Kyyneleet valuu mun pullaisilla poskilla. Riitelin äidin kanssa. Se kattoo mua vittumaisella ilmeellä kylmillä ja jäisillä silmillään ja sanoo: "Kato nyt sua, sä olet mieleltäs häiriintynyt". Mä menetän hermoni sille. Se yrittää tuhota mut kaikilla tavoilla. En ole sokea, näen kyllä että se on hajalla itsekin. Mutta jotenkin se luulee ton auttavan jotain. Että se tulee tunkemaan mun käteen mun lääkkeet ja käskee nielemään, kun en itse muka osaa.
Mä olen vihainen, mä olen surullinen. Ei, mun pitää prosessoida kaikki suru täydeksi vihaksi. Mä alan laihduttamaan nyt. Mä olen lihonut melkein 53 kiloon, ja se on kamalaa. Olen vain syönyt ja syönyt. Mun edessä on kahdet banaaninkuoret ja lautasellinen muroja. Vien kohta murot roskiin takaisin. Mä olin jo alottanut syömään niitä, mutta nyt olen niin vihainen etten aio. Tämä on tavallaan kosto.
Mietin tänään pitkään, mistä löytäisin mun motivaation takaisin. Tunsin itseni tosi väsyneeksi koulussa. Meen varmaan huomenna ostamaan jo kolmannen purkin kofeiineja. Edelliset olen aina heittänyt mäkeen. Haluan lisää kuitenkin.
7 vuotta sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommenttienvalvonta yli 3 päivää vanhoissa teksteissä.