Physical pain is lovely

Mun piti aamulla lähteä kaverin kanssa yhteen paikkaan, mutta riitelin isän kanssa eikä se sitten päästänyt. Olen kuulemma nukkunut liian vähän, se ei luottanut muhun. Olin murtunut, hiljaa, en sanonut mitään. Itkin. Sama juttu oli myös eilen illalla.

Äiti halusi lähteä luistelemaan. Ei huvittanut, mutta lopulta suostuin. Puin päälle paksun kasan talvivaatteita, ja näin peilistä minua tuijottavan läskin hirviön. Eilen uskaltauduin taas ottamaan painon, juuri ja juuri, ja se näyti 54,6 kg - taas. Nyt painan jo varmaan 55,5 kg. Itkin taas, katselin tyhjyyteen, äiti tivasi mikä mulla on, en suostunut lähtemään.

Jostain syystä huijasin sille, että olisin käynyt juuri ravitsemusterapeutilla, joka olisi sanonut olevansa huolissaan mun isosta painonnoususta. Että syön liikaa ja liian epäterveellisesti. En tajua miksi aloin tarinoimaan tuollaista.

Äiti: "Sun pitää ryhdistäytyä." Minä ajattelin, että niimpä. Olen päästänyt itseni tällaiseen paskaan tilaan, josta ainoa vaihtoehto nousta on tiputtaa painoa ja tulla siten onnellisemmaksi. Nykyään huomaan erittäin voimakkaasti sen, miten syöminen aiheuttaa minulle vain ja ainoastaan tuskaa, kovaa tuskaa ja ahdistusta.

Istuin hiljaa kylpyhuoneen lattialla ja raavin saksilla reiteen ohuita ja pitkiä viiltoja. Otin kolminkertaisen annoksen mielialalääkkeitä, kohta ehkä kofeiinitabuja.