Soft pink wishes

Mä itken taas. Kyyneliä on vaikea saada tulemaan, mutta mä pakotan ne. Hitto, eikö ihminen saa itkeä rauhassa. Miksi äidin pitää tulla tunkemaan? "Miksä itket, haluuksä lohdutusta, onks jotain tapahtunut?" "Ei ole, mä haluun olla rauhassa!" "Miks sä oot noin töykee?" "Saisiks mä vaan olla rauhassa?"

Mulla ois ollut muuten ehkä täydellinen, mukava päivä, mutta mä pilasin sen syömällä. Eilinen ja tää päivä on ollu yhtä pitkää mättöputkea. Mä näen sen peilistä. Peilistä mua tuijottaa pullan muotoinen lapsenkasvoinen plösö. Sen vatsa on iso kumpu, posket turvonneet, lantioilla ylimääräistä, paksut reidet, kaulakin on jotenkin läskimpi. Ja mä tunnen sen. Mun olo on jotenkin ällöttävän täysi. Olen likainen ja kuvottava.

Mä vihaan sitä tunnetta, että mun sisällä on ruokaa.
Mä haluan olla tyhjä.

Mulla on niin paska fiiilis, että haluaisin viillellä itteni verille. Ainoa mikä estää, on siitä syntyvät jäljet. Mä haluaisin hakata mun päätä seinään. Tää on ihan hirveetä.

Mä annoin itselleni tällä viikolla lupauksen, että jos ja kun mä painan alle 50 kg, mä ostan itselleni Marc Jacobsin Daisy-hajuveden, josta oon haaveillu jo pitkään, ja otan yhteyttä ensimmäisen kerran yhteen poikaan. Tosin jälkimmäisestä ei tosin synny yhtään mitään. Mä luulen, että se on kiinnostunut ihan muista tytöistä eikä edes näe mua.

Kaipaan voimia.