Lukujärjestykseni on niin kevyt, että tänään minulla oli yksi tunti, ja olen jo siitä ylpeä, että jaksoin raahautua tänne. Tunnilla alkoi ahdistaa yksinäisyys. En tunne ryhmäni oppilaita lainkaan ja oloni on kuin hylkiöllä. Ainoa kontaktini ihmisiin oli, kun viittasin, opettaja sanoi nimeni ja sain vastata.
Tunnin jälkeen ryntäsin ylimmän kerroksen tyhjään vessaan rauhoittumaan. Tämä kerros on yleensä tyhjillään. Katselin lukitun parvekkeen oven ikkunasta sisäpihalle ja mietin, miltä tuntuisi kiivetä kaiteelle ja hypätä alas. Olisi kyllä aika säälittävän melodramaattista tehdä se koulussa muiden nähden.
Jäin tänne kuuntelemaan musiikkia, enkä voi satunnaisesti virtaaville kyynelille mitään. Alitajuisesti tunnun toivovan, että joku opettaja kävelisi ohitseni ja kysyisi, olenko ok.
7 vuotta sitten
Ihana kuulla susta taas!♥
VastaaPoistamitä sulle kuuluu noin muuten?
hali♥
Hitsi, toi on niin tuttu tunne. Mä oon niin onnellinen, ettei mun enää koskaan tarvitse astua jalallanikaan kouluun. Muistan vaan sen ahdistuksen minkä mä melkein päivittäin siellä sain...
VastaaPoistaMutta mutta, hyvä että sulla on nyt iisi jakso ja vinkkinä voin sanoa, että käy se koulu läpi vaikka hampaat irvessä/ota välillä saikkua, jos siltä tuntuu. Itseriajatukset päässä on vaan aika helvetin vaikea keskittyä mihinkään matikantehtäviin, u know? :)
Voimia sulle kovasti pieni, niitä me nyt tarvitaan!!!
Kirjoitat ihan älyttömän hyvin, vaikka teksti olikin tosi surullinen. Koita jaksaa, kaikesta selviää, vaikka siihen menisi aikaa. Itse aloitin painon laskuun johtavan syömisvammailun viime vuonna ja tahdon vaan sanoa kokemuksesta, ettei minun kohdallani laihuus tuonut onnea, päinvastoin. Paranemisen vuoksi kamppaileminen on vaan niin paljon kannustavampaa.. paljon tsemppiä sulle<3
VastaaPoista