It's like hazy days, you know?

Ajattelin aamulla bussissa yhtä poikaa.

Tää on kamalaa. Vedin kofeiineja kolme, ei ollut nälkä. Ahdisti työn määrä. Yritin itkeä koulussa, en onnistunut. Yksi tyttö tuli tunkeilemaan juuri kun halusin olla yksin. Kirjoitin paperille fiiliksiä.

Ahdisti, ettei mulla ole ketään kelle puhua. En halunnut puhua terapianaiselle. En jaksa häntä. Hän on turha. Mulla ei ole luottamuksellista sidettä enää kenenkään kanssa. Mulla ei ole ketään. Ei ketään. Olen yksin.

Mua ahdisti bussissa, mua ahdisti sporassa. Lapset kirkui, ihmiset puhuivat kovaan ääneen, oli ahdasta. Musta tuntuu koko ajan, että kaikki katsoo mua. Vihaisesti. Kaikki tuijottavat mua. Ihan kuin olisin joku etsintäkuulutettu. Ruma ja läski sellainen. Pelkäsin alkavani panikoida.

Kotona aloin syödä. Sämpylä, ruisleipä, savulohipastaa, suklaata, hedelmiä. Vedin överit. Eihän mulla edes ollut nälkä? Eihän mun edes tehnyt mieli? Mikään ei edes vetänyt mua keittiöön. En tuntenut pienintäkään himoa syödä, en millään tasolla. Mä söin, koska mä tunsin mun senhetkisen olotilan niin sekavaksi. Mua ahdisti. Isä katsoi mua huolissaan, yritin vihjata äitille että mua ahdistaa, mutta se vaan laittoi ruokaa. Lopulta sain sanotuksi jotain. Olo helpotti, mutta aloin syödä lisää.

Koulutehtäväpino kasvaa mun silmien edessä, enkä mä tee asialle mitään. Yritin ratkaista matikanlaskuja, osasin niistä tasan nolla. Yritin, mutten osannut. Pettymys. Olen aina ollut hyvä. Peruskoulun päättötodistuksessa on ykkönen ja nolla matematiikan kohdalla.

Mun vatsa on kipeä ja turvonnut isoksi palloksi. Mua hävettää ja inhottaa. Haluaisin ottaa kofeiineja ja tanssia, mutten tiedä jaksaisinko sitten mitään huomenna. Huomisen on pakko onnistua. Huomenna mun pitää näyttää täydelliseltä yhdessä mekossa. Saan syödä vaan jotain kurkkua ja paprikaa. Illalla otan ehkä jotain alkoholipitoista.

Ja mä haluan kokea jonkun romanttisen hetken. Ehkä ensisuudelman. En tiedä. Mä olen aina ollut tosi viaton.