If it hurts to breathe, open the window

Anteeksi, rakkaat, ettei minusta ole kuulunut.

Viime viikolla hoitaja ehdotti minulle päiväosastoa. Lähete pistetään varmaankin tällä viikolla. Harmi, etten tiedä ollenkaan, milloin pääsen sinne. Saan ehkä huomenna tietää. Haluan sinne todella.

Viime viikonloppuna olin taas baareilemassa kavereiden kanssa. Se jätkä oli siellä myös tyttöystävänsä kanssa. Teki pahaa nähdä heidät yhdessä. (Seuraavana päivänä kaverit kertoivat jätkän välillä vilkuilleen porukkamme suuntaan.) Ei, toiveajattelua.

Join sinä iltana aika reippaasti ja tanssin paljon. Minulla oli hauska ilta. Sitä ennen, kun olimme aloittelemassa kaverilla, paljastin heille, kuinka huonosti minulla todellisuudessa menee nykyään. Kaverit olivat järkyttyneitä ja itkimme yhdessä. Ihanaa, että he välittävät.

Sunnuntain krapula oli melkoinen, mutta onneksi ihan siedettävä. Kävimme kävelyllä puistossa ja lammen rannalla, mikä oli tavallaan todella terapeuttista. Ihmettelimme luontoa ja ympäristöä ja juttelimme kaikkea mukavaa.

Illalla kotona olin vaisu heikon olon takia ja jäin tietokoneelle myöhään yöhön asti, sillä minua ei nukuttanut. Ei olisi kannattanut, sillä kolmen aikaan isä tuli ovelleni ja aloitti riidan.

Hän veti sähköt pois puolesta kämpästä, jotten enää voinut olla koneella. Hänen mentyä nukkumaan, otin 800mg Ketipinoria, koska olin niin ahdistunut riidasta.

Menin keittiöön ja sytytin valot lukeakseni lehteä. Isä palasi ja riita jatkui entistä ahdistavampana. En enää muista siitä paljoa, mutta sen tunteen ainakin sain itsestäni, että olen inhottava laiska paska, joka ei tee mitään hyödyllistä. Sitten isä lähti nukkumaan.

Kello oli jotain neljä, ja lähdin käymään vessassa. Valot eivät toimineet siellä, joten olin pimeässä. Aloin nähdä hahmoja. Vessa oli täynnä juhlivia ihmisvarjoja, jotka tönivät minua. Yritin sulkea silmäni niiltä, mutten voinut. Niitä oli joka puolella, kun yritin poistua ovesta.

Lopulta pääsin ulos vessasta ja menin sänkyyn. En saanut unta kahteen tuntiin. En muista siitä ajasta juuri mitään, ja aika meni hurjan nopeasti. Muistan vain, että sykkeeni oli kiihtynyt, kierin sängyssä ja minua pelotti.

Kuudelta kävin vessassa ja matkalla kaaduin seinää päin, koska jalkani eivät kantaneet kunnolla. Sitten lopulta nukahdin sänkyyni.

Heräsin maanantaina iltakuudelta äidin herättelyihin. Hän kysyi, haluanko ruokaa, ja vastasin etten halua, ja nukahdin heti uudestaan. Seuraavaksi heräsin kahdeltatoista yöllä, mutta jatkoin heti unia.

Tiistaiaamuna heräsin viimein kahdeksalta ja nousin kokonaan ylös. Ihmettelin, että olin nukkunut jo yli vuorokauden. Kokonainen päivä oli mennyt ohitseni.

Päivällä oli terapia, onneksi. Kuulin terapeutilta, että sä oli aamulla soittanut hänelle. Suutuin, koska isä ei ollut kertonut siitä minulle. Hän ei koskaan kerro, vaan soittaa aina selkäni takana.

Sitten terapeutti vielä sanoi kertoneensa isälle poliklinikkani ehdotuksesta, että menisin päiväosastolle. Suutuin siitäkin, mutta lepyin nopeasti.

En muista lähiviikoilta yhtäkään terapiatuntia, joilloin en olisi itkenyt. Nytkin itkin. Olin esimerkiksi niin surullinen ja kateellinen ikätovereilleni, jotka valmistuvat ensi keväänä ylioppilaiksi. Huonot tai hyvät paperit - aivan samantekevää - olen silti kateellinen. Näen muilla ihmisillä edessä vain lukemattomia mahdollisuuksia ja onnellisia hetkiä, jotka tulevaisuus heille tuo. Entä miten näen oman tulevaisuuteni? Sairaalaa, pimeyttä. Pelkään jokin hetki tekeväni itselleni jotain.

Note to self

Sinä vitun paska ihminen, vittu lopeta olemasta kuvottava läski paska, löydä se helvetin itsekuri jostain ja ala saatana laihduttaa!

Minähän varoitin, ettei hyvä olo jatku pitkään. En saanut mitään tänään aikaiseksi. Sentään koin pitkästä aikaa nälkää, ja se tuntui taivaallisen hyvältä. Kunnes mummi tuputti omelettia...

Öitä.

Ehkä askel eteenpäin

Olen ollut pienessä flunssassa viikonlopusta lähtien. Ei olisi pitänyt kävellä yöllä kotiin liian vähissä vaatteissa. Flunssa on vetänyt muutenkin henkisesti huonon olon vielä heikommaksi.

Maanantaina olin yhden ystävän kanssa, ja valehtelin hänelle taas silmät päästäni. "Mun koulu loppuu neljältä, tuun sieltä suoraan, sieltä on lyhyt matka." jne. Enhän minä ole käynyt koulussa tosi asiassa pariin viikkoon. Minulla menee koko ajan huonommin, mutta en sano hänelle asiasta mitään, hymyilen vain.

Terapiassa itkin taas vuolaasti. Asioista puhuminen oli tuskallisen vaikeaa, enkä pystynyt kaikkein kipeimmästä asiasta, syömisestä, edes puhumaan. Sain kuitenkin muita asioita sanottua, ja hän tuntuu ymmärtävän minua hyvin.

Koko alkuviikon mielessäni ovat olleet vain synkät ajatukset. Olen yrittänyt miettiä vaihtoehtojani elämässäni ja ahdistunut lisää, kun mikään niistä ei tunnu hyvältä. Olen kokenut suurta ahdistusta, voimattomuutta ja kateutta ajatellessani kaikkia muita ihmisiä koulussani, jotka tuntuvat pärjäävän elämässään. Tunnen itseni muiden rinnalla niin epäonnistuneeksi ja arvottomaksi. Purin terapeutillenikin itkien pelkojani siitä, jos lopettaisin lukion.

Tänään illalla itkin huoneeni lattialla pimeässä, ja äiti tuli luokseni. Hän oli rauhallinen, ei tivannut, mikä minua vaivasi, kuten hän joskus tekee, vaan halasi minua ja lohdutti. Joimme teetä ja juttelimme hyvässä hengessä. Kerroin tilanteestani lääkkeiden, polin ja koulun suhteen.

Saatan yrittää ottaa huomenna pieniä askeleita. Tarkoituksena olisi käydä uusimassa masennuslääkeresepti, jos vaikka alkaisin taas syödä lääkkeitä, varata aika hoitajalle polille ja keskusteluaika koulussa ryhmänohjaajalle. Ei kuitenkaan vielä riemunkiljahduksia: nyt on ehkä hyvä olo, mutta parin päivän kuluttua kaikki saattaa olla kuten ennen.

Everything is my fault, I'll take all the blame, aqua seafoam shame

Viime kirjoituksen jälkeen homma lähti käsistä kunnolla. Riita isän kanssa lähti jostain aivan pienestä. Hän pyysi minua ulkoiluttamaan koiran seuraavana aamuna, mihin sanoin "Okei." Erehdyin kysymään perusteluita, miksi hän ei voinut, ja siitä se lähti. Isä valitti, miksen vie koiraa koko ajan, kun kerta en käy koulussa, tuijotan vaan tietokoneen ruutua, valvon yöt ja nukun puoleen päivään. Miksi teen heille sitä ja tätä. Miksi olen niin inhottava. Lisää pahoja sanoja, ja minä ahdistuin.

Isä lähti huoneestani. Ahdistukseni alkoi yltyä. Pitelin päätäni ja kuljeskelin huoneessani yrittäen pysyä kasassa. Polvistuin ja aloin hakata kättäni lattiaan. Löin päätäni käsilläni. Potkin seinää ja lämpöpatteria jaloillani. Hakkasin päätäni patteriin. Otin tyynyn ja aloin kirkua siihen. Purin sitä, kiljuin lisää. Hakkasin taas päätäni. Löin seinää.

Suutuin isälle, ja päässäni oli pelottavia ja väkivaltaisia ajatuksia. Kuulin askelia ja avasin oven, riita jatkui. Tönin häntä ja paiskasin oven häntä päin. Järkytyin teostani ja valahdin lattialle seinää vasten. Isä huusi, minä itkin ja aloin purra sormiani ahdistuksissani. Äiti heräsi ja tuli paikalle, hän alkoi tuijottaa minua. He vain tuijottivat silmät täynnä vihaa.

He menivät nukkumaan ja minä lähdin hiljaa ovesta ulos tihkusateeseen pyörän kanssa. Kello oli kaksitoista. Ajoin pitkin pimeitä katuja, tuntemattomille seuduille. Ajoin ohi varasto- ja tehdasalueiden, talojen, metsien ja peltojen. Väsytti ja ahdisti niin, että harkitsin tosissani piiloutumista metsään tai pusikkoon ja sinne nukahtamista. Pysähdyin pellon laidalla, katsoin tähtiä, pimeyttä ja tyhjyyttä. Teki mieli luovuttaa ja jäädä siihen.

Loppumatkan olin hyvin uupunut. Ajoin pitkin tietä, joka ei tuntunut loppuvan koskaan. Missään ei näkynyt ketään. Lopulta löysin oikean reitin kotiin. Palasin joskus kolmelta ja matkaa oli kertynyt 39 kilometriä. Menin suihkuun ja nukkumaan.

Heräsin äidin ääneen aamulla kymmenen aikoihin, ja uusi riita lähti käyntiin. Aluksi se oli vain väittelyä, valitusta ja moitteita minusta. Ahdistuin minuutti minuutilta vain enemmän ja enemmän, ja aloin pyytämään äitiä menemään pois. Tietenkään hän ei kuunnellut, vai jäi siihen paikoilleen, tuijottaen minua. Meinasin ottaa häntä käsivarresta kiinni ja repiä ulos, mutta sitten hän lähti.

Pian se kuitenkin jatkui, sillä hän palasi aina uudestaan. Riita muuttui yhä ahdistavammaksi ja sekavammaksi. Äiti alkoi nauraa minulle ja imitoimaan puhettani, ilkkuen. Yritin pysyä vahvana ja sanoa takaisin, mutta huonolla menestyksellä. On enää vaikea muistaa äidin pahoja sanoja, mutta ainakin hän haukkui minua lapselliseksi, tyhmäksi, paskaksi ja syypääksi perheeni huonovointisuuteen sekä hänen ja isäni ahdistukseen. Nielin kaiken surullisena ja annoin olla.

Terapiatuntini on harvoin sattunut näin hyvään saumaan. Aluksi koin suuria vaikeuksia avautua, mutta jo ensiminuutista lähtien kyyneleet alkoivat kirvota silmiini. Lopulta sain selitettyä tapahtuneen ja pääsimme keskustelemaan. Ainakin oloni helpottui hieman, kun kuulin edes jonkun ymmärtävän kantaani.

Jatkosta en edelleenkään tiedä. Koulua en pysty suorittamaan, siltä näyttäisi. Minulla on katto pään päällä, mutta äiti tuntuu ajavan minua ahkerasti pois kodistaan. Saadakseni jonkinlaisen rauhan elämääni, haluaisin muuttaa pois, mutta minulla ei ole rahaa, eikä voimia alkaa tienata rahaa. Olen siis umpikujassa?

I wished that I could fly away instead of kneeling in the sand catching teardrops in my hand

Teen itselleni syömisten suhteen tyhjiä lupauksia, jotka jatkuvasti rikon. Olen niin yksinäinen ja onneton. Tällä hetkellä minulla on vain pari kolme ystävää, jotka ymmärtävät. Kolme muuta läheistä ystävää ei enää ymmärrä, vaan onnistuu satunnaisesti vain satuttamaan minua tahattomasti. Pienet ja harmittomiltakin tuntuvat asiat alkavat jälkikäteen pyöriä mielessä, ja tajuan loukkaantuneeni niistä.

Masennukseni on taas saanut kodin ilmapiirin inhottavaksi. Syy on tietysti minun, koska olen niin ärtynyt, suutun helposti ja alan tiuskia. En jaksa kovinkaan paljon auttaa kotona. Koulua on ollut vasta kymmenen päivää, mutta olen ollut paikalla vaan neljänä päivänä. Tästä ei tule mitään, elämästäni ei tule mitään. En tiedä lainkaan, miten tämä tästä jatkuu.

Mitä syömisiin tulee, tekisi mieli tappaa itseni. Niin paljon inhoan itseäni. En tiedä painoani, ja varmaankin olen taas lihonut. En ihan tosissaan enää jaksa yrittää päästä tästä kuopasta ylös. En enää välitä itsestäni. Ja taas alkaa itkettää.

Täällä olen yhä

Vietin upean festariviikonlopun juuri ennen koulun alkua. Se oli lähes täydellistä: aivan upeita artisteja, sopivasti alkoholia, hyvä porukka, niukkaa syömistä, pyöräilyä, pitkiä öitä. Erityisen onnellinen olin lähes kahden kilon painonpudotuksesta (pääsin "jopa" 61,1:een) ja siitä, että eräs poika sanoi minua kauniiksi. Jatkoin niukalla ravinnolla alkuviikon, mutta keskiviikosta lähtien romahdin ja söin jäätelöä ja leipää illalla. Sama jatkui seuraavina päivinä. Enkä perjantaista lähtien mennyt kouluun.

Viimeiset kolme päivää olen maannut kotona surullisena. Olen syönyt suurinpiirtein kulutuksen verran, eli liikaa. Pyrin syömään erittäin terveellisesti ja välttämään leipää. Sunnuntaina ja eilen kävin lenkillä, koska oli vain pakko. Tänään tulin taas kouluun. Minulla on ainoastaan kaksi kurssia, mutta on vaikea jaksaa sitäkään.

Aloitin juuri baletin harrastamisen. Se on juuri sopivan rankkaa ja haastavaa. Harjoitussalin peilistä oli vain inhottavaa tuijottaa pulleita jalkojaan ja jättimäistä takamusta. Minun pitää laihtua, ja baletti auttaa ja motivoi siinä.

Otin eilen illalla pitkästä aikaa Ketipinorin ja aamupäivällä olin aivan tokkurassa terapiassa. Koska erehdyin terapia-ajan suhteen viime viikolla enkä tullut tunnille, joudun maksamaan siitä puolet, ja sekös minua ärsyttää. En pystynyt tai jaksanut puhua terapiassa yhtään mitään. Tuskin kykenin ajattelemaan. Välillä ajatukset harhailivat suuttumukseeni ystävääni kohtaan, sitten itsensä vahingoittamissuunnitelmiin. Jälkimmäistä en kertonut terapeutille.

Jouduin kuukauden alussa perumaan aikani poliklinikan hoitajalle, enkä ole jaksanut soittaa ja sopia uutta. Nyt ei siis ole lääkkeitä (Cipralex) jäljellä, eikä poliaikaa tiedossa. En vain jaksa hoitaa asioita ja huolehtia itsestäni.

En jaksa

Luulin kykeneväni edes terapiassa puhumaan, mutta olin väärässä. Tuhansia kertoja kaverit ovat kesän aikana kysyneet vointiani, mutten ole osannut vastata mitään. Pääni vain lyö tyhjää, kun yritän keksiä vastausta kysymykseen. Sama jatkui tänään terapiassa, vaikka niin toivoin lukon aukeavan siellä. Sen sijaan hukkasin koko ajan näpertämällä kynsiäni, ahdistumalla ikkunasta porottavasta auringosta, ja ihmettelemällä sormuksestani seinälle peilautuvia valotäpliä. Välillä sain jotain yksittäisiä lauseita sanottua. Terapeutti yritti kyllä auttaa minua puhumaan, mutta ympärilläni oli niin tiivis muuri, ettei se auttanut.

Olen läski, ruma, inhottava, kuvottava, pulska, pyöreä, iso, ällöttävä. En tiedä jaksanko aloittaa koulua. Minulla on vain kaksi kurssia, ja nekin sellaisia, jotka käyn uudestaan. Aloitan kolmatta vuositasoa, eikä minulla ole yhtä helvetin ainuttakaan äidinkielen kurssia suoritettuna. Arvelen, että lukionkäyntini tuleekin tyssäämään siihen. Kirjoittamisesta on vuosien varrella tullut valtava mörkö, ja olen senkin suhteen nykyään aivan lukossa. En enää edes suostu kirjoittamaan koulujuttuja. Eikä minulla ole mitään tietoa, mikä tai kuka pystyisi minua auttamaan, joten opiskeluni taitaa olla tuhoon tuomittua.

Kalenteri on täynnä liian kiireisiä päiviä. Täysjärkisen mielestä hommaa ei varmaankaan ole liikaa, mutta itse herään joka päivä ahdistukseen siitä, mitä kaikkea päivän aikana pitää tehdä.

Syömisissä epäonnistun jatkuvasti, joten sen vuoksi joudun aina perumaan iltamenot kavereiden kanssa, koska läskiahdistus on liian suuri.

En jaksa.

Kuollut yöperhonen on täällä kanssani

Minulla ei ole mitään omaa rauhaa, ja se ahdistaa. Paitsi täällä vessassa saa olla ja itkeä rauhassa. Eilen illalla kaverit alkoivat valittaa, että olin menossa liian aikaisin nukkumaan, vaikka sanoin heille olevani väsynyt. Menin sisälle, vessaan, teki mieli oksentaa ne kuvottavat karjalanpiirakat, mutten osannut. Menin ulos kuistille yksin itkemään. Ahdisti kaverini, ahdisti syöminen.

Tänään emme ole juuri puhuneet toisillemme. Vain jotain harvoja sanoja. Skippasin aamiaisen, söin myöhemmin lounasta ilman muita. Olen ollut omissa oloissani, murtuneena. Hekään eivät puhu minulle. Äsken he lähtivät jonnekin kahdestaan ja aloin ahmia: kuusi keksiä ja kaksi palaa pullaa. He palasivat ja toinen kutsui minua nimeltä, mutta sanoin soittavani puhelun ja poistuin paiskaamalla vahingossa oven perässäni. Yritin oksentaa vessassa, mutten onnistunut ja aloin itkeä. Ysl.elle1 soitti, puhuimme lyhyesti ja se helpotti hieman oloani. En halua poistua täältä vessasta. Haluan olla yksin ja rauhassa.

Nyt en pysty edes nauttimaan olostani täällä, vaikka olisin halunnut lomailla ilman stressiä ja ahdistusta.

Sinisiä sudenkorentoja ja sadekuuroja

Näin kaverin julkaisemia tuoreita bilekuvia ja ahdisti nähdä niistä kuinka ruma ja läski olen. Ahdistaa, ettei minulla ole täällä mökillä mitään yksityisyyttä. En voi vahdata syömisiä kunnolla enkä jumpata. Ahdistaa, että yksi tyttö lähetti ylituttavallista viestiä, ihan kuin olisin tehnyt silloin kännissä jotain ja antanut ymmärtää tykkääväni tytöistä, vaikken. Ahdistaa, etten ylipäätään ole varma, mitä tein sinä loppuiltana.

Eniten nyt ahdistaa kuitenkin läski. En saa enää napostella täällä mökillä mitään, ei ruisleipää, ei jogurttia, ei maitorahkaa, ei, ei ja ei. Jos tekee mieli jotain, pitää juoda vettä. Ahdistaa, ettei ole vaakaa. Tavoitteenani on, että palatessani kotiin paino on pudonnut alle 60:n. Minulla on ollut lähiaikoina motivaatio kasvussa, joten uskon onnistuvani.

Nyt pitää yrittää vain keskittyä luonnon kauneuteen, olla välittämättä häiriötekijöistä ja olla syömättä.

With the lights out, it's less dangerous

Vanhemmat lähti maalle toissapäivänä. Kutsuin pari kaveria ja pidettiin rauhalliset illanistujaiset valkoviinin kera. He jäivät yöksi, eikä tarvinnut olla yksin. Eilen jäin illalla yksin, kun veli lähti omaan kotiinsa. Ahdistus hyökkäsi salamana kimppuuni. Olimme tehneet pannukakkua ja olin ahminut sitä hirveästi. Yritin oksentaa, onnistumatta.

Hätäännyin, koska olin yksin kotona. Ravasin ympäri kämppää hermostuneena. Keitin 0,7 litraa kahvia ja join koko pannullisen kiihdyttääkseni aineenvaihduntaa. Otin 600mg Ketipinoria lievittääkseni ahdistusta ja 600mg Buranan lievittääkseni ahdistuksesta tullutta päänsärkyä. Katsoin jonkin aikaa televisiota.

Vähän ennen yhtä yöllä tuli todella huono olo enkä kyennyt enää keskittymään televisioon. Syke kohosi yli sataan, ja jos nousin ylös se hakkasi jotain 120:tä. Oksetti, pyörrytti. Kiduin lattialla ja yritin soittaa ystävälle, mutta hän ei vastannut. Pelkäsin kuolevani. Mietin jopa hätänumeroon soittamista. Lopulta avitin oksennusta työntämällä sormet kurkkuun. Puolentoista tunnin kuluttua olo alkoi helpottaa ja nukahdin lattialle.

Nyt stressaa, että pitäisi pakata tavaroita landelle. Niinkin pieni asia tuntuu käsittämättömän vaikealta tehdä yksin.

En ehkä kirjoita nyt puoleentoista viikkoon mitään, koska olen maalla. Kännykässäni on kuitenkin netti, että jotain saatan kirjoittaa.