My eyes are sharp as neon lights

Eilinen lause johtui valtavasta riidasta isäni kanssa ja sen tuomasta ahdistuksesta. Olin tapani mukaan myöhään tietokoneella lueskellen blogeja. Isä astui huoneeseen, alkoi valittaa minusta ja tilanne kehkeytyi huudoksi. Ainoa asia, mitä muistan selvästi tuosta hetkestä, on isän täynnä raivoa oleva ilme ja syyttävä äänensävy. Jo ajatuskin niistä saa minut itkemään ja ahdistumaan, esimerkiksi juuri nyt.

En osannut sanoa isälle hirveästi mitään vastaan. Jokainen hänen sanansa sai vain lasia särkymään sisälläni, ja tunsin vain, kuinka ahdistus kasvoi sisälläni valtavaksi ja räjähdysherkäksi. En ollut vielä korottanut omaa ääntäni, mutta sitten käskin häntä huutaen menemään pois ovensuustani.

Ahdistus alkoi purkautua. Pakenin pimeään pieneen vaatehuoneeseeni, enkä voinut pidätellä äänekästä itkuani. Oloni oli niin sekava, etten pystynyt olemaan aloillani. Kehossani jylläsi adrenaliini. Ravistelin korihyllyäni, ja sain tavaroita putoamaan. Aloin lyödä itseäni – kaksin käsin päätäni, oikealla kädellä vasenta kättä, avokämmenellä poskea. En kyennyt hillitsemään.

Sain aavistuksen koottua itseäni ja rynnistin olohuoneeseen. Olin päättänyt mennä heräättämään isäni ja huutaa, ettei hänkään saisi nukkua jos minäkään en saa. Ei hän kuitenkaan ollut vielä mennyt nukkumaan. Riita jatkui, enkä pystynyt hillitä itseäni lainkaan. Syytöksiä tulvi hänen suustaan, jolloin ahdistuin ja hakkasin päätäni oveen. Menin myös kirkumaan jotakin itsetuhoisista ajatuksistani.

Pakenin kylpyhuoneeseen niistämään ja riita jatkui siinä ovella. En voinut seistä, joten istuin kylmälle lattialle. En muista juuri lainkaan, mistä huusimme, sillä muistan vain edelleen yltyneen ahdistukseni. Siinä vaiheessa mielentilani oli niin horjuvassa pisteessä, että kiljuin häntä lopettamaan, etten pysty enää. Viimeisenä keinonani yritin pitää itseni kasassa tukkimalla korvani ja keskittymällä vain hengittämiseen.

Isän edelleen istuessa kylpyhuoneen ulkopuolella, poistuin hänen ohitsensa huoneeseeni ja jatkoin tietokoneella olemista. Vähän ajan kuluttua tapahtui jotain uskomattoman typerää – isä tuli pyytämään, että "voitaisiinko olla kavereita". En ollut uskoa tätä ja sisälläni aloin vain nauraa. Miten uskomattoman korni pyyntö. Lisäksi hän sanoi tämän riidan olevan hyväksi, mikä oli entistäkin kornimpaa. Onko tosiaan hyvä, jos riidan aiheuttama valtava ahdistus saa minut valvomaan itkien, jäämään pois koulusta tai tahtomaan kuolemaa?

En voi antaa anteeksi. Joka ikisen haukun tai syytöksen, jonka kuulen riitatilanteessa, uskon vakaasti olevan totuudenmukainen. "En tarkoittanut, mitä sanoin" on minulle täysin merkityksetön lause. Totuus tuli jo sanottua, eikä sanoja voi vetää takaisin. Anteeksipyyntö ei pyyhi muistiani. Niinpä nuo sanat, kuten kaikki muutkin pahat muistot perheestäni, jäävät vihlomaan minua vuosiksi.

Toivon, etten heräisi enää koskaan

Caged without a key

Taas itken. On ollut samanlainen päivä kuin kaikki muutkin: herään myöhään, en mene kouluun, syön ja katson televisiota. Tänään en edes muistanut mennä tapaamaan psykoterapeuttiani. Katsoin eilisen Dieetit vaihtoon! -jakson ja olin aivan varma näyttäväni yhtä lihavalta kuin se ylipainoinen poika ja kadehdin sen alipainoisen tytön kroppaa.

En uskalla mennä vaa'alle. Viime kerrasta on jo kolme viikkoa. En ole ikinä enne painanut yli 60, mutta nyt pelkään sen rajan ylittyneen. Pelkään ihan hirveästi.

Kun viettää aikaa yksin ajatustensa kanssa, ehtii ajatella kaikkea ja liikaa. Minun ajatuksen pyörivät synkkyydessä. En muista, milloin olisin ajatellut jotakin ihanaa. Milloin olen viimeksi kuunnellut musiikkia, inspiroitunut tästä kaupungista ja sen ihmisistä, ja piirrellyt vaateluonnoksia? Milloin olen viimeksi ollut pakahtua onnelliseen ihastuksen tunteeseen rinnassani, sitä poikaa ajatellen? Milloin viimeksi hymyilin ihan itsekseni?

Äsken ajattelin kuolemaa – kuinka tyypillistä minulle. Elättelin mielikuvia, etten enää vastaisi yhteenkään tekstiviestiin tai puheluun enkä menisi kouluun. Jatkaisin vain tätä onnettoman kalpeaa ja ankeaa elämää kotona yöpuvussa. Sunnuntaina alkaisi yksi kaveri ihmetellä, maanantaina toinen, perjantaina kolmas. 18-vuotissyntymäpäiväni on pian, mutta epäilen, olenko enää silloin täällä. Hän kuoli ennen kuin ehti täyttää 18 vuotta.

Blogi on ainoa paikkani.

Come on don't cry

Hetken aikaa söin kuten normaali ihminen, ahmimatta. Nyt ahmiminenkin alkoi taas. Eilen ja tänään olen herännyt myöhään ja aloittanut päivän hirvittävällä mättöputkella: hedelmiä, leipää, jogurttia, maitorahkaa, raejuustoa – erityisesti leipää aivan järjettömiä määriä. Samalla olen joko istunut tietokoneella tai katsonut televisiota, enkä siis ole mennyt kouluun.

Äsken itkin sängyssäni kasvot peittoon hukutettuina. Itkukohtaus lähti liikkeelle esitelmän teosta, joka ei päässyt edes alkuun tajutessani, etten tiedä tehtävänantoa tarkalleen. Sitten itkuun puristuu mukaan kaikki muu: läskeys, yksinäisyys ja se, etten jaksaisi mennä tänään perheeni kanssa teatteriin, vaikka minulle on ostettu jo lippu.

Poltan nykyään satunnaisesti, jos joku tarjoaa tai pöllin olohuoneen kirjahyllyn pienestä kätköstä, koska se auttaa ahdistukseen. Välillä. Eilen ahdisti todella paljon, mutta edes sauhut pariin kertaan eivät auttaneet.

"I just want to be perfect"

Niin kliseistä kuin se ehkä onkin, Black Swan on upeaa thinspoa sen lisäksi, että on visuaalisesti häikäisevän kaunis elokuva ja psykologisesti ahdistava kuvaus tanssijan psyykeen horjumisesta paineiden alla lähes psykoottisuuteen asti.


Lisäksi linkkivinkki.

Don't be afraid you're already dead

Lukujärjestykseni on niin kevyt, että tänään minulla oli yksi tunti, ja olen jo siitä ylpeä, että jaksoin raahautua tänne. Tunnilla alkoi ahdistaa yksinäisyys. En tunne ryhmäni oppilaita lainkaan ja oloni on kuin hylkiöllä. Ainoa kontaktini ihmisiin oli, kun viittasin, opettaja sanoi nimeni ja sain vastata.

Tunnin jälkeen ryntäsin ylimmän kerroksen tyhjään vessaan rauhoittumaan. Tämä kerros on yleensä tyhjillään. Katselin lukitun parvekkeen oven ikkunasta sisäpihalle ja mietin, miltä tuntuisi kiivetä kaiteelle ja hypätä alas. Olisi kyllä aika säälittävän melodramaattista tehdä se koulussa muiden nähden.

Jäin tänne kuuntelemaan musiikkia, enkä voi satunnaisesti virtaaville kyynelille mitään. Alitajuisesti tunnun toivovan, että joku opettaja kävelisi ohitseni ja kysyisi, olenko ok.

Stylish blogger award

Sain tämän palkinnon ainakin Scalta, ysl.elle1:ltä, Marissalta, Mandylta ja Adalta.

Palkintohaasteeseen kuuluu, että kirjoittaa itsestään seitsemän sekalaista faktaa.

1. Muoti on intohimoni. Seuraan noin 75 eri muotiblogia, jotka ovat lähes poikkeuksetta ulkomaisia. Kausittain selaan läpi kymmenittäin uusia mallistoja sekä nettikauppojen tarjontaa, ja luon kuvista kollaaseja kuvankäsittelyohjelmalla. Innostun nopeasti uusista trendeistä, joita ei vielä edes näy Suomessa. Valitettavasti perheeni on tavallinen keskituloinen, eikä minulla ole omia tuloja, joten harrastukseni näkyy vain lievästi omassa pukeutumisessani.
2. Minulla on haavemaailma, jota haluaisin elää. Siihen kuuluu langanlaiha kroppa, upeita vaatteita, joissa voin olla oma itseni, komea ja seksikäs poikaystävä, oma minimalistisesti sisustettu yksiö, villi yöelämä, alkoholia ja mietoja aineita, savukkeita, ystäviä, hetkessä elämistä, rakkautta.
3. En ole ikinä suudellut.
4. Tulevaisuus pelottaa minua suunnattomasti. Pelkään, etten suoriudu lukiosta, etten saa jatko-opiskelupaikkaa tai etten selviydy lukion jälkeisistä opinnoistani. Pelkään minusta tulevan työtön, asunnoton, lihava, syrjäytynyt ja yksinäinen.
5. Haluan joskus olla äiti ja kasvattaa terveen ja hyvinvoivan tyttölapsen tasapainoiseksi nuoreksi naiseksi.
6. Olen neuroottinen lian, pölyn ja sotkun suhteen. En välttämättä voi nousta sängystä ylös keskipäivällä, jos aurinko paistaa kirkkaasti huoneeseeni paljastaen pölyä lattialla tai tavaroiden päällä. Se ahdistaisi liikaa. En voi nukkua lakanoissa, en ole peseytynyt edes hieman tai minulla on meikkiä. Jos olen liian uupunut siistiytyäkseni, minun täytyy nukkua päiväpeiton päällä. En voi nimittäin liata lakanoitani.
7. Ahdistun helposti julkisilla paikoilla, jos jokin itsessäni ei ole kohdillaan, eli minulla on esimerkiksi kuuma, hiukseni ovat sähköiset tai näytän pulskalta katsoessani itseäni peilistä vaatekaupassa.

Annan palkinnon eteenpäin Sozville, Emily.:lle ja Sweetille.

"Haluaisin repiä tämän"

Pyyhin kyyneleitä terapiassa pehmeään valkoiseen nenäliinaan. Taittelin siitä origamikurjen samalla kun kuuntelin terapeuttia. Tunnin lopussa totean: "Haluaisin repiä tämän." "Helpottaisiko se?" "Ei."

Minulla oli valtava riita vanhempien kanssa sunnuntai-iltana. Olen menettänyt kotona oikeuteni kaikkeen, koska olen laiska paska. Isän heittäessä syytöksia niskaani, mykistyin totaalisesti ja ahdistus alkoi lähes pyörryttää minua. Vetäydyin huoneeseeni, pyörin sekavana ympäriinsä ja halusin kuolla. Itkin suunnattomasti ja soitin ysl.elle1:lle. Kiitos, että jaksoit kuunnella ja sait minut rauhoittumaan.

Vedin Ketipinoreita kolminkertaisen annoksen ja nukahdin pian syvään uneen ja tokkuraisuus jatkui pitkälle maanantaipäivään. En siis mennyt kouluun. Ahmin itseni niin täyteen ruokaa, että vatsaan sattui. Hypin haarahyppyjä, mutta rintaan alkoi pistää, joten oli pakko lopettaa. Kävelin 45 minuutin lenkin.

En laske kaloreita ja kaksi päivää sitten lakkasin ottamasta aamupainoa. Lihavuuteni ahdistaa todella paljon.

Mukava opettaja tuli käytävällä tänään juttelemaan ja sanoi minun näyttävän paremminvoivalta. "Niin - en oikein tiedä", vastasin. Sisällä kyti suuri tuska. Kyllähän varmaan ulospäin näytän terveen pulskalta.