The higher that I climb the harder I'ma drop

Epäilys kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä unohdettiin kaiketi viime kevättalvella. Olen itsekin sitä mieltä, että minulla ei sitä ole, mutta silti en voi olla huomaamatta satunnaisia jyrkkiä mielialanvaihteluitani tai hypomaniajaksoja.

Tällä viikolla, erityisesti eilen, on esiintynyt sitä hypomaniaa. Olen ollut poikkeuksellisen tarmokas, nukkunut vähemmän jne. Eilen illalla olin todella kiihtynyt, laitoin ruokaa supervauhdilla lomalta palaaville vanhemmilleni, siivosin, äksyilin veljelleni ja löpisin jotain taukoamatta. Myöhemmin tajusin käyttäytyneeni todella kummallisesti.

Rauhoituin vasta iltalääkkeen ansiosta, mutta rauhattomuus toi minulle maailman pisimmältä tuntuneen ja erittäin levottoman ja ahdistavan unen. Uni käsitteli kolmisen päivää elämästäni ja oli erittäin todentuntuinen. Olin psykoosissa ja karkasin kotoa ulos. Vaeltelin ympäriinsä viltti hartioilla, päädyin johonkin epämääräiseen narkkariporukkaan, polttelin jointteja ja aloin nähdä harhoja. Lopulta päädyin sairaalaan ja seuraavana päivänä tein saman uudestaan. Pahinta oli juuri tuon unen todentuntuisuus. Pelästyin unen aikana oikeasti, että apua miten huonossa jamassa olen. Herätessäni en tiennyt vielä tarkalleen, mikä oli totta ja mikä ei.

Nyt on taas todella masentunut olo. Vei kaikki voimat olla niin ahkerana tämä viikko, että poltin itseni taas loppuun. Äsken ahdistuin niin paljon, että hakkasin pöytääni ja osuin johonkin terävään ja sain haavan käteen. Pitäisi tänään vielä jaksaa mennä kaverille yöksi. En jaksaisi, mutta on pakko, koska olen luvannut.

Ahdistaa niin jumalattomasti.

I got my heart right here, I got my scars right here

Viime viikko meni paljolti miettiessä kolmiodraamaamme minun ja niiden kahden ystäväni kesken. Viikonloppuna yritimme toisen kaverin kanssa miettiä, mitä tekisimme tämän yhteisen ystävämme kanssa, joka sulkee ahdistuksen sisäänsä, esittää pirteää, mutta alkaa aina kännissä purkautua. Olen väsynyt tähän hänen käyttäytymiseensä. Minä kun olen mieluiten aina puhunut ystävien kanssa vaikeistakin asioista. Nyt emme tiedä, mitä teemme hänen kanssaan.

Kun yritimme ystävän kanssa pohtia tähän ongelmaan ratkaisua, puhuimme myös muista asioista, kuten minun tai hänen omasta voinnistaan. Hän on jo melko selkeästi ilmaissut ongelmansa, että hän ei tiedä, kuinka suhtautua ongelmiini. Olen myös alkanut aavistella, ettei hän oikein usko mielen sairauksien olemassaoloon. Vaikka olen yrittänyt rautalangasta vääntää ja selittää, että en oikeasti ole ihan terve, hänen on vaikea ymmärtää. Lukio on esimerkiksi tässä elämäntilanteessani vihoviimeisimpiä asioita, joita kykenen tekemään, mutta silti hän halusi sunnuntaikävelyllä puhua minun koulunkäynnistäni ja ikäänkuin maanitella minua takaisin koulunpenkille. Hänelle itselleen koulu on aina ollut tärkeä asia ja hän myönsi myös olevansa hieman pettynyt, että heitän taitoni ja lahjani hukkaan. Hän ei vain käsitä, etten jaksa.

Käsitän uupumuksen ja burnoutin eri asiana kuin masennuksen. Uupunut ihminen voi vielä selviytyä arjesta, mutta masennus on jo sairaus ja selkeä tila, missä arjesta ei enää selviä. En halua mitenkään vähätellä uupumusta ja väsymystä. Pidemmän päälle ne johtavat masennukseen.

Stressikin vaikuttaa ihmisiin eri tavalla. Jollekin stressi on polttoainetta, ja siten jaksaa tsempata yli haasteista, mutta esimerkiksi minulla stressi syö kaiken energian ja lamaannuttaa. Ystäväni on selkeästi päinvastaista sitä tyyppiä.

Tuntuu myös, että hänen on vaikea uskoa minulla olevan syömishäiriö. Välillä syön normaalisti hänen seurassaan ja jopa herkuttelen, välillä en juuri mitään. Mutta silloinkin, kun syön normaalisti, mietin jatkuvasti, saanko ottaa kyseisen suupalan. Ahdistukseni ei tietenkään näy päälle päin, koska peitän sen hymyllä.

Harmittaa, että vanhempani lähtivät ulkomaille torstaihin asti. Huomaan nyt, kuinka en pärjää yksin kotona. Olen ahdistunut. Tämä on tosi iso pala, ja minun pitää tsempata hirvittävästi jaksaakseni hoitaa kotihommat ja huolehtia koiran ulkoilutuksista. Tämä yksinäisyys ahdistaa ja olen hieman vihainen heille, että he jättivät minut yksin, vaikka en voi hyvin. Niin no, tuskin he tietävät etten voi hyvin, enkä missään tapauksessa halunnut pilata heidän iloaan matkallelähdöstä, vaan hymyssä suin vilkutin ja vakuutin pärjävääni aivan loistavasti.

Yellow diamonds in the light

Viikonloppu alkoi hyvin, kun vedin minimiruokailuilla torstaista alkaen. Halloween-kemuihin lähdin hyvillä mielin, vatsa huutaen ruokaa. Mekkokin näytti suht hyvältä ylläni.

Lähdin ystäväni kanssa hänen kavereidensa etkoille. Ystävälläni on ongelmia, mutta hän peittää kaiken hymyn taakse, eikä suostu avautumaan selvin päin. Jälleen kerran hän on oli kunnon kännissä, josta hänelle iski tunnevyöry. Hän muun muassa itki minulle, kuinka pelkäsi minun kuolevan.

Hän suuttui monille ihmisille illan aikana, mutta koska minä olin hänen kanssaan, sain kokea hänen vihansa. Tietysti otin sen heti itseeni, ja aloin tuntea syyllisyyttä hänen ahdistuksestaan. Ilta jatkui klubilla, jossa etsiskelin häntä vähän väliä, kunnes hän lopulta häipyi.

Ahdistuin, enkä ollut enää oma itseni. En edes pysy laskuissa, kuinka monen jätkän kanssa tanssin. Yritin siten unohtaa ahdistuksen. Pilkun aikaan olin yksin ja paniikki alkoi nostella päätään narikalla. Ahdistun muistellessani, mitä sitten tapahtui. En ollut enää edes juuri kännissä, mutta ahdistus alkoi sumentamaan silmiäni, enkä enää ollut läsnä.

Olin kadulla, halusin kuolla. Lähdin kävelemään johonkin suuntaan ja päädyin hysteerisenä jonnekin portaalle istumaan. Tärisin, vapisin. Sain soitettua ysl.elle1:lle. En muista mitä sanoin, mutta taisin änkyttää pahasti. Olo oli niin sekava, että olisin halunnut päästä johonkin.

Ystävän kaverit löysivät minut kadulta. Taisin kai jossain vaiheessa yrittää karkuun, mutta he hakivat takaisin ja taluttivat ystävän luokse. Minulla tuli vielä tuhat kertaa pakonomainen tarve lähteä karkuun jonnekin ulos ja kuolla johonkin pimeään pusikkoon. Sain kuitenkin estettyä nuo ajatukset ja menin nukkumaan.

Olin aamulla edelleen ahdistunut, ja kyselin ystävältäni, oliko hän tosiaan ollut vihainen minulle. Sain rehellisen tuntuisen vastauksen, että ei, hän oli ollut vihainen aivan muille ihmisille. Yritin vielä saada häntä puhumaan, mutta en onnistunut.

Seuraavana päivänä lähdin toiselle ystävälleni selvittämään välejäni hänen kanssa. Ystävä, jonka kanssa olin viettänyt Halloweenin, oli kertonut heidän keskustelleen minusta muutama päivä sitten. He eivät kuulemma tiedä, kuinka suhtautua syömisongelmiini. Hän kai myös sanoi, että tämä toinen ystävä on ärsyyntynyt ongelmastani, sillä pitää sitä huomionhakuisuutena. Tämän on myös vaikea kuulemma ymmärtää ongelmaani, koska taistelee itse hänestä itsestään riippumattoman alipainon kanssa.

Sain nyt onneksi selvitettyä hänelle asioitani ja tilannettani, ja hyvästelimme illalla hyvissä merkeissä. En kyllä saanut puhuttua tästä syömishäiriöristiriidasta, mutta ehkä joskus.

Terapeutin kanssa tosiaan päädyimme siihen, että annan päiväosastolle mahdollisuuden ja menen tulohaastatteluun. Se on huomenna, ja minua jännittää. En tiedä, saanko sanottua itsestäni lainkaan mitään.

Tänään on tullut syötyä liikaa, ja se ahdistaa. Terveellisesti, mutta liikaa. Haluan laihtua. Väsyttää, ja pieni ahdistus päällä.

Cause none of us were angels and you know I love you yeah

Tämä kappale sai minut herkistymään, surulliseksi ja sanattomaksi. Sanoja ei tule. Huokaisen syvään, ehkä pystyn jotain ajattelemaankin.

Tällä viikolla olen ollut erityisen thinspaantunut ja syönyt siksi vähemmän. (Ensi viikonlopun Halloween-asuni on aika ihana ja haluan näyttää mahdollisimman laihalta.) Syömishäiriöni voisi nykyään määritellä ortoreksiaksi, sen verran pakkomielteista terveellisen ruokavalion noudattamiseni on.

Viimeinen viikko on muuten voinut ihan ok, mutta mielialani hirvittävän ns. räjähdysherkkä, eli saatan aivan pienestä mennä pois tolaltani. Kuten esimerkiksi lauantaina. Ystäväni oli torstaina pyytänyt, että näkisimme sunnuntaina. Vastasin hänelle vasta lauantaina, pyysin anteeksi hitauttani ja sanoin, että voimme nähdä. Hän oli kokenut, ettei minua kiinnosta. Vastasin, ettei kyse ole siitä, etteikö minua kiinnostaisi ystäväni, vaan olen niin väsynyt, että tuskin jaksan raahata persettäni ulos ovesta. Hän totesi, ettei tekstiviestiin vastaaminen ole ennenkään vaatinut perseen raahaamista ulos ovesta.

Sattui niin kovasti, että ystäväni oli vihainen. Olin niin surullinen, koska luulin hänen ymmärtävän paremmin tilanteeni. Oloni oli epätoivoinen ja epätodellinen, teki mieli satuttaa itseäni. Äiti kuitenkin ehti tulla ensin huoneeseeni ja rauhoittaa minua, jonka jälkeen otin unilääkkeen ja menin nukkumaan.

Nyt alkoi taas ahdistaa. Niinkin pieni asia, että isä soitti ja pyysi viemään roskat. Sanoin selvä, löin luurin korvaan ja aloin kirkua tyynyyni. Mikä minua oikein vaivaa? Nyt tekisi mieli skipata tämän päivän harrastukset ja ottaa reilu annos unilääkkeitä, mutten voi enää perua. Ehkä menen tupakalle.

Itkettää.

Ja miksi ystävä ei enää muka ole vihainen? Eilen hän lähetti iloisena viestiä, että oli nähnyt unta musta. MITÄ VITTUA? ETKÖ SAATANA OLE VIHAINEN MULLE? tekisi mieli tivata.

Kävin tänä aamuna tutustumassa päiväosastoon. Aloin epäilemään, onko se sittenkään minun paikkani. Kaikki muut ovat paljon vanhempia siellä, ja säännöissä vaaditaan täyttä päihteettömyyttä kaiketi myös vapaa-ajalla. Helvetti mä haluan alkoholia naamaani!

Frame by frame, red speed ahead, a city dissolving

Eilinen loppupäivä oli taas inhottava. Äiti halusi minun menevän koiran kanssa ulos, mutta olin jo valmiiksi ahdistunut. Tästä pyynnöstä ahdistuin vielä lisää, joten otin taas 1200mg Ketipinoria vaipuakseni uneen. En ymmärrä, lääkkeen kesti hirmu pitkään vaikuttaa. Odotin ja odotin, että väsyttäisi, mutta ei.

Lähdin todella ahdistuneena koiran kanssa ulos. Askeleet horjuivat, koska lääkkeet alkoivat vähitellen vaikuttaa. Kävelin mäkeä ylöspäin metsikössä, hoipertelin, ja mieleni oli todella ahdistunut.

Sillä hetkellä tajusin masennuksen vieneen minulta kaiken luovuuden ja inspiraation, kaiken halun ja elämänilon. Tykkäsin luonnostella vaatteita, inspiroitua ympäristöstä ja suunnitella kaikkea uutta. Rakastan/rakastin seurata muotia ja pukeutua tyylikkäästi.

Nykyään en piirrä enkä luonnostele. Ulkona ollessani tarkkaile ympäristöä tai inspiroidu. Olen päivät pitkät kotona, harmaassa yöpuvussa. Joskus silloin tällöin laittaudun ja lähden kaverille. Mutta pääasiassa se jokin liekkki tai kipinä sisälläni on sammunut, ei ole valoa, ei ole luovuutta, ei elämäniloa.

Itkin siellä metsässä noita kaikkia asioita, mitkä olen menettänyt sairauteni vuoksi. Masennuin tästä ajattelusta entistä enemmän ja olin tuskissani. Käännyin kannoillani ja kiiruhdin kotiin. Menin samantien sängylleni. Kello oli noin viisi. Olin jo aivan unen rajamailla, mutta aloin vielä kirjoittamaan kännykällä uutta kirjoitusta tänne:

"Haluan kuolla

Minä haluan kuolla. Haluan kuolla. Haluan kuolla."

Siihen se jäi. Sitten nukahdin.

I cant stand to look at myself in the mirror

Anteeksi, jos huolestutin. Olin pois tolaltani, kun kirjoitin tuon viimeisimmän tekstin. Isä oli taas suuttunut, kun en ole auttanut kotitöissä. Minä kuulemma yritän kostaa hänelle (kostaa mitä?).

Sykkeeni nousi kovasti hänen puhuessaan vihaisella äänellään. Tuijotin seinää. Hän lähti huoneestani, ja minä aloin vajota mieleltäni johonkin synkkään. En oikein muista, mitä minulle tapahtui. Olin vain todella sekavassa tilassa huoneessani. Popsin 200mg:n vahvuisia Ketipinoreja yksi toisensa perään. Yhteensä vedin 1200mg. Tarkoitukseni oli tehdä jotain pahaa itselleni.

Istuin lattiallani ja tuijottelin kaikkea omituista, olin aivan jumissa ajatuksieni kanssa. Tuntui, etten saanut kunnolla happea, tai että pyörtyisin ahdistuksen tuskasta.

Lopulta nukahdin matolleni. Parin tunnin kuluttua heräsin, ja olo oli hirveä, sen verran muistan. Pyörrytti kamalasti, ja sain juuri ja juuri noustua sen verran, että pääsin sängylleni. Nukahdin uudestaan.

Heräsin tiistaina neljän aikoihin iltapäivällä. Se oli hiukan outoa, koska luulin nukkuvani sillä määrällä Ketipinoreja ainakin vuorokauden, kuten viimeksikin, kun otin 800mg. Pysyttelin hereillä iltaan asti, ja minulle tuli todella flunssainen olo sinä aikana. Äiti talutti minut nukkumaan omaan sänkyyn ja peitteli. Vaatteet ylläni tekivät kipeää, ne sattuivat ihoani vasten. Olin aivan jäässä. Särkylääkkeen avulla sain unta.

Nyt olo on fyysisesti ihan normaali. Olen kyllä hieman ahdistunut kropastani. Olin nimittäin koko viikonlopun kaverilla, ja siellä laihduin, mutta kun palasin kotiin, aloin taas syömään.

Eijeijei tää lähtee nyt tosi huonosti

Se sano jotai pari sanaa ja mä menin pois tolaltani, en pysty pysyä erosta noista ketipinoreista, apua

I'll forgive and forget before I'm paralyzed

Tänään olen taas syönyt vähemmän, onneksi: kolme omenaa, banaani, kuivattuja luumuja, kolme hapankorppua, viili ja lakkoja, kalakeittoa, kurkkupastilleja. Tuntuu silti liialta, olen niin painava. Punnitsin tänään: 64,4kg.

Puoli tuntia sitten tuli hirvittävä himo ahmia, estin itseäni menemästä syömään ja iski kova ahdistus. Puristin käsillä päätä ja suljin silmäni. Ristiriitaiset tunteet vilistivät päässä: haluan ruokaa, ei et saa, haluan, tekee mieli, ei!, miksi?, EI!

Aloin kuunnella musiikkia, avasin ikkunan, josta tulvii nyt raikasta ja viileää ilmaa, sitten rauhoituin. Pitää kääntää tämä olo voitoksi. Käännytin ruoanhimon pois, hyvä minä! Nyt, keskity, hengitä syvään. Huomenna vielä paremmin, eikö niin?

Hiding it all behind the smiles

Fakta on, että painan luultavasti aivan saatanallisen paljon. En tiedä tarkalleen kuinka paljon, sillä en ole uskaltautunut vaa'alle kolmeen viikkoon. Jotain 62-66 välillä se on (sen verran pystyn näkemään peilistä), ja hyi helvetti nuo luvut oli tuskallista kirjoittaa tuohon. Hämmennän jo itseäni sillä faktalla, että olen oikeasti lihonut viime talven alimmasta painosta n. 13 kg. Se on todella paljon. Se kaikki ihra on ympäri kehoani rumentamassa minua.

Minua oikeasti hävettää kertoa teille painoni. Häpeän jo muutenkin itseäni. Silti kidutan vielä vähän lisää kertomalla vielä teillekin. Se on pieni rangaistus siitä, että olen aiheuttanut sen itselleni. Ei kylläkään riittävä rangaistus.

Löydän motivaation lähes joka päivä uudestaan ja kadotan sen samantien. Elämän tylsyys ja ahdistus vie minut syömään koko ajan. Syön terveellisesti, mutta liikaa.

Häpeän kehoani niin paljon, että minua ahdistaa jopa istua terapiatunnilla terapeutin silmien edessä. Minua ahdistaa joka ikinen kaunis ja laiha tyttö, jonka näen kaupungilla. Minua ahdistaa ajatus, että lauantaina pitäisi taas näyttää hyvältä ja lähteä ulos juhlimaan.

Olen niin tuhottoman ruma valas, etten löydä sille riittävän voimakasta sanaa.

Just fight through the pain

Blogi on ainoa, jolle jaksan enää kertoa itsestäni. En jaksata avata suutani. (Tai ehkä terapeutille jaksan.)

En tiedä enää, milloin tästä tuli tällaista. Kuinka pitkään tätä on jo jatkunut? Nukun puoleen päivään, nuokun päivän tietokoneella, lasken minuutteja iltaan, jotta voisin katsoa Salkkarit, ottaa iltalääkkeen ja nukahtaa. Missä vaiheessa minulta on jo mennyt taju siitä, mikä päivä on meneillään ja millainen sää on ulkona? Katson päivän aikana vain kellon viisareita ja odotan iltaa, jotta pääsisin nukkumaan. Siltikään nukahtaminen omaan sänkyyn ei tunnu enää turvalliselta ja mukavalta. Oma sänkynikin on ahdistava iltaisin. Minulla on kummallisen ahdistunut olo, kun menen nukkumaan. En osaa selittää sitä.

Itkin äsken tyhjää oloani, ohitse lipuvia päiviä ja menetettyjä hetkiä elämästä. Ajattelen ystävääni, jolla on tänään syntymäpäivä. Hän on varmasti ollut koulussa, saanut onnentoivotuksia ja hymyjä koulukavereilta, hymyillyt itsekin. Minä en ole jaksanut edes soittaa hänelle, vaikka ajattelenkin häntä. Hyvää syntymäpäivää, rakas!

Yritin perjantaina kysyä hoitajaltani, tietäisikö hän, milloin päiväosastolle pääsisi, tai edes kuinka paljon jonoa siellä on. Hän ei osannut sanoa yhtään mitään. Pian, varmaan. Mitä tarkoittaa pian? Tarvitsen elämääni ja päiviini edes jotain sisältöä.