Olen valehtelija ja tuntuu pahalta. Pyöräilin kotiin psykiatrian poliklinikalta ja kulman takaa ilmestyi lapsuudenystävä ja nykyinen "hyvä tuttu", jonka kutsuin kyllä syntymäpäivilleni, mutta joka ei tiedä mitään nykyisestä elämäntilanteestani. Pysähdyin juttelemaan.
Hän kiitti kutsusta ja puhuimme tulevista juhlistani. Sitten: "Kirjoitukset loppu?", hän kysyy. "Joo." "Mitä kirjoitit?" "Öö, niin siis en kirjottanut vielä mitään, kirjoitan syksyllä". "Aa, vedät siis kolmessa ja puolessa vuodessa." "Joo." "Tulitpas sä tosi vauhdilla tuolta, mistä oot tulossa?" "Kaupungilta. "Oho!" "Joo, olin vähä pyörimäs siellä." Jne.
Siis mikä helvetti mua vaivaa? Ei kukaan 3,5 vuodessa opiskeleva jätä kaikkea syksylle kirjoitettavaksi. Kaiken lisäksi se oli oikea mahtava iso valhe, koska kirjoitusruljanssini alkaa aikaisintaan vuoden kuluttua keväällä ja lakin saan aikaisintaan syksyllä 2013. Ja haloo, kuka pyöräilee huvikseen kaupungille viisi kilometria suuntaansa tihkuisena torstaipäivänä?
Hyvästeltyäni hänet, minuun iski niin paha olo valehtelemisestani. Hän on hieno, ystävällinen ja ihana ihminen, mutta minä valehtelen silmät päästäni. Kaiken lisäksi valheeni olivat uskomattoman surkeita. Näkikö hän, että valehtelen? Miksi missään ei neuvota, miten tällaisissa tilanteissa pitäisi toimia? Miksi joudun jatkuvasti valehtelemaan ihmisille? Tuntuu niin pahalta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommenttienvalvonta yli 3 päivää vanhoissa teksteissä.