Haluan riuduttaa ruumiini olemattomiin.
- Olen ok, ehkä.

Yksinäisyys

Isn't it hard enough just to make it through a day

Tämän päivän piti mennä hyvin. Söin aamiaiseksi jogurttirahkan ja join kahvin. Lähdin syömishäiriöpoliklinikalle. Hoitaja oli huolestunut, koska olin laihtunut neljä kiloa. Kerroin rehellisesti laihdutussuunnitelmistani. Sanoin myös, että alkaa tuntua typerältä käydä koko paikassa, kun minulla ei ole mitään motivaatiota "parantua", sillä pelkään yli kaiken "parantumisen" tuomaa lihavuutta ja masennusta.

Koko käynnin ajan ruoan kuvat vilisivät mielessä ja himo ruokaan kasvoi, vaikka nälkää ei tuntunutkaan. Ahdisti, että keskusteleminen sai ruokaa hylkivän kuoreni heikkenemään ja alkoi valtavasti tehdä mieli syödä. Kotona söin sitten kolmen aikaan banaanin ja 100g raejuustoa. Sitten vedin valmiskirjolohikiusauksen. Alkoi äklöttämään, mutta ajattelin, etten sitten söisi enää mitään tänää.

Olin aikaisemmin sopinut lähteväni kaverin kanssa tänään pikku illanistujaisiin ja juomaan muutaman. Lisäksi minun pitäisi nyt ja illalla ennen lähtöä viedä koira ulos.

Fail. Alkoi ahdistaa ja söin toissapäiväistä puolukkapiirakkaa ison palan sormin suoraan rasiasta. Soitin kaverille, ja ilmoitin olevani liian väsynyt lähteäkseni illalla mihinkään. Hän kysyi, miten voin, ja vastasin että hyvin. Puhelun jälkeen itkin lattiallani. Vein koiran takapihalle lyhyesti ja lupaan sille, että se pääsee illalla pitkälle lenkille.

Olen niin epäonnistunut ja lihava. Ahmin tänään varmaan vielä lisääkin.

Liar, liar, you’re such a great big liar

Olen valehtelija ja tuntuu pahalta. Pyöräilin kotiin psykiatrian poliklinikalta ja kulman takaa ilmestyi lapsuudenystävä ja nykyinen "hyvä tuttu", jonka kutsuin kyllä syntymäpäivilleni, mutta joka ei tiedä mitään nykyisestä elämäntilanteestani. Pysähdyin juttelemaan.

Hän kiitti kutsusta ja puhuimme tulevista juhlistani. Sitten: "Kirjoitukset loppu?", hän kysyy. "Joo." "Mitä kirjoitit?" "Öö, niin siis en kirjottanut vielä mitään, kirjoitan syksyllä". "Aa, vedät siis kolmessa ja puolessa vuodessa." "Joo." "Tulitpas sä tosi vauhdilla tuolta, mistä oot tulossa?" "Kaupungilta. "Oho!" "Joo, olin vähä pyörimäs siellä." Jne.

Siis mikä helvetti mua vaivaa? Ei kukaan 3,5 vuodessa opiskeleva jätä kaikkea syksylle kirjoitettavaksi. Kaiken lisäksi se oli oikea mahtava iso valhe, koska kirjoitusruljanssini alkaa aikaisintaan vuoden kuluttua keväällä ja lakin saan aikaisintaan syksyllä 2013. Ja haloo, kuka pyöräilee huvikseen kaupungille viisi kilometria suuntaansa tihkuisena torstaipäivänä?

Hyvästeltyäni hänet, minuun iski niin paha olo valehtelemisestani. Hän on hieno, ystävällinen ja ihana ihminen, mutta minä valehtelen silmät päästäni. Kaiken lisäksi valheeni olivat uskomattoman surkeita. Näkikö hän, että valehtelen? Miksi missään ei neuvota, miten tällaisissa tilanteissa pitäisi toimia? Miksi joudun jatkuvasti valehtelemaan ihmisille? Tuntuu niin pahalta.

En osaa elää, en näissä kengissä, en tässä talossa, en tällä kadulla

Kuuntelen Jippua ja ahdistaa. Katson reisiäni, jotka pullistelevat leggingseissä. Katson vatsaani, joka menee makkaroille istuessani. Tunnustelen lantiollani olevia jenkkakahvoja. Kaveri soittaa, en vastaa. En halua nähdä ketään. Vihaan kehoani.

Eilen oli hyvä päivä. Näin kaveria, katsottiin Skinsiä, juteltiin syvällisiä ja naurettiin paljon. Pilasin sen illalla juomalla monta lasia appelsiinimehua, syömällä pähkinöitä (yök, rasvaa) ja wokkia ja couscousia. Peilistä tuijottaa valtava ruho.

Yritin äsken purkaa ahdistustani leipomiseen ja tein kookos-puolukkapiirakan. Nyt pitäisi viedä koira pitkälle lenkille, koska isä oli aamulla vain pikkulenkin, ja sen jälkeen lähteä ratsastamaan. Pakko pyöräillä tallille, että tulisi kulutettua vielä enemmän kaloreita.

Oikeasti ahdistaa niin paljon ja itkettää.

Voin vielä vähän unohtua tähän pysähtyä paikoilleen

Olo on levoton ja ahdistunut. Tuntuu suorastaan typerältä, etten osaa tehdä mitään helpottaakseni oloani. Ällöttää, että olen syönyt tänään normaalirasvaista mustikkajogurttia, vaikka muuten syömiset ovat menneet ihan hyvin (hedelmiä, rasvatonta jogurttia ja rasvatonta maitorahkaa).

En keksi keinoja, jolla helpottaa oloa. Hengityksen pidättäminen ei auta. Sinkkiksiä ei tee enää mieli katsoa (olen jo katsonut koko päivän). Tietokoneella ei ole mitään tekemistä. Ulos ei tee mieli mennä. Siellä on liian valoisaa, kaikki näkevät minut.

Ottaisinko vaan Ketipinoria naamaan ja menisin nukkumaan? Vai tulisiko televisiosta jotain, mikä veisi ajatukseni muualle? Hermostuttaa. Huokailen. Hengitän raskaasti ulos.

Gravity is my enemy, it grabs at me like harmony

Mulla on ollut yllättävän hyvä olo. Olen vähentänyt syömisiä ja ollut energisempi. Keskiviikkona oli ihanan hypomaaninen olo. Heräsin aikaisin, söin vähän, pyöräilin tutustumiskäynnille päiväosastolle, vein koiraa ulos, söin vähän, kävin ratsastamassa ja hölkkäsin puolet kävelymatkoista, vein koiraa ulos, söin vähän. Ihana päivä: kulutin paljon, söin arviolta 1200kcal.

Perjantaina olin juhlimassa. Tapasin röökipaikalla yhden jätkän, käytiin kaupassa yhdessä ostamassa lisää tupakkaa. Myöhemmin sain pienen paniikkikohtauksen, kun kaverit lähtivät ja jäin yksin, mutta jotenkin ihmeellisesti tämä herrasmies ilmestyi paikalle ja auttoi mua selviämään ahdistuksesta. Puhuimme paljon syvällisiä, hän myönsi ihastuneensa minuun (ensimmäinen ihminen ikinä, joka sanoo minulle tällaista), mutta sitten kertoi, että hänellä on tyttöystävä.

Pilkun jälkeen pussasimme lyhyesti, mutta sitten hukkasin hänet, kun lähdin auttamaan jotain random-kännityttöä kotiinsa lähikortteliin. Meni hieman myöhään, mutta sain parista muusta auttajasta jutteluseuraa asemalle. Harmittaa kyllä, että hukkasin sen pojan. Mutten toisaalta halua sotkeutua hänen elämäänsä. Ehkä hyvä siis näin.

Eilen en juuri jaksanut välittää syömisistä, olo oli sen verran krapulainen. Siksi söin esimerkiksi jäätelöä illalla, yök. Tänään on mennyt paljon paremmin. Olen syönyt mustikoita ja jogurttirahkan, banaanin, mustikkajogurttia, kaksi kiiviä ja kaksi pientä päärynää. Toivottavasti en tänää enää syö paljoa muuta :)

Ja pikkutyttö leikkii prinsessaa pitsiverho harteillaan

Mun ihan pakko jakaa teidän kanssanne tää kauneus:

Let the raining teardrops rain down on me tonight

Viimeinen viikko on ollut tasainen: ei ahdistanut, ei masentanut. Silti olen ollut erittäin ärtynyt, toimeton, väsynyt, levoton, eikä mitään ole oikein huvittanut tehdä. Onneksi jaksoin nähdä kahta ystävää ja käydä ratsastamassa. Ne piristivät hieman.

Sain äsken ensimmäisen paniikki-/epätodellisuuskohtauksen pitkiin aikoihin. Se tapahtui suihkussa. Olen ollut koko illan hieman ahdistunut, painosta, ruoasta ja ulkonäöstäni. TV:n katselun jälkeen hipsin keittiöstä perheen ohi suihkuun, jossa ahdistuksissani puristelin olemattomia näppylöitä naamastani (teen sitä aina levottomana) ja oli työn alla päästä suihkuun. Suihkussa romahdin lattialle ja hyperventiloin. Sain sen loppumaan pidättämällä hengitystä 40 sekuntia.

Olo on nyt hieman surullinen ja stressaantunut (ei edes varsinaista syytä stressille). Otan varmaan kohta Ketipinorit. 50 mg ei taida riittää, joten otan hiukan enemmän, että saisin unen päästä kiinni.

Läski, mikä läski

Häpeän valtavasti tätä, minkä teen nyt. Olen syöttänyt HeiaHeia-sivustolle kaikki ottamani painolukemat alkaen marras-joulukuusta 2009 tähän päivään asti. Nyt saatte nähdä rumat painokäyräni. Klikkaa kuvia isommiksi.

(Jos et halua oksentaa kauhusta, älä katso painokäyriäni.)

Kaikki vuodet


2009


2010


2011


2012

Kesäksi kauniimmaksi?

Marissa postasi blogissaan aivan ihanan thinspo-videon, että minunkin oli ihan pakko jakaa se täällä.

Haaveiluhaaste

Sain silenceltä tällaisen haasteen tehtäväksi.

Kerro (ilman materiasyyllisyyttä), mitkä viisi tavaraa ostaisit, jos sinulla olisi kaikki maailman rahat. Tämän jälkeen haasta kymmenen muuta bloggaajaa.

1. Kaunis asunto aivan Helsingin keskustasta


2. Läppäri


3. iPhone


4. Pakettimatka New Yorkin koko perheelle


5. Laadukas rinkka kaverin kanssa retkeilyä varten


Haastan haaveilemaan kalliista asioista: Ada, Marissa, vadelma, margareta, motioneverlasting, Sca, Dianna, Emily, räiskäle ja mia-ana

Dancing in the dark in the pale moonlight

En ole kirjoittanut 12 päivään. Ohhoh. Mitä olen sillä välillä tehnyt? Olin surullinen katsellessani onnellisten abien kuvia Facebookista. Siellä minunkin olisi pitänyt olla, jos asiat olisivat menneet toisin. Elämäni luisui väärille raiteille joskus kauan sitten, ja nyt olen jo satojen kilometrien päässä polusta, jolla haluaisin olla. Polulla, jolla onnelliset ihmiset juoksevat ja tanssivat kohti onnellista elämää.

Näin kaukana asuvaa ystävääni ja sen päivän minulla oli pitkästä aikaa hyvä olla. Seuraavat kaksi päivää olin taas masentunut, kunnes lähdin kaverin kanssa istumaan iltaa baariin. Oli hyvä ilta, vaikka seuraavan päivän krapula oli kamala.

Parin päivän kuluttua peruin terapia-ajan, koska ahdistuin pikku riidasta isän kanssa. Pelkään terapeutin olevan todella ärsyytynyt minuun, kun perun aikoja viime tingassa, eikä hän henno pistää minua maksamaan käyttämättömiä tunteja. Tunti pitäisi nimittäin perua viimeistään edellisenä päivänä, muuten pitäisi maksaa puolet tunnin hinnasta. Tuhansista käyttämättömistä tunneistani olen joutunut maksamaan vain yhden. Inhottaa, että olen tällainen.

Viime viikolla oli sitten se kauan pelätty aika syömishäiriöpoliklinikalle. Tupakointia olen rajoittanut lähinnä vain juomisiltoihin, mutta nyt tarvitsin parit rohkaisusavut. Minua pelotti, että minua katsottaisiin ihan kieroon ihmettellen, mitä näin läski siellä tekee. Piti vetää pari kertaa syvään henkeä, että uskalsin astua ovesta sisään. Heti alkuun toimistotätikin oli kuitenkin todella ystävällinen. Odotustilassa en voinut olla salaa vilkaisematta muita paikalla olevia potilaita. He kaikki olivat hoikempia, sellaisia kuin minä haluan olla.

Hoitaja, jolle minulla oli aika, oli todella mukava. Oli helpottavaa, että vihdoin jollakin oli oikeasti ammattitaitoa, tietoa ja kokemusta ymmärtää ongelmaani. Sain kerrottua kaiken oleellisen, myös sen, että olin edelleen ristiriitaisin mielin avun hakemisesta syömisongelmiini. Lähdin poliklinikalta erittäin hyvillä mielin.

Nyt olen taas koomaillut viimeiset neljä päivää. Pidän hoitajan pyynnöstä ruokapäiväkirjaa viikon ajan. Katson jälleen Sinkkuelämää-jaksoja, vaikka pari viikkoa sitten sain juuri katsottua kaikki kaudet loppuun. Päiväni koostuvat unesta, ruoasta ja televisiosta. Kuinka masentavaa elämää elänkään? Oikeasti.

klo 23.30 / Ahdistus iskee. Olisi pitänyt jo käydä suihkussa ja olla ottanut illan Ketipinorit, mutta istun edelleen tässä ja kuuntelen surullista musiikkia. Huomenna on pakko jaksaa mennä terapiaan, vaikka tuntuu, etten jaksa puhua kellekään yhtään mitään.

But I wish I was dead, everytime I close my eyes. it's like a dark paradise

Voitteeko auttaa mua? Mulla ei ole enää voimia taistella elämän puolella. Pääni halkeaa itsevihasta. Vihani on niin pohjatonta, se täyttää koko mieleni. En saa mitään rauhaa itseni vihaamiselta, se seuraa minua joka sekunti.

Olen oikeasti kuolemantuskissa. Hakkaan päätäni ja kasvojani, itken ja kiljun monta minuuttia tyynyyn.

Haluan apua, mutta ei ole ketään, jolta pyytää sitä. Olen kuolemaisillani.

Choose your last words, this is the last time, cause you and I, we were born to die

Elämäni on helvettiä. Vihaan itseäni. Vihaan kehoani. Vihaan vatsaani, vihaan reisiäni, vihaan peppuani, vihaan poskiani, vihaan käsivarsiani, vihaan pohkeitani, vihaan nenääni, vihaan lantiotani, vihaan leukaani.

Tänään minua ahdistaa taas niin paljon, että peruin ratsastustunnin. En enää jaksa enää mennä rakkaaseen harrastukseeni. Kahdeksitoista menin tapaamaan polin hoitajaani. En jaksanut edes meikata, puin vain verkkarit ja pitkähihaisen takin alle. Oloni oli niin epämiellyttävä, lihava ja ahdistunut koko käynnin ajan. Ei tehnyt mieli puhua mitään.

Haluan pois tästä maailmasta.

I'm crying everyone's tears

Mä en jaksa tätä paskaa. Mun elämä on täyttä paskaa vaan. Oon helvetin yksinäinen ja turhautunut. Tuskin jaksan nousta aamulla sängystä ylös.

Nukuin koko eilisen Ketipinorien turvin (otin ihan sallittuja määriä). En ollut keskiviikon jälkeen pessyt hiuksia. Tänä aamuna pesin ne, hurraa. Jokainen hampaiden pesukin on suuri saavutus. Hain aamupalaa ja pakenin takaisin sotkuiseen huoneeseeni, pimeään luolaani. Olen koko päivän, kuten jokaisen muunkin päivän tiistaista alkaen, vain syönyt, katsonut televisiota, katsonut Sinkkuelämää-jaksoja tietokoneelta, hengaillut netissä, torkkunut sängyssä ja kuunnellut musiikkia.

Reipastuin äsken millin verran ja päätin lähteä koiran kanssa ulos. Puin päälle ja lähdin remmin kanssa hakemaan koiraa olohuoneesta, mutta sepä vain pakeni pöydän alle. Ei saatana. Heitin pyyhkeen kehään ja luovutin. Edes sitä ei kiinnosta hengailla mun kanssa. Heitin ulkovaatteet sängylle ja aloin itkeä. Isä tarjoutuu lähtemään mukaan lenkille, mutta kieltäydyn sanoen: "Ihan sama, antaa olla."

En ole pariin viikkoon nähnyt yhtäkään kaveria. Kaverit saavat odottaa vastauksia tekstiviesteihinsä päiväkausia. Yhdelle en ole vielä vastannut mitään, vaikka viestistä on kohta viikko.

En jaksa.

From the truth, I admit I'm more than shy

Olen todella hermostunut. Viime tekstissä jäi mainitsematta yksi iso asia, joka sattui, kun minä, äiti, hoitaja ja lääkäri istuimme osastolla juttelemassa jatkostani. En tajunnut kertoa lääkärille, mistä ei saisi puhua äitini kuullen.

Lääkäri alkoi puhua syömishäiriöpoliklinikasta, johon minulle oltiin pistetty psykiatrian poliklinikalta lähete. Kangistuin kauhusta ja hetken en kuullut mitään ympäröivästä maailmasta. Äitini kuullen puhuttiin syömishäiriöstä! En ole ikinä puhunut vanhemmilleni sanaakaan syömisongelmistani, ja nyt ne tuotiin yhtäkkiä esiin! Lääkäri paljasti ehkä suurimman salaisuuteni.

Äiti ei ole maininnut asiasta vielä sanallakaan. Hän ei ole kysynyt mitään! Aloin heti keksiä hätävaletta, jonka sepittäisin: Niin, en ole välillä ahdistukseltani pystynyt syömään jotain yksittäisiä aterioita, ja siks ne luulee, että mulla olis joku syömishäiriö, mutta ei se nyt niin ole todellakaan. Mutta siitä on jo kaksi päivää, eikä äiti ole kysellyt, vaan jättänyt asian tyystin!

Pitäisikö minun itse ottaa asia puheeksi? Enkä muuten todellakaan pysty kertomaan totuutta. Olen kauhuissani.

Tänään muuten nyt tuli se kutsu sh-polille. Minulla on vielä mahdollisuus perua, jos en haluakaan. En tiedä vielä, mitä teen sen kanssa. Mukana tuli täytettäväksi EDI-syömishäiriökysely, BDI-depressioasteikko, BITE-bulimiatesti, CIA-haitta-arviointilomake ja Terveyteen liittyvän elämänlaadun kyselylomake. Pelottaa. Menenkö sinne?

I am taffy stuck and tongue tied, stutter shook and uptight

Huh, mikä päivä, huonolla tavalla. En edes tiedä, osaanko enää kunnolla kertoa, mitä tapahtui. Yritetään.

Aamulla oli todella vaikeaa herätä. Olisi pitänyt lähteä yhdeksältä osastolle ja puoli kymmeneltä osastolta terapiaan. Lopulta peruin terapian, heräsin kymmeneltä ja saavuin osastolle vasta kahdeltatoista. Onneksi saapumisaika ei ollut mitenkään tarkka, joten ei haitannut vaikka olin myöhässä. Lähteminen jännitti, mutta äiti vei minut autolla ja olin aika hyvillä mielin.

Paikan päällä täyttelin taas rutiinilla Beckin testit ynnä muut. Sen jälkeen hoitaja tuli kutsumaan lääkärin puheille. Siitä alkoi helvetti. Lääkäri oli erittäin tiukka ja ymmärtämättömän oloinen minua kohtaan. Jankutettiin jälleen päihteettömyydestä useita kertoja keskustelun aikana. "Uhattiin" jopa puhallutuksilla ja Antabuksella. Eli aivan kuin olisin alkoholisti?

Hoitoajasta oltiin jo puhuttu poliklinikalla, että se olisi kaksi viikkoa ja sen jälkeen päiväosastolle. Ajattelin kuitenkin, että hoitoaikaa voisi jatkaa, koska olen niin huonossa kunnossa (koska melkein tapoin itseni). Ei. Kaiken lisäksi en olisi saanut olla edes sitä kahta viikkoa, koska lääkäri olisi tasan kahden viikon kuluttua 21. päivänä lomalla, joten kahta viikkoa lyhennettiin neljällä päivällä, koska silloin hän olisi paikalla. Olisin siis saanut olla osastolla vaivaiset 11 päivää.

Tunsin, että asiasta ei haluttu neuvotella lainkaan kanssani, ettei minulla ollut mitään sananvaltaa missään. Minua ei haluttu ymmärtää. Tuntui kui he olisivat yrittäneet pistää minulle rajoja kuin kurittomalle lapselle, vaikka olin aivan pirstaleina.

Lähdin suuttunein mielin hoitokokouksesta ja menin suoraa päätä huoneeni vessaan itkemään. Oloni oli jälleen kerran hylätty, yksinäinen, epätoivoinen, ja että ketään ei kiinnostanut auttaa. Aloin hakata päätäni ja itkin vuolaasti. Huonekaveri kyseli ovelta, olenko kunnossa, mutta olin niin jumissa ja peloissani, etten pystynyt vastaamaan. Hän meni ilmeisesti hakemaan hoitajan paikalle.

Makasin taas vessan lattialla pienessä sykkyrässä, tukin korvani sormillani ja puristin silmäni kiinni. Hoitaja avasi vessan oven jollakin. En kuullut mitä hän/he puhuivat, itkin vain ja tärisin. Sormeni väsyivät, kun puristin niitä niin kovaa korviani vasten, joten vähitellen otteeni heltyi ja aloin kuulla mitä he puhuivat. He sanoivat minulle, etten käyttäydy aikuismaisesti. He myös tarjosivat Seroquelia, mutta kieltäydyin ottamasta, koska tiesin, että siitä ei ole apua ahdistukseeni.

Henkinen paineen tuntu oli valtava. Olo oli kuin pienellä lapsella, jolle kamalat vanhemmat huutavat. Tuntui suorastaan, että monet kädet olisivat kuristaneet minua. Tärisin edelleen, ja pidin silmäni edelleen ummessa, kuin paetakseni paikalta. Pelotti.

Sitten pakenin sänkyyni. Sen päällä oli laukkuni, joka tippui lattialle nostaessani peittoa. Myöhemmin he väittivät tästä, että olin paiskonut tavaroitani. Hoitajia oli ainakin kaksi, kaksi vihaista silmäparia tuijottelemassa ja mulkoilemassa hermorauniota ja ahdistunutta potilasta. Sanoin, että te vihaatte minua ja haluatte minun lähtevän, ja aloin pakata vaatteita kasseihin. Sitten romahdin lattialle itkemään. Olin niin poissa tolaltani, että huusin heille. He jatkovat taas syyttämistäni, että käyttäydyn huonosti ja rumasti, että aikuisen ei kuulu parkua lattialla. Käskivät nousemaan ylös, mutta kieltäydyin. Olin edelleen jumissa.

Pyysin monia kertoja heitä lähtemään, koska en muuten pystyisi rauhoittumaan. Oloni oli niin painostettu ja kuristava. Makasin polvillani lattialla tovin täysin hiljaa.

Nousin ylös ja ilmoitin lähteväni kauppaan ostamaan tupakkaa. Sanottiin, etten voi lähteä, koska lääkäri tulee pian. Hoitaja esti käsillään pääsyni ovelle. Huusin, ettei hän voi estää, koska tämä on vapaaehtoinen avo-osasto, enkä ole pakkohoidossa, mutta hän esti silti. Hienoa, nyt minua haluttiin kuristaa lisää henkisesti. Toinen hoitaja saapui paikalle, sanoi jotain todella vittumaista ja lähti.

Sanoin, että haluan puhua äitini kanssa puhelimessa, enkä halua, että minua kuunnellaan. Hoitaja intti, etten voi, ja minä intin, että minulla on oikeus mennä puhumaan rauhassa. Niinpä livahdin puhelin ja takki kourassa hänen ohitseen ja häivyin ulos itkien taas vuolaasti.

Soitin äidille, ja itkun seasta sain sanottua, että paikka on ihan helvetillinen. Äiti lähti samantien tulemaan paikalle. Kahdenkymmenen minuutin kuluttua hän saapui ja kerroin hänelle tapahtuneesta. Äiti halasi, lohdutti ja lupasi viedä minut kotiin.

Menimme yhdessä takaisin sisälle. Eräs mukava hoitaja, jota en ollut vielä ehtinyt näkemään siinä hässäkässä, vei meidät juttelemaan lääkärin kanssa. Äiti puolusti minua hyvin. Hän oli selvästi tuohtunut, että kukaan ei nähnyt ahdistustani, vaikka nimenomaan pitäisi ymmärtää minun olevan masennus- ja ahdistuspotilas ja kohdella sellaisena. Lääkäri tietysti jatkoi oman toimintansa puolustelua. Äiti kuitenkin osasi huvin puhua puolestani. Tunsin helpotusta ja ylpeyttä hänestä, että hän uskalsi minun puolestani kertoa meidän mielipiteemme hoidosta.

Sitten yritettiin puhua jatkosta, mitä nyt? Lääkäri sanoi, etteivät he pysty auttamaan minua. Sepä oli tosi mukava kuulla. Olen siis liian vaikea? Toisaalta en enää olisi halunnutkaan jäädä.

Lähdimme äidin kanssa kotiin. Mukava hoitaja tuli toivottamaan parempaa jatkoa. Minun tulee hieman ikävä, sillä hän ymmärsi minua todella hyvin. Lisäksi oli pari muutakin ihanaa hoitajaa, mutta heitä en tuon parin tunnin aikana nähnyt.

Koti tuntui suorastaan taivaalta tuon helvetin jälkeen. Kiitin ja halasin äitiä hänen avustaan.

Nyt en tiedä lainkaan, mitä jatkossa on tiedossa. Otan ainakin yhteyttä poliklinikkaan, kerron tapahtuneesta ja sitten mietimme varmaankin jatkoa.

Live fast, die young, bad girls do it well

Kiitos ihanista kommenteista edelliseen kirjoitukseen ♥

Yhdeksän aikoihin söin aamupalaa. Yritin kovasti nukkua, mutten pystynyt. Selkä- ja jalkasäryt olivat niin kovia. Myöhemmin juttelin lääkärin ja psykiatrin kanssa. Kahdentoista aikoihin minut lähetettiin psykiatriseen päivystykseen, jossa hoitajan kanssa juttelun jälkeen odottelin yli tunnin. Oloni oli tuskallisen uupunut, särkevä ja heikko, ja nukuin puolisen tuntia sohvalla.

Luulin pääseväni oikeaan hoitoon heti, koska olin todella huonossa kunnossa (ja olen edelleen). Lääkäri kuitenkin järjesti minulle avo-osastopaikan vasta huomisaamuksi ja päätti lähettää minut yöksi kotiin.

Seurasi painajaismaiset hetket, kun ahdistuin, että joutuisin itsekseni kulkemaan julkisilla kotiin niin huonossa jamassa. Pakenin vessaan, jossa ensin itkin vessanpöntön päällä, jonka jälkeen valuin lattialle itkemään ja hakkaamaan päätäni. Sitten pakenin nurkkaan istumaan, tukin korvani sormillani ja suljin silmäni. Oloni oli epätodellinen. Joku avasi vessan lukon ulkoapäin ja sanoi jotain, mitä en tietenkään kuullut.

Käytävältä kuului kamalasti meteliä ja jostain syystä kuvittelin kaikennäköistä, kuten että ihmisiä oli kutsuttu paikalle juhlimaan. Ahdistuin metelistä entistä enemmän. Kun meteli hiljeni, sammutin äkkiä valot ja valuin taas lattialle sykkyrään ja tuijottamaan seinää.

En tiedä kauan tässä episodissa kesti. Jumitin lattialla seinää tuijottaen siihen asti, että yhtäkkiä äitini saapui paikalle ja tuli istumaan viereeni. Lopulta lähdimme yhdessä autolle ja kotiin.

Autossa äiti kyseli kauheasti eilisestä. Mitä olin ottanut, miksi olin ottanut ja plää plää. Kysymykset ahdistivat, enkä olisi halunnut sanoa mitään, mutta loppujen lopuksi kerroin jotakin, kuten mitä olin ottanut, mutta määriä en kertonut.

Nyt olen kotona. Huomenna on aamulla lähtö osastolle. Suunnitelmissa on kuulemma kahden viikon hoitojakso. Kahden viikon? Niinkuin mä sen jälkeen olisin jo kotiuttamiskunnossa. Ehei, mä olen huonommassa jamassa kuin koskaan.

Sairaalan sängyllä

Eilen piti olla hyvä päivä. Olisin käynyt äänestämässä ja kaverin kanssa leffassa. Yhden aikoihin menin vaa'alle, ja järkytyin niin paljon, että halusin tuhota itseni. Vedin äidin vahvoja kipulääkkeitä.

Soitin myrkytystietokeskukseen ja sain ohjeet hakeutua välittömästi lääkäriin. Soitin hätäkeskukseen ja tilasin ambulanssin. Puhuin kaverin kanssa puhelimessa, kunnes lanssimiehet tulivat. Samalla ovenavauksella myös vanhempani tulivat kotiin, järkyttyneinä tietysti ambulanssimiehistä. Äiti kyseli, mitä on tapahtunut, mutta pyysin vain häntä menemään pois.

Minulle juotettiin pullollinen hiiltä, jonka jälkeen lähdettiin lanssilla sairaalaan. Matka tuntui siltä kuin olisin ollut matkalla helvettiin. Fyysisesti oloni oli ihan ok.

Sairaalassa jouduin tiputukseen ja saan myös jotakin nestemäistä ainetta suoneen maksan vaurioitumista vastaan. Otettiin sydänfilmit ja kroppa kytkettiin seurantapiuhoihin. Juotettiin lisää hiiltä.

Välillä on oksettanut ja heikottanut. Nukkumaan olen pystynyt ehkä tunnin. Sänky on niin epämukava, kehoa särkee eri puolilta, on nälkä ja on liikaa valoa ja meteliä. Ei siis todellakaan mikään matka höyhensaarille.

Syytä itsemurhayritykseeni on kyselty. Vastasin todenmukaisesti, että vihaan niin paljon itseäni. Hoitaja sanoi, että ottamani määrä oli hengenvaarallinen.

Tänään jatkan täältä varmaankin psykiatriseen päivystykseen ja sieltä suljetulle.

Voikaa te paremmin.

Ahdistaa

I don't have to exist outside this place

Päiväni on kulkenut hitaasti, syvässä masentuneessa sumussa. Heräsin, söin, jumitin. Zyprexat ovat loppuneet ja vein reseptin uusittavaksi. Saan reseptin ja lääkkeet vasta viikon kuluttua. Cipralexia on onneksi vielä. Ketipinoreja oli onneksi vielä reseptillä noutamatta, joten kävin hakemassa ne. Nyt on taas unensaanti turvattu.

Tuntuu, etten osaa kuvata tätä masentunutta oloa. Siihen liittyy tyhjyyden tunnetta, surua, uupumusta, tylsistyneisyyttä ja läskiperseilyä. Minulla on paha olla omissa nahoissa, omassa kehossani, tässä huoneessa, tässä talossa.

I don't have to exist outside this place. En elä, en ole enää tässä maailmassa, tuolla. Elämäni (ja kuollut sieluni) on tässä huoneessa 24/7.