My eyes are sharp as neon lights

Eilinen lause johtui valtavasta riidasta isäni kanssa ja sen tuomasta ahdistuksesta. Olin tapani mukaan myöhään tietokoneella lueskellen blogeja. Isä astui huoneeseen, alkoi valittaa minusta ja tilanne kehkeytyi huudoksi. Ainoa asia, mitä muistan selvästi tuosta hetkestä, on isän täynnä raivoa oleva ilme ja syyttävä äänensävy. Jo ajatuskin niistä saa minut itkemään ja ahdistumaan, esimerkiksi juuri nyt.

En osannut sanoa isälle hirveästi mitään vastaan. Jokainen hänen sanansa sai vain lasia särkymään sisälläni, ja tunsin vain, kuinka ahdistus kasvoi sisälläni valtavaksi ja räjähdysherkäksi. En ollut vielä korottanut omaa ääntäni, mutta sitten käskin häntä huutaen menemään pois ovensuustani.

Ahdistus alkoi purkautua. Pakenin pimeään pieneen vaatehuoneeseeni, enkä voinut pidätellä äänekästä itkuani. Oloni oli niin sekava, etten pystynyt olemaan aloillani. Kehossani jylläsi adrenaliini. Ravistelin korihyllyäni, ja sain tavaroita putoamaan. Aloin lyödä itseäni – kaksin käsin päätäni, oikealla kädellä vasenta kättä, avokämmenellä poskea. En kyennyt hillitsemään.

Sain aavistuksen koottua itseäni ja rynnistin olohuoneeseen. Olin päättänyt mennä heräättämään isäni ja huutaa, ettei hänkään saisi nukkua jos minäkään en saa. Ei hän kuitenkaan ollut vielä mennyt nukkumaan. Riita jatkui, enkä pystynyt hillitä itseäni lainkaan. Syytöksiä tulvi hänen suustaan, jolloin ahdistuin ja hakkasin päätäni oveen. Menin myös kirkumaan jotakin itsetuhoisista ajatuksistani.

Pakenin kylpyhuoneeseen niistämään ja riita jatkui siinä ovella. En voinut seistä, joten istuin kylmälle lattialle. En muista juuri lainkaan, mistä huusimme, sillä muistan vain edelleen yltyneen ahdistukseni. Siinä vaiheessa mielentilani oli niin horjuvassa pisteessä, että kiljuin häntä lopettamaan, etten pysty enää. Viimeisenä keinonani yritin pitää itseni kasassa tukkimalla korvani ja keskittymällä vain hengittämiseen.

Isän edelleen istuessa kylpyhuoneen ulkopuolella, poistuin hänen ohitsensa huoneeseeni ja jatkoin tietokoneella olemista. Vähän ajan kuluttua tapahtui jotain uskomattoman typerää – isä tuli pyytämään, että "voitaisiinko olla kavereita". En ollut uskoa tätä ja sisälläni aloin vain nauraa. Miten uskomattoman korni pyyntö. Lisäksi hän sanoi tämän riidan olevan hyväksi, mikä oli entistäkin kornimpaa. Onko tosiaan hyvä, jos riidan aiheuttama valtava ahdistus saa minut valvomaan itkien, jäämään pois koulusta tai tahtomaan kuolemaa?

En voi antaa anteeksi. Joka ikisen haukun tai syytöksen, jonka kuulen riitatilanteessa, uskon vakaasti olevan totuudenmukainen. "En tarkoittanut, mitä sanoin" on minulle täysin merkityksetön lause. Totuus tuli jo sanottua, eikä sanoja voi vetää takaisin. Anteeksipyyntö ei pyyhi muistiani. Niinpä nuo sanat, kuten kaikki muutkin pahat muistot perheestäni, jäävät vihlomaan minua vuosiksi.