Kesäksi kauniimmaksi?

Marissa postasi blogissaan aivan ihanan thinspo-videon, että minunkin oli ihan pakko jakaa se täällä.

Haaveiluhaaste

Sain silenceltä tällaisen haasteen tehtäväksi.

Kerro (ilman materiasyyllisyyttä), mitkä viisi tavaraa ostaisit, jos sinulla olisi kaikki maailman rahat. Tämän jälkeen haasta kymmenen muuta bloggaajaa.

1. Kaunis asunto aivan Helsingin keskustasta


2. Läppäri


3. iPhone


4. Pakettimatka New Yorkin koko perheelle


5. Laadukas rinkka kaverin kanssa retkeilyä varten


Haastan haaveilemaan kalliista asioista: Ada, Marissa, vadelma, margareta, motioneverlasting, Sca, Dianna, Emily, räiskäle ja mia-ana

Dancing in the dark in the pale moonlight

En ole kirjoittanut 12 päivään. Ohhoh. Mitä olen sillä välillä tehnyt? Olin surullinen katsellessani onnellisten abien kuvia Facebookista. Siellä minunkin olisi pitänyt olla, jos asiat olisivat menneet toisin. Elämäni luisui väärille raiteille joskus kauan sitten, ja nyt olen jo satojen kilometrien päässä polusta, jolla haluaisin olla. Polulla, jolla onnelliset ihmiset juoksevat ja tanssivat kohti onnellista elämää.

Näin kaukana asuvaa ystävääni ja sen päivän minulla oli pitkästä aikaa hyvä olla. Seuraavat kaksi päivää olin taas masentunut, kunnes lähdin kaverin kanssa istumaan iltaa baariin. Oli hyvä ilta, vaikka seuraavan päivän krapula oli kamala.

Parin päivän kuluttua peruin terapia-ajan, koska ahdistuin pikku riidasta isän kanssa. Pelkään terapeutin olevan todella ärsyytynyt minuun, kun perun aikoja viime tingassa, eikä hän henno pistää minua maksamaan käyttämättömiä tunteja. Tunti pitäisi nimittäin perua viimeistään edellisenä päivänä, muuten pitäisi maksaa puolet tunnin hinnasta. Tuhansista käyttämättömistä tunneistani olen joutunut maksamaan vain yhden. Inhottaa, että olen tällainen.

Viime viikolla oli sitten se kauan pelätty aika syömishäiriöpoliklinikalle. Tupakointia olen rajoittanut lähinnä vain juomisiltoihin, mutta nyt tarvitsin parit rohkaisusavut. Minua pelotti, että minua katsottaisiin ihan kieroon ihmettellen, mitä näin läski siellä tekee. Piti vetää pari kertaa syvään henkeä, että uskalsin astua ovesta sisään. Heti alkuun toimistotätikin oli kuitenkin todella ystävällinen. Odotustilassa en voinut olla salaa vilkaisematta muita paikalla olevia potilaita. He kaikki olivat hoikempia, sellaisia kuin minä haluan olla.

Hoitaja, jolle minulla oli aika, oli todella mukava. Oli helpottavaa, että vihdoin jollakin oli oikeasti ammattitaitoa, tietoa ja kokemusta ymmärtää ongelmaani. Sain kerrottua kaiken oleellisen, myös sen, että olin edelleen ristiriitaisin mielin avun hakemisesta syömisongelmiini. Lähdin poliklinikalta erittäin hyvillä mielin.

Nyt olen taas koomaillut viimeiset neljä päivää. Pidän hoitajan pyynnöstä ruokapäiväkirjaa viikon ajan. Katson jälleen Sinkkuelämää-jaksoja, vaikka pari viikkoa sitten sain juuri katsottua kaikki kaudet loppuun. Päiväni koostuvat unesta, ruoasta ja televisiosta. Kuinka masentavaa elämää elänkään? Oikeasti.

klo 23.30 / Ahdistus iskee. Olisi pitänyt jo käydä suihkussa ja olla ottanut illan Ketipinorit, mutta istun edelleen tässä ja kuuntelen surullista musiikkia. Huomenna on pakko jaksaa mennä terapiaan, vaikka tuntuu, etten jaksa puhua kellekään yhtään mitään.

But I wish I was dead, everytime I close my eyes. it's like a dark paradise

Voitteeko auttaa mua? Mulla ei ole enää voimia taistella elämän puolella. Pääni halkeaa itsevihasta. Vihani on niin pohjatonta, se täyttää koko mieleni. En saa mitään rauhaa itseni vihaamiselta, se seuraa minua joka sekunti.

Olen oikeasti kuolemantuskissa. Hakkaan päätäni ja kasvojani, itken ja kiljun monta minuuttia tyynyyn.

Haluan apua, mutta ei ole ketään, jolta pyytää sitä. Olen kuolemaisillani.

Choose your last words, this is the last time, cause you and I, we were born to die

Elämäni on helvettiä. Vihaan itseäni. Vihaan kehoani. Vihaan vatsaani, vihaan reisiäni, vihaan peppuani, vihaan poskiani, vihaan käsivarsiani, vihaan pohkeitani, vihaan nenääni, vihaan lantiotani, vihaan leukaani.

Tänään minua ahdistaa taas niin paljon, että peruin ratsastustunnin. En enää jaksa enää mennä rakkaaseen harrastukseeni. Kahdeksitoista menin tapaamaan polin hoitajaani. En jaksanut edes meikata, puin vain verkkarit ja pitkähihaisen takin alle. Oloni oli niin epämiellyttävä, lihava ja ahdistunut koko käynnin ajan. Ei tehnyt mieli puhua mitään.

Haluan pois tästä maailmasta.

I'm crying everyone's tears

Mä en jaksa tätä paskaa. Mun elämä on täyttä paskaa vaan. Oon helvetin yksinäinen ja turhautunut. Tuskin jaksan nousta aamulla sängystä ylös.

Nukuin koko eilisen Ketipinorien turvin (otin ihan sallittuja määriä). En ollut keskiviikon jälkeen pessyt hiuksia. Tänä aamuna pesin ne, hurraa. Jokainen hampaiden pesukin on suuri saavutus. Hain aamupalaa ja pakenin takaisin sotkuiseen huoneeseeni, pimeään luolaani. Olen koko päivän, kuten jokaisen muunkin päivän tiistaista alkaen, vain syönyt, katsonut televisiota, katsonut Sinkkuelämää-jaksoja tietokoneelta, hengaillut netissä, torkkunut sängyssä ja kuunnellut musiikkia.

Reipastuin äsken millin verran ja päätin lähteä koiran kanssa ulos. Puin päälle ja lähdin remmin kanssa hakemaan koiraa olohuoneesta, mutta sepä vain pakeni pöydän alle. Ei saatana. Heitin pyyhkeen kehään ja luovutin. Edes sitä ei kiinnosta hengailla mun kanssa. Heitin ulkovaatteet sängylle ja aloin itkeä. Isä tarjoutuu lähtemään mukaan lenkille, mutta kieltäydyn sanoen: "Ihan sama, antaa olla."

En ole pariin viikkoon nähnyt yhtäkään kaveria. Kaverit saavat odottaa vastauksia tekstiviesteihinsä päiväkausia. Yhdelle en ole vielä vastannut mitään, vaikka viestistä on kohta viikko.

En jaksa.

From the truth, I admit I'm more than shy

Olen todella hermostunut. Viime tekstissä jäi mainitsematta yksi iso asia, joka sattui, kun minä, äiti, hoitaja ja lääkäri istuimme osastolla juttelemassa jatkostani. En tajunnut kertoa lääkärille, mistä ei saisi puhua äitini kuullen.

Lääkäri alkoi puhua syömishäiriöpoliklinikasta, johon minulle oltiin pistetty psykiatrian poliklinikalta lähete. Kangistuin kauhusta ja hetken en kuullut mitään ympäröivästä maailmasta. Äitini kuullen puhuttiin syömishäiriöstä! En ole ikinä puhunut vanhemmilleni sanaakaan syömisongelmistani, ja nyt ne tuotiin yhtäkkiä esiin! Lääkäri paljasti ehkä suurimman salaisuuteni.

Äiti ei ole maininnut asiasta vielä sanallakaan. Hän ei ole kysynyt mitään! Aloin heti keksiä hätävaletta, jonka sepittäisin: Niin, en ole välillä ahdistukseltani pystynyt syömään jotain yksittäisiä aterioita, ja siks ne luulee, että mulla olis joku syömishäiriö, mutta ei se nyt niin ole todellakaan. Mutta siitä on jo kaksi päivää, eikä äiti ole kysellyt, vaan jättänyt asian tyystin!

Pitäisikö minun itse ottaa asia puheeksi? Enkä muuten todellakaan pysty kertomaan totuutta. Olen kauhuissani.

Tänään muuten nyt tuli se kutsu sh-polille. Minulla on vielä mahdollisuus perua, jos en haluakaan. En tiedä vielä, mitä teen sen kanssa. Mukana tuli täytettäväksi EDI-syömishäiriökysely, BDI-depressioasteikko, BITE-bulimiatesti, CIA-haitta-arviointilomake ja Terveyteen liittyvän elämänlaadun kyselylomake. Pelottaa. Menenkö sinne?

I am taffy stuck and tongue tied, stutter shook and uptight

Huh, mikä päivä, huonolla tavalla. En edes tiedä, osaanko enää kunnolla kertoa, mitä tapahtui. Yritetään.

Aamulla oli todella vaikeaa herätä. Olisi pitänyt lähteä yhdeksältä osastolle ja puoli kymmeneltä osastolta terapiaan. Lopulta peruin terapian, heräsin kymmeneltä ja saavuin osastolle vasta kahdeltatoista. Onneksi saapumisaika ei ollut mitenkään tarkka, joten ei haitannut vaikka olin myöhässä. Lähteminen jännitti, mutta äiti vei minut autolla ja olin aika hyvillä mielin.

Paikan päällä täyttelin taas rutiinilla Beckin testit ynnä muut. Sen jälkeen hoitaja tuli kutsumaan lääkärin puheille. Siitä alkoi helvetti. Lääkäri oli erittäin tiukka ja ymmärtämättömän oloinen minua kohtaan. Jankutettiin jälleen päihteettömyydestä useita kertoja keskustelun aikana. "Uhattiin" jopa puhallutuksilla ja Antabuksella. Eli aivan kuin olisin alkoholisti?

Hoitoajasta oltiin jo puhuttu poliklinikalla, että se olisi kaksi viikkoa ja sen jälkeen päiväosastolle. Ajattelin kuitenkin, että hoitoaikaa voisi jatkaa, koska olen niin huonossa kunnossa (koska melkein tapoin itseni). Ei. Kaiken lisäksi en olisi saanut olla edes sitä kahta viikkoa, koska lääkäri olisi tasan kahden viikon kuluttua 21. päivänä lomalla, joten kahta viikkoa lyhennettiin neljällä päivällä, koska silloin hän olisi paikalla. Olisin siis saanut olla osastolla vaivaiset 11 päivää.

Tunsin, että asiasta ei haluttu neuvotella lainkaan kanssani, ettei minulla ollut mitään sananvaltaa missään. Minua ei haluttu ymmärtää. Tuntui kui he olisivat yrittäneet pistää minulle rajoja kuin kurittomalle lapselle, vaikka olin aivan pirstaleina.

Lähdin suuttunein mielin hoitokokouksesta ja menin suoraa päätä huoneeni vessaan itkemään. Oloni oli jälleen kerran hylätty, yksinäinen, epätoivoinen, ja että ketään ei kiinnostanut auttaa. Aloin hakata päätäni ja itkin vuolaasti. Huonekaveri kyseli ovelta, olenko kunnossa, mutta olin niin jumissa ja peloissani, etten pystynyt vastaamaan. Hän meni ilmeisesti hakemaan hoitajan paikalle.

Makasin taas vessan lattialla pienessä sykkyrässä, tukin korvani sormillani ja puristin silmäni kiinni. Hoitaja avasi vessan oven jollakin. En kuullut mitä hän/he puhuivat, itkin vain ja tärisin. Sormeni väsyivät, kun puristin niitä niin kovaa korviani vasten, joten vähitellen otteeni heltyi ja aloin kuulla mitä he puhuivat. He sanoivat minulle, etten käyttäydy aikuismaisesti. He myös tarjosivat Seroquelia, mutta kieltäydyin ottamasta, koska tiesin, että siitä ei ole apua ahdistukseeni.

Henkinen paineen tuntu oli valtava. Olo oli kuin pienellä lapsella, jolle kamalat vanhemmat huutavat. Tuntui suorastaan, että monet kädet olisivat kuristaneet minua. Tärisin edelleen, ja pidin silmäni edelleen ummessa, kuin paetakseni paikalta. Pelotti.

Sitten pakenin sänkyyni. Sen päällä oli laukkuni, joka tippui lattialle nostaessani peittoa. Myöhemmin he väittivät tästä, että olin paiskonut tavaroitani. Hoitajia oli ainakin kaksi, kaksi vihaista silmäparia tuijottelemassa ja mulkoilemassa hermorauniota ja ahdistunutta potilasta. Sanoin, että te vihaatte minua ja haluatte minun lähtevän, ja aloin pakata vaatteita kasseihin. Sitten romahdin lattialle itkemään. Olin niin poissa tolaltani, että huusin heille. He jatkovat taas syyttämistäni, että käyttäydyn huonosti ja rumasti, että aikuisen ei kuulu parkua lattialla. Käskivät nousemaan ylös, mutta kieltäydyin. Olin edelleen jumissa.

Pyysin monia kertoja heitä lähtemään, koska en muuten pystyisi rauhoittumaan. Oloni oli niin painostettu ja kuristava. Makasin polvillani lattialla tovin täysin hiljaa.

Nousin ylös ja ilmoitin lähteväni kauppaan ostamaan tupakkaa. Sanottiin, etten voi lähteä, koska lääkäri tulee pian. Hoitaja esti käsillään pääsyni ovelle. Huusin, ettei hän voi estää, koska tämä on vapaaehtoinen avo-osasto, enkä ole pakkohoidossa, mutta hän esti silti. Hienoa, nyt minua haluttiin kuristaa lisää henkisesti. Toinen hoitaja saapui paikalle, sanoi jotain todella vittumaista ja lähti.

Sanoin, että haluan puhua äitini kanssa puhelimessa, enkä halua, että minua kuunnellaan. Hoitaja intti, etten voi, ja minä intin, että minulla on oikeus mennä puhumaan rauhassa. Niinpä livahdin puhelin ja takki kourassa hänen ohitseen ja häivyin ulos itkien taas vuolaasti.

Soitin äidille, ja itkun seasta sain sanottua, että paikka on ihan helvetillinen. Äiti lähti samantien tulemaan paikalle. Kahdenkymmenen minuutin kuluttua hän saapui ja kerroin hänelle tapahtuneesta. Äiti halasi, lohdutti ja lupasi viedä minut kotiin.

Menimme yhdessä takaisin sisälle. Eräs mukava hoitaja, jota en ollut vielä ehtinyt näkemään siinä hässäkässä, vei meidät juttelemaan lääkärin kanssa. Äiti puolusti minua hyvin. Hän oli selvästi tuohtunut, että kukaan ei nähnyt ahdistustani, vaikka nimenomaan pitäisi ymmärtää minun olevan masennus- ja ahdistuspotilas ja kohdella sellaisena. Lääkäri tietysti jatkoi oman toimintansa puolustelua. Äiti kuitenkin osasi huvin puhua puolestani. Tunsin helpotusta ja ylpeyttä hänestä, että hän uskalsi minun puolestani kertoa meidän mielipiteemme hoidosta.

Sitten yritettiin puhua jatkosta, mitä nyt? Lääkäri sanoi, etteivät he pysty auttamaan minua. Sepä oli tosi mukava kuulla. Olen siis liian vaikea? Toisaalta en enää olisi halunnutkaan jäädä.

Lähdimme äidin kanssa kotiin. Mukava hoitaja tuli toivottamaan parempaa jatkoa. Minun tulee hieman ikävä, sillä hän ymmärsi minua todella hyvin. Lisäksi oli pari muutakin ihanaa hoitajaa, mutta heitä en tuon parin tunnin aikana nähnyt.

Koti tuntui suorastaan taivaalta tuon helvetin jälkeen. Kiitin ja halasin äitiä hänen avustaan.

Nyt en tiedä lainkaan, mitä jatkossa on tiedossa. Otan ainakin yhteyttä poliklinikkaan, kerron tapahtuneesta ja sitten mietimme varmaankin jatkoa.

Live fast, die young, bad girls do it well

Kiitos ihanista kommenteista edelliseen kirjoitukseen ♥

Yhdeksän aikoihin söin aamupalaa. Yritin kovasti nukkua, mutten pystynyt. Selkä- ja jalkasäryt olivat niin kovia. Myöhemmin juttelin lääkärin ja psykiatrin kanssa. Kahdentoista aikoihin minut lähetettiin psykiatriseen päivystykseen, jossa hoitajan kanssa juttelun jälkeen odottelin yli tunnin. Oloni oli tuskallisen uupunut, särkevä ja heikko, ja nukuin puolisen tuntia sohvalla.

Luulin pääseväni oikeaan hoitoon heti, koska olin todella huonossa kunnossa (ja olen edelleen). Lääkäri kuitenkin järjesti minulle avo-osastopaikan vasta huomisaamuksi ja päätti lähettää minut yöksi kotiin.

Seurasi painajaismaiset hetket, kun ahdistuin, että joutuisin itsekseni kulkemaan julkisilla kotiin niin huonossa jamassa. Pakenin vessaan, jossa ensin itkin vessanpöntön päällä, jonka jälkeen valuin lattialle itkemään ja hakkaamaan päätäni. Sitten pakenin nurkkaan istumaan, tukin korvani sormillani ja suljin silmäni. Oloni oli epätodellinen. Joku avasi vessan lukon ulkoapäin ja sanoi jotain, mitä en tietenkään kuullut.

Käytävältä kuului kamalasti meteliä ja jostain syystä kuvittelin kaikennäköistä, kuten että ihmisiä oli kutsuttu paikalle juhlimaan. Ahdistuin metelistä entistä enemmän. Kun meteli hiljeni, sammutin äkkiä valot ja valuin taas lattialle sykkyrään ja tuijottamaan seinää.

En tiedä kauan tässä episodissa kesti. Jumitin lattialla seinää tuijottaen siihen asti, että yhtäkkiä äitini saapui paikalle ja tuli istumaan viereeni. Lopulta lähdimme yhdessä autolle ja kotiin.

Autossa äiti kyseli kauheasti eilisestä. Mitä olin ottanut, miksi olin ottanut ja plää plää. Kysymykset ahdistivat, enkä olisi halunnut sanoa mitään, mutta loppujen lopuksi kerroin jotakin, kuten mitä olin ottanut, mutta määriä en kertonut.

Nyt olen kotona. Huomenna on aamulla lähtö osastolle. Suunnitelmissa on kuulemma kahden viikon hoitojakso. Kahden viikon? Niinkuin mä sen jälkeen olisin jo kotiuttamiskunnossa. Ehei, mä olen huonommassa jamassa kuin koskaan.

Sairaalan sängyllä

Eilen piti olla hyvä päivä. Olisin käynyt äänestämässä ja kaverin kanssa leffassa. Yhden aikoihin menin vaa'alle, ja järkytyin niin paljon, että halusin tuhota itseni. Vedin äidin vahvoja kipulääkkeitä.

Soitin myrkytystietokeskukseen ja sain ohjeet hakeutua välittömästi lääkäriin. Soitin hätäkeskukseen ja tilasin ambulanssin. Puhuin kaverin kanssa puhelimessa, kunnes lanssimiehet tulivat. Samalla ovenavauksella myös vanhempani tulivat kotiin, järkyttyneinä tietysti ambulanssimiehistä. Äiti kyseli, mitä on tapahtunut, mutta pyysin vain häntä menemään pois.

Minulle juotettiin pullollinen hiiltä, jonka jälkeen lähdettiin lanssilla sairaalaan. Matka tuntui siltä kuin olisin ollut matkalla helvettiin. Fyysisesti oloni oli ihan ok.

Sairaalassa jouduin tiputukseen ja saan myös jotakin nestemäistä ainetta suoneen maksan vaurioitumista vastaan. Otettiin sydänfilmit ja kroppa kytkettiin seurantapiuhoihin. Juotettiin lisää hiiltä.

Välillä on oksettanut ja heikottanut. Nukkumaan olen pystynyt ehkä tunnin. Sänky on niin epämukava, kehoa särkee eri puolilta, on nälkä ja on liikaa valoa ja meteliä. Ei siis todellakaan mikään matka höyhensaarille.

Syytä itsemurhayritykseeni on kyselty. Vastasin todenmukaisesti, että vihaan niin paljon itseäni. Hoitaja sanoi, että ottamani määrä oli hengenvaarallinen.

Tänään jatkan täältä varmaankin psykiatriseen päivystykseen ja sieltä suljetulle.

Voikaa te paremmin.

Ahdistaa