Yksinäisyys

Isn't it hard enough just to make it through a day

Tämän päivän piti mennä hyvin. Söin aamiaiseksi jogurttirahkan ja join kahvin. Lähdin syömishäiriöpoliklinikalle. Hoitaja oli huolestunut, koska olin laihtunut neljä kiloa. Kerroin rehellisesti laihdutussuunnitelmistani. Sanoin myös, että alkaa tuntua typerältä käydä koko paikassa, kun minulla ei ole mitään motivaatiota "parantua", sillä pelkään yli kaiken "parantumisen" tuomaa lihavuutta ja masennusta.

Koko käynnin ajan ruoan kuvat vilisivät mielessä ja himo ruokaan kasvoi, vaikka nälkää ei tuntunutkaan. Ahdisti, että keskusteleminen sai ruokaa hylkivän kuoreni heikkenemään ja alkoi valtavasti tehdä mieli syödä. Kotona söin sitten kolmen aikaan banaanin ja 100g raejuustoa. Sitten vedin valmiskirjolohikiusauksen. Alkoi äklöttämään, mutta ajattelin, etten sitten söisi enää mitään tänää.

Olin aikaisemmin sopinut lähteväni kaverin kanssa tänään pikku illanistujaisiin ja juomaan muutaman. Lisäksi minun pitäisi nyt ja illalla ennen lähtöä viedä koira ulos.

Fail. Alkoi ahdistaa ja söin toissapäiväistä puolukkapiirakkaa ison palan sormin suoraan rasiasta. Soitin kaverille, ja ilmoitin olevani liian väsynyt lähteäkseni illalla mihinkään. Hän kysyi, miten voin, ja vastasin että hyvin. Puhelun jälkeen itkin lattiallani. Vein koiran takapihalle lyhyesti ja lupaan sille, että se pääsee illalla pitkälle lenkille.

Olen niin epäonnistunut ja lihava. Ahmin tänään varmaan vielä lisääkin.

Liar, liar, you’re such a great big liar

Olen valehtelija ja tuntuu pahalta. Pyöräilin kotiin psykiatrian poliklinikalta ja kulman takaa ilmestyi lapsuudenystävä ja nykyinen "hyvä tuttu", jonka kutsuin kyllä syntymäpäivilleni, mutta joka ei tiedä mitään nykyisestä elämäntilanteestani. Pysähdyin juttelemaan.

Hän kiitti kutsusta ja puhuimme tulevista juhlistani. Sitten: "Kirjoitukset loppu?", hän kysyy. "Joo." "Mitä kirjoitit?" "Öö, niin siis en kirjottanut vielä mitään, kirjoitan syksyllä". "Aa, vedät siis kolmessa ja puolessa vuodessa." "Joo." "Tulitpas sä tosi vauhdilla tuolta, mistä oot tulossa?" "Kaupungilta. "Oho!" "Joo, olin vähä pyörimäs siellä." Jne.

Siis mikä helvetti mua vaivaa? Ei kukaan 3,5 vuodessa opiskeleva jätä kaikkea syksylle kirjoitettavaksi. Kaiken lisäksi se oli oikea mahtava iso valhe, koska kirjoitusruljanssini alkaa aikaisintaan vuoden kuluttua keväällä ja lakin saan aikaisintaan syksyllä 2013. Ja haloo, kuka pyöräilee huvikseen kaupungille viisi kilometria suuntaansa tihkuisena torstaipäivänä?

Hyvästeltyäni hänet, minuun iski niin paha olo valehtelemisestani. Hän on hieno, ystävällinen ja ihana ihminen, mutta minä valehtelen silmät päästäni. Kaiken lisäksi valheeni olivat uskomattoman surkeita. Näkikö hän, että valehtelen? Miksi missään ei neuvota, miten tällaisissa tilanteissa pitäisi toimia? Miksi joudun jatkuvasti valehtelemaan ihmisille? Tuntuu niin pahalta.

En osaa elää, en näissä kengissä, en tässä talossa, en tällä kadulla

Kuuntelen Jippua ja ahdistaa. Katson reisiäni, jotka pullistelevat leggingseissä. Katson vatsaani, joka menee makkaroille istuessani. Tunnustelen lantiollani olevia jenkkakahvoja. Kaveri soittaa, en vastaa. En halua nähdä ketään. Vihaan kehoani.

Eilen oli hyvä päivä. Näin kaveria, katsottiin Skinsiä, juteltiin syvällisiä ja naurettiin paljon. Pilasin sen illalla juomalla monta lasia appelsiinimehua, syömällä pähkinöitä (yök, rasvaa) ja wokkia ja couscousia. Peilistä tuijottaa valtava ruho.

Yritin äsken purkaa ahdistustani leipomiseen ja tein kookos-puolukkapiirakan. Nyt pitäisi viedä koira pitkälle lenkille, koska isä oli aamulla vain pikkulenkin, ja sen jälkeen lähteä ratsastamaan. Pakko pyöräillä tallille, että tulisi kulutettua vielä enemmän kaloreita.

Oikeasti ahdistaa niin paljon ja itkettää.

Voin vielä vähän unohtua tähän pysähtyä paikoilleen

Olo on levoton ja ahdistunut. Tuntuu suorastaan typerältä, etten osaa tehdä mitään helpottaakseni oloani. Ällöttää, että olen syönyt tänään normaalirasvaista mustikkajogurttia, vaikka muuten syömiset ovat menneet ihan hyvin (hedelmiä, rasvatonta jogurttia ja rasvatonta maitorahkaa).

En keksi keinoja, jolla helpottaa oloa. Hengityksen pidättäminen ei auta. Sinkkiksiä ei tee enää mieli katsoa (olen jo katsonut koko päivän). Tietokoneella ei ole mitään tekemistä. Ulos ei tee mieli mennä. Siellä on liian valoisaa, kaikki näkevät minut.

Ottaisinko vaan Ketipinoria naamaan ja menisin nukkumaan? Vai tulisiko televisiosta jotain, mikä veisi ajatukseni muualle? Hermostuttaa. Huokailen. Hengitän raskaasti ulos.

Gravity is my enemy, it grabs at me like harmony

Mulla on ollut yllättävän hyvä olo. Olen vähentänyt syömisiä ja ollut energisempi. Keskiviikkona oli ihanan hypomaaninen olo. Heräsin aikaisin, söin vähän, pyöräilin tutustumiskäynnille päiväosastolle, vein koiraa ulos, söin vähän, kävin ratsastamassa ja hölkkäsin puolet kävelymatkoista, vein koiraa ulos, söin vähän. Ihana päivä: kulutin paljon, söin arviolta 1200kcal.

Perjantaina olin juhlimassa. Tapasin röökipaikalla yhden jätkän, käytiin kaupassa yhdessä ostamassa lisää tupakkaa. Myöhemmin sain pienen paniikkikohtauksen, kun kaverit lähtivät ja jäin yksin, mutta jotenkin ihmeellisesti tämä herrasmies ilmestyi paikalle ja auttoi mua selviämään ahdistuksesta. Puhuimme paljon syvällisiä, hän myönsi ihastuneensa minuun (ensimmäinen ihminen ikinä, joka sanoo minulle tällaista), mutta sitten kertoi, että hänellä on tyttöystävä.

Pilkun jälkeen pussasimme lyhyesti, mutta sitten hukkasin hänet, kun lähdin auttamaan jotain random-kännityttöä kotiinsa lähikortteliin. Meni hieman myöhään, mutta sain parista muusta auttajasta jutteluseuraa asemalle. Harmittaa kyllä, että hukkasin sen pojan. Mutten toisaalta halua sotkeutua hänen elämäänsä. Ehkä hyvä siis näin.

Eilen en juuri jaksanut välittää syömisistä, olo oli sen verran krapulainen. Siksi söin esimerkiksi jäätelöä illalla, yök. Tänään on mennyt paljon paremmin. Olen syönyt mustikoita ja jogurttirahkan, banaanin, mustikkajogurttia, kaksi kiiviä ja kaksi pientä päärynää. Toivottavasti en tänää enää syö paljoa muuta :)

Ja pikkutyttö leikkii prinsessaa pitsiverho harteillaan

Mun ihan pakko jakaa teidän kanssanne tää kauneus:

Let the raining teardrops rain down on me tonight

Viimeinen viikko on ollut tasainen: ei ahdistanut, ei masentanut. Silti olen ollut erittäin ärtynyt, toimeton, väsynyt, levoton, eikä mitään ole oikein huvittanut tehdä. Onneksi jaksoin nähdä kahta ystävää ja käydä ratsastamassa. Ne piristivät hieman.

Sain äsken ensimmäisen paniikki-/epätodellisuuskohtauksen pitkiin aikoihin. Se tapahtui suihkussa. Olen ollut koko illan hieman ahdistunut, painosta, ruoasta ja ulkonäöstäni. TV:n katselun jälkeen hipsin keittiöstä perheen ohi suihkuun, jossa ahdistuksissani puristelin olemattomia näppylöitä naamastani (teen sitä aina levottomana) ja oli työn alla päästä suihkuun. Suihkussa romahdin lattialle ja hyperventiloin. Sain sen loppumaan pidättämällä hengitystä 40 sekuntia.

Olo on nyt hieman surullinen ja stressaantunut (ei edes varsinaista syytä stressille). Otan varmaan kohta Ketipinorit. 50 mg ei taida riittää, joten otan hiukan enemmän, että saisin unen päästä kiinni.

Läski, mikä läski

Häpeän valtavasti tätä, minkä teen nyt. Olen syöttänyt HeiaHeia-sivustolle kaikki ottamani painolukemat alkaen marras-joulukuusta 2009 tähän päivään asti. Nyt saatte nähdä rumat painokäyräni. Klikkaa kuvia isommiksi.

(Jos et halua oksentaa kauhusta, älä katso painokäyriäni.)

Kaikki vuodet


2009


2010


2011


2012