Avo-osastolla

Nukuin tosiaan yön yli päivystyksessä. Olin niin väsynyt, että menin jo yhdeksältä nukkumaan ja torkuin koko aamupäivän. Cipralexia nostettiin 20 mg:aan.

Oli pieni hoitopalaveri, jossa päädyttiin siihen, että lopetan päiväosastolla ja siirryn avo-osastolle. Nyt olen täällä. Näin alkuun paikka vaikuttaa ihan mukavalta ja joustavalta. Saan mennä käymään kotona ja harrastuksissa yms., kunhan ilmoitan niistä.

Olo on nyt aika apaattinen ja surullinen. Olen täyttänyt kamalasti kyselylomakkeita, ja kaikista käy vaan ilmi, kuinka toivottomana näen tulevaisuuteni.

Blogitekstien kirjoittaminen on hiukan hankalampaa nyt, kun käytössäni on vain kännykän netti, mutta pyrin päivittelemään mahdollisimman usein. Myös teidän blogienne lukeminen on hieman hankalaa, joten pahoittelen sitä ja toivotan teille kaikille voimia!

Ei hyvin

Kieltäydyin taas menemästä aamulla päiväosastolle. Vanhemmat suuttuivat. Jatkoin unia. Iltapäivällä riita jatkui isän kanssa. Halusin kuolla pois. Otin erilaisia lääkkeitä tehdäkseni jotain itselleni. Lähdin terapiaan. Tuli huono olo. Terapeutti lähetti taksilla psykiatriseen päivystykseen. Jään tänne yöksi. Olen itkenyt meikit poskille. Sain rauhoittavan. Huomenna hoitopalaveri. Siellä suunnitellaan jatkoa.

When it's said and done, my head is right back in a haze

Ei tästä tule mitään. Aamulla herätessäni herätyskelloon tajusin, etten halua lähteä tänään osastolle, enkä välttämättä enää lainkaan. Masentaa ja ahdistaa aivan älyttömästi. Haluan jäädä kotiin ikuisiksi ajoiksi. En halua elää elämääni. En jaksa yrittää parantua.

Soitin hoitajalleni ja lupauduin sitten kuitenkin tulemaan tunnin myöhemmin. En mennyt.

Minusta ei ole sitoutumaan tuohon hoitoon.

Well I've been thinkin' about and I've been breakin' it down without an answer

Just joo, nyt alan sitten aina odottelemaan uutta osastopäivää kauhulla sen saamarin yhteisruokailun takia. Tänään lounasaikaan jäädyin totaalisesti käyden kuumeista eipäs-joopas-keskustelua pään sisällä. Menin lukkoon ja pakenin sohvalle istumaan muiden mennessä syömään. Omahoitajani huomasi ja yritti suostutella mukaan. Hän kysyi, oliko eilen ruokalassa tapahtunut jotakin. Valehtelin, että ei.

Päivän jälkeen hän tuli vielä puhumaan minulle asiasta. Hän painotti, kuinka aamiainen ja lounas kuuluvat olennaisina jokaisen osastopäivään, ja kaikkien tulisi lounasruokalaan siten mennä. Kerroin ruokalan hälinää, ruuhkaisuutta ja itse syömistä koskevasta ahdistuksestani, jonka vuoksi en käynyt edes taannoin kouluruokailuissa. Hän sanoi, että minun täytyy rikkoa tuo rutiini, ja että hän keskustelisi asiasta kanssani enemmän huomenna. Pelkään kuulevani jonkinlaista saarnaamista.

Tiedän, että pystyisin ehkä syömään siinä porukassa jonkin ajan kuluttua, mutta kaipaan hieman pehmeämpää laskua tähän. Hoitajalta tuntuu puuttuvan ymmärrys, etten kykene muutokseen niin nopeasti. Tuntuu, että tässä yhteydessä ei se itse syöminen ole se ongelma, vaan ne läsnäolijat. Pystyisin varmasti hyvin syödä keittoni jossain rauhallisessa paikassa yksin tai kahdestaan jonkun kanssa. Hälyinen ruokala on vain liikaa. Pelkään, että kellään osastolla ei ole ymmärrystä tai halua auttaa minua tässä. Muilla potilailla kun ei tunnu olevan juuri mitään ongelmaa syömisen suhteen.

Kaduttaa, että mainitsin siellä kenellekään mitään syömishäiriöstäni. Nyt tuntuu, että jokainen asiasta tietävä tarkkailee, mitä otan aamiaiseksi, miten juon kahvini ja menenkö syömään. Pelkään kauhulla, että jokaista ruokaan liittyvää valintaani vahdataan ja arvostellaan. Ihan kuin otsaani olisi leimattu "syöhmishäiriö" ja minun pitäisi käyttäytyä sen mukaisesti.

Olen niin typerä. Siellä ruokalassa tuskin ketään kiinnostaa paskaakaan, mitä minä syön, mutta luulen, että joku henki olisi siellä kuitenkin tarkkailemassa minua. Ja sitten anoreksia-minä alkaisi ivaamaan ja haukkumaan, kuinka läski ja ällöttävä olen, kun syön ja vielä muiden nähden.

Näitä kaikki pohdintoja prosessoin äsken suihkussa. Se hyvä puoli päiväosastossa on, että ajatukseni ovat pitkästä aikaa enemmän elossa. Toisten ihmisten seurassa oleminen ja keskusteluiden kuunteleminen elvyttää sisäistä monologiani. Mieleni ei ole aivan niin jäässä, vaan ajatukset heräävät.

An empty shell

Tänään aloitin hoitojakson päiväosastolla. Eilen illalla ja tänä aamuna tunsin suurta vastenmielisyyttä lähteä sinne ja teki mieli perua koko juttu. Ajattelin, ettei siitä kuitenkaan olisi mitään hyötyä, ajanhaaskausta vain minulle ja muille. Teki mieli jäädä kotiin odottamaan elämän päättymistä.

Ärtyneenä kuitenkin menin sitten osastolle, aikaisin aamulla, kuten piti. Saapuessani sulkeuduin itseeni ja katselin muiden puuhia sivummalta. Katselin, mitä muut söivät aamiaiseksi, hieman ahdistuneena, ja päädyin itse lopulta viiliin ja kahviin. Koko päivänä en juuri puhunut muille potilaille. Ei tehnyt mieli sanoa mitään.

Lounashetki pelotti etukäteen, ja lopulta siitä tulikin sitten todella ahdistava. Otin kasviskeittoa, ja muut mutustivat tyytyväisinä pizzaa, huolettomina. Kellään muulla ei ole samaa ongelmaa siis kuin minulla. Katselin ikkunasta ulos ja kyynel vieri poskea pitkin. Ruokasalin meteli vahvistui pääni sisällä. En enää erottanut sanoja vieressä istuvien ihmisten puheesta, vaan kaikki - puheensorina, astioiden kolina, nauru - kaikui päässäni hirvittävänä ja pelottavana. Tukin korvani ja jatkoin ikkunasta tuijottelua. Jalkani tärisivät salaa pöydän alla.

Söin keittoani muutamia lusikallisia ja lähtiessäni muiden kanssa kaadoin häpeillen ruoanjämät bioastiaan. Sen jälkeen lukittauduin vessaan minuutiksi pariksi itkemään vielä muutaman kyyneleen ja kokoamaan itseni. Loppupäivä meni rauhallisesti. Join kahvia ja täytin mukavan psykologin kanssa kyselylomaketta.


Viime viikonloppuna tuli juhlittua rankasti. Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä olin aluksi aikeissa mennä kotiin baarista yhden kaverin kanssa, mutta matkassa tuli mutkia, ja päädyin samaan bussiin parhaan ystäväni kaveripojan kanssa, ja hups, meninkin hänen luokseen. Olin liian kännissä. Palasin kotiin varhain aamulla, bussissa olo lähenteli paniikkikohtausta ja kävelessä itkin ja potkin paria roskista aamuauringon sarastaessa.

Hävettää. Onneksi ystävää ei haitannut ollenkaan, hämmästeli vain huvittuneena tätä käännettä illassani.

Pimeä puisto

Rusakko on seuranani. Puisto on pimeä. Läheisestä kapakasta kuuluu ajoittain meteliä. Polttelin rauhassa viimeisen röökini, sitten poltin loput tulitikut yksitellen, katsellen liekkiä ja sen hiipumista. Revin askit palasiksi. Tihkusade on niin pientä, että sitä tuskin huomaa. Kohta lähden varmaan kävelemään ympäriinsä. En tiedä, milloin menen kotiin. Taivas punertaa. Rusakko rapistelee lehtien seassa ja järsii puita. "Tupakointi voi aiheuttaa hitaan ja tuskallisen kuoleman." Eh? Elämäni on hidas ja tuskallinen kuolema.

I'm all alone, I'm feeling everything

Pääni tuntuu hajoavan tähän ahdistukseen. Mieli harhailee kaikessa pahassa: lääkkeiden yliannostuksessa, parvekkeelta hyppäämisessä, ulos jäätymisessä. Harmi, ettei ole mitään lääkkeitä, millä saisin pään sekaisin. Henkeäni ahdistaa. Tuskin tulen nukkumaan kovin hyvin tänä yönä. En tule mitenkään saamaan unta.

Ajatuksissa vilisee ideoita, että lähtisin nyt ulos metsään. Polttaisin röökin, istuisin kalliolla, lähtisin kävelemään pimeille kaduille. Vittu, askissa on enää yksi jäljellä. Miksei ole olemassa mitään paikkaa, johon voisin mennä hädän tullen ja jossa joku suojelisi minua pahalta maailmalta ja itseltäni? Joku mummeli syöttäisi rauhoittavan pillerin, juottaisi vettä päälle, peittelisi tilkkutäkin alle ja laulaisi tuutulaulua, kissat kehräisivät ympäri huonetta.

I still want to drown

Oma paino ahdistaa niin helvetisti. Olen katsellut tunnin ajan vanhoja kuvia tietokoneelta. Pystyn erottamaan kahden viimen vuoden kuvista painonvaihteluni, ja näen miten paljon laihempi olen ollut välillä, esimerkiksi viime jouluna painoin 12 kg vähemmän kuin nyt (BMI oli 17,3), samoin 2010 tammikuussa. Kuinka paljon nätimmältä näytän esimerkiksi joulun perhekuvissa, kuin kuvissa nyt kun BMI on 21,4. Ällöttävän normaalipainoinen.

En minä nytkään onneksi plösö ole, liikunnan ansiosta. Kroppani on nyt tosi tavanomaisen näköinen, hieman urheilullinen.

Tavallinen, terve ja urheilullinen ei ole se mitä haluan. Tämä ei todellakaan ole sitä mitä haluan. Itkettää, mutten kykene itkemään. Ahdistaa, etten ole sellainen kuin haluan. Haluan niin kovasti takaisin sinne, missä olin. Haluan siihen hetkeen, kun olin vielä lukiossa, laihdutin ja sain matikan kursseista kymppejä.


Viime yö oli helvetillinen, koska Ketipinorit olivat loppuneet. Katsoin kaksi Sinkkuelämää-jaksoa kahdentoista jälkeen, yritin nukkua, en saanut unta. Luin sanomalehteä, söin yöpalaa, lakkasin kynnet uudestaan, yritin nukkua, en saanut unta. Luin kirjaa, yritin nukkua, en saanut unta. Ajattelin ahdistavia asioita, yritin taas nukkua, en saanut unta. Luin toista kirjaa, aloin taas ajatella ahdistavia asoita, yritin jälleen nukkua, en saanut unta. Laitoin huoneeseeni valot, istuin peittoon kääriytyneenä sängylläni ja aloin itkemään. Rauhoituin ja tuijotin mattoani, kunnes se alkoi aaltoilla silmissäni, painoin pääni tyynyyn ja nukahdin. Kello oli lähes kuusi aamulla.


Olen hukassa. Ahdistaa. En tiedä, mitä teen.

Take off my mask to breathe

Eilen hermostuin aamupäivällä äitiin, kun hän uteli jotain ystävästäni. Menin huoneeseeni, paiskasin oven kiinni ja hakkasin ja potkin sitä. Onnistuin tekemään lommonkin oveeni. Kiva kiva, mitäköhän porukat sanovat, kun huomaavat rikkoneeni sen. Otin lääkkeitä ja nukuin koko eilisen.

Nyt ahdistaa, ettei minulla ole enää Ketipinoreja, koska vedin ne eilen loppuun. Ennen kun saan taas lääkkeitä, nukahtaminen tulee olemaan vaikeaa öisin. Stressaa jo nyt, etten saan nukuttua kunnolla ensi yönä.

Elämä lipuu ohitse, enkä tee omallani mitään. Nyt juon kylmää kahvia, lueskelen muotiblogeja ja lakkaan kynteni kultaisella. Kohta lähden koiran kanssa ulos.

The higher that I climb the harder I'ma drop

Epäilys kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä unohdettiin kaiketi viime kevättalvella. Olen itsekin sitä mieltä, että minulla ei sitä ole, mutta silti en voi olla huomaamatta satunnaisia jyrkkiä mielialanvaihteluitani tai hypomaniajaksoja.

Tällä viikolla, erityisesti eilen, on esiintynyt sitä hypomaniaa. Olen ollut poikkeuksellisen tarmokas, nukkunut vähemmän jne. Eilen illalla olin todella kiihtynyt, laitoin ruokaa supervauhdilla lomalta palaaville vanhemmilleni, siivosin, äksyilin veljelleni ja löpisin jotain taukoamatta. Myöhemmin tajusin käyttäytyneeni todella kummallisesti.

Rauhoituin vasta iltalääkkeen ansiosta, mutta rauhattomuus toi minulle maailman pisimmältä tuntuneen ja erittäin levottoman ja ahdistavan unen. Uni käsitteli kolmisen päivää elämästäni ja oli erittäin todentuntuinen. Olin psykoosissa ja karkasin kotoa ulos. Vaeltelin ympäriinsä viltti hartioilla, päädyin johonkin epämääräiseen narkkariporukkaan, polttelin jointteja ja aloin nähdä harhoja. Lopulta päädyin sairaalaan ja seuraavana päivänä tein saman uudestaan. Pahinta oli juuri tuon unen todentuntuisuus. Pelästyin unen aikana oikeasti, että apua miten huonossa jamassa olen. Herätessäni en tiennyt vielä tarkalleen, mikä oli totta ja mikä ei.

Nyt on taas todella masentunut olo. Vei kaikki voimat olla niin ahkerana tämä viikko, että poltin itseni taas loppuun. Äsken ahdistuin niin paljon, että hakkasin pöytääni ja osuin johonkin terävään ja sain haavan käteen. Pitäisi tänään vielä jaksaa mennä kaverille yöksi. En jaksaisi, mutta on pakko, koska olen luvannut.

Ahdistaa niin jumalattomasti.

I got my heart right here, I got my scars right here

Viime viikko meni paljolti miettiessä kolmiodraamaamme minun ja niiden kahden ystäväni kesken. Viikonloppuna yritimme toisen kaverin kanssa miettiä, mitä tekisimme tämän yhteisen ystävämme kanssa, joka sulkee ahdistuksen sisäänsä, esittää pirteää, mutta alkaa aina kännissä purkautua. Olen väsynyt tähän hänen käyttäytymiseensä. Minä kun olen mieluiten aina puhunut ystävien kanssa vaikeistakin asioista. Nyt emme tiedä, mitä teemme hänen kanssaan.

Kun yritimme ystävän kanssa pohtia tähän ongelmaan ratkaisua, puhuimme myös muista asioista, kuten minun tai hänen omasta voinnistaan. Hän on jo melko selkeästi ilmaissut ongelmansa, että hän ei tiedä, kuinka suhtautua ongelmiini. Olen myös alkanut aavistella, ettei hän oikein usko mielen sairauksien olemassaoloon. Vaikka olen yrittänyt rautalangasta vääntää ja selittää, että en oikeasti ole ihan terve, hänen on vaikea ymmärtää. Lukio on esimerkiksi tässä elämäntilanteessani vihoviimeisimpiä asioita, joita kykenen tekemään, mutta silti hän halusi sunnuntaikävelyllä puhua minun koulunkäynnistäni ja ikäänkuin maanitella minua takaisin koulunpenkille. Hänelle itselleen koulu on aina ollut tärkeä asia ja hän myönsi myös olevansa hieman pettynyt, että heitän taitoni ja lahjani hukkaan. Hän ei vain käsitä, etten jaksa.

Käsitän uupumuksen ja burnoutin eri asiana kuin masennuksen. Uupunut ihminen voi vielä selviytyä arjesta, mutta masennus on jo sairaus ja selkeä tila, missä arjesta ei enää selviä. En halua mitenkään vähätellä uupumusta ja väsymystä. Pidemmän päälle ne johtavat masennukseen.

Stressikin vaikuttaa ihmisiin eri tavalla. Jollekin stressi on polttoainetta, ja siten jaksaa tsempata yli haasteista, mutta esimerkiksi minulla stressi syö kaiken energian ja lamaannuttaa. Ystäväni on selkeästi päinvastaista sitä tyyppiä.

Tuntuu myös, että hänen on vaikea uskoa minulla olevan syömishäiriö. Välillä syön normaalisti hänen seurassaan ja jopa herkuttelen, välillä en juuri mitään. Mutta silloinkin, kun syön normaalisti, mietin jatkuvasti, saanko ottaa kyseisen suupalan. Ahdistukseni ei tietenkään näy päälle päin, koska peitän sen hymyllä.

Harmittaa, että vanhempani lähtivät ulkomaille torstaihin asti. Huomaan nyt, kuinka en pärjää yksin kotona. Olen ahdistunut. Tämä on tosi iso pala, ja minun pitää tsempata hirvittävästi jaksaakseni hoitaa kotihommat ja huolehtia koiran ulkoilutuksista. Tämä yksinäisyys ahdistaa ja olen hieman vihainen heille, että he jättivät minut yksin, vaikka en voi hyvin. Niin no, tuskin he tietävät etten voi hyvin, enkä missään tapauksessa halunnut pilata heidän iloaan matkallelähdöstä, vaan hymyssä suin vilkutin ja vakuutin pärjävääni aivan loistavasti.

Yellow diamonds in the light

Viikonloppu alkoi hyvin, kun vedin minimiruokailuilla torstaista alkaen. Halloween-kemuihin lähdin hyvillä mielin, vatsa huutaen ruokaa. Mekkokin näytti suht hyvältä ylläni.

Lähdin ystäväni kanssa hänen kavereidensa etkoille. Ystävälläni on ongelmia, mutta hän peittää kaiken hymyn taakse, eikä suostu avautumaan selvin päin. Jälleen kerran hän on oli kunnon kännissä, josta hänelle iski tunnevyöry. Hän muun muassa itki minulle, kuinka pelkäsi minun kuolevan.

Hän suuttui monille ihmisille illan aikana, mutta koska minä olin hänen kanssaan, sain kokea hänen vihansa. Tietysti otin sen heti itseeni, ja aloin tuntea syyllisyyttä hänen ahdistuksestaan. Ilta jatkui klubilla, jossa etsiskelin häntä vähän väliä, kunnes hän lopulta häipyi.

Ahdistuin, enkä ollut enää oma itseni. En edes pysy laskuissa, kuinka monen jätkän kanssa tanssin. Yritin siten unohtaa ahdistuksen. Pilkun aikaan olin yksin ja paniikki alkoi nostella päätään narikalla. Ahdistun muistellessani, mitä sitten tapahtui. En ollut enää edes juuri kännissä, mutta ahdistus alkoi sumentamaan silmiäni, enkä enää ollut läsnä.

Olin kadulla, halusin kuolla. Lähdin kävelemään johonkin suuntaan ja päädyin hysteerisenä jonnekin portaalle istumaan. Tärisin, vapisin. Sain soitettua ysl.elle1:lle. En muista mitä sanoin, mutta taisin änkyttää pahasti. Olo oli niin sekava, että olisin halunnut päästä johonkin.

Ystävän kaverit löysivät minut kadulta. Taisin kai jossain vaiheessa yrittää karkuun, mutta he hakivat takaisin ja taluttivat ystävän luokse. Minulla tuli vielä tuhat kertaa pakonomainen tarve lähteä karkuun jonnekin ulos ja kuolla johonkin pimeään pusikkoon. Sain kuitenkin estettyä nuo ajatukset ja menin nukkumaan.

Olin aamulla edelleen ahdistunut, ja kyselin ystävältäni, oliko hän tosiaan ollut vihainen minulle. Sain rehellisen tuntuisen vastauksen, että ei, hän oli ollut vihainen aivan muille ihmisille. Yritin vielä saada häntä puhumaan, mutta en onnistunut.

Seuraavana päivänä lähdin toiselle ystävälleni selvittämään välejäni hänen kanssa. Ystävä, jonka kanssa olin viettänyt Halloweenin, oli kertonut heidän keskustelleen minusta muutama päivä sitten. He eivät kuulemma tiedä, kuinka suhtautua syömisongelmiini. Hän kai myös sanoi, että tämä toinen ystävä on ärsyyntynyt ongelmastani, sillä pitää sitä huomionhakuisuutena. Tämän on myös vaikea kuulemma ymmärtää ongelmaani, koska taistelee itse hänestä itsestään riippumattoman alipainon kanssa.

Sain nyt onneksi selvitettyä hänelle asioitani ja tilannettani, ja hyvästelimme illalla hyvissä merkeissä. En kyllä saanut puhuttua tästä syömishäiriöristiriidasta, mutta ehkä joskus.

Terapeutin kanssa tosiaan päädyimme siihen, että annan päiväosastolle mahdollisuuden ja menen tulohaastatteluun. Se on huomenna, ja minua jännittää. En tiedä, saanko sanottua itsestäni lainkaan mitään.

Tänään on tullut syötyä liikaa, ja se ahdistaa. Terveellisesti, mutta liikaa. Haluan laihtua. Väsyttää, ja pieni ahdistus päällä.