I could feel my eyes turning into dust

Anteeksi, etten ole antanut kuulua itsestäni mitään. En vain ole ehtinyt tai jaksanut kirjoittaa. Ei ole ollut mitään järkevää sanottavaa pään sisältä. Sitä vain ajelehtii eteenpäin näitä sateisia, rumia kesäpäiviä.

Aloin käyttää taas lääkkeitä: Cipralexia 15mg, Ketipinoria 200mg. Ne ovat auttaneet hieman. Minulla ei ole enää ahdistuskohtauksia. En voi kuitenkaan sanoa voivani hyvin tai mitään sen tapaista. Vain voimakkaimmat ahdistukset ovat kadonneet, ja olen saanut hieman enemmän voimia esimerkiksi ulkoilla koiran kanssa.

En tiedä tämänhetkistä painoani, ja se totta helvetissä vaivaa minua. Luulen, ettei se ole kauheasti muuttunut viimekertaisesta. Välillä olen syönyt vähemmän, välillä enemmän. Satunnaisesti olen jopa hetken pitänyt kroppaani hyvänä, mutta sitten taas palannut todellisuuteen ja ymmärtänyt olevani isompi ja rumempi kuin kaikki muut.

Itkin, kun huomasin, etteivät yhdetkään vanhat farkkuni mahdu minulle. Onneksi en käytä farkkuja juuri koskaan. On kuitenkin muita vaatteita, joista todella pidän ja jotka ovat nyt tiukkoja. Olen liian iso.

Kuuntelen tätä kappaletta, ja alkoi ahdistaa. Olen jossakin omituisessa tyhjiössä, ahdistaa. Tämä on kamalaa, enkä haluaisi olla täällä.

Like a waterfall in slow motion

Näitä varmaan tulee jatkossa koko ajan: kirjoituksia, joissa kerron uudestaan ja uudestaan, kuinka minulla on paha olla ja kuinka ahdistus vain syvenee. Nyt ahdistuksellekin on enää yksi selkeä syy: läski. Loma vei koulumurheet mennessään, sentään, mutta tilalle tuli tuo läskiahdistus oikein moninkertaisena.

Olen joka päivä saanut jossain vaiheessa aina laihdutusinnon, sitten se on kestänyt puoli vuorokautta, jonka jälkeen olen taas romahtanut. Eilen oli ennätys vähään aikaan, söin "vain" 1800kcal. Kuitenkin yöllä minulla oli niin nälkä, että sattui enkä saanut unta moneen tuntiin, jolloin menin syömään hapankorppuja. Ahdisti niin paljon, että olin koko ajan nousemassa ylös sängystä ja lähdössä koiran kanssa ulos, mutten raaskinut herättää sitä. Nukahdin ehkä viiden aikoihin.

Aamulla heräsin kahdeksalta, eikä minua nukuttanut lainkaan. Lähdin koiran kanssa ulos. Hellevaatteet paljastivat läskini ja tunsin itseni lihavaksi, rumaksi ja valtavaksi valaaksi. Sortsien lahkeista tursusi läskiä, vatsa pullotti kuin raskausvatsa, posket kuin pikkulapsella. Käveleminen kadulla ahdisti hirvittävästi. Näytin kuvottavalta ja näytän edelleen.

Miksi pilasin tämänkin päivän? Aamun omena oli ok, mutta sitten: monta leipää margariinilla, mansikoita ja maitoa, lisää mansikoita ja maitoa, iso annos pastaa, kaksi jättilasillista pirtelöä. HYI HELVETTI. VIHAAN ITSEÄNI!

En oikeasti tiedä enää mitä tapahtuu. Peli on menetetty, kaikessa.

I'm alone in a big empty space with nobody not really

Monta kertaa sitä on luullut olevansa pohjalla, mutta aina vain löytyy syvempiä ja pimeämpiä onkaloita, joihin pudota. Minua ällöttää, inhottaa, suututtaa, ahdistaa ja itkettää kirjoittaa tämä tähän: painoin äsken punnitessani 63,9kg. Enemmän kuin ikinä ennen. 2,4kg enemmän kuin reilu viikko sitten käydessäni vaa'alla viimeksi. Olen sekaisin surusta ja ahdistuksesta.

Olen niin yksin. Olen niin vitun yksin. Terapiaa on enää kerran viikossa, enkä jaksa yrittää hakea toiseen tuntiin tukea sosiaalitoimesta, en vain jaksa. Koska menetin toisen terapiatunnin viikosta, suhde terapeuttiin muuttui heti. En enää pysty puhumaan. Nyt aikojen välillä saattaa olla puolitoista viikkoa, mikä tuntuu vuodelta, enkä enää saa edes kerrottua asioitani. Yksi tärkeimmistä ja tukevimmista ihmissuhteistani (siksi kai sitä terapiasuhdettakin voi kutsua) hajosi käsiin.

Olen rikki, yksin, epätoivoinen, ahdistunut, surullinen, masentunut, vihainen itselleni.

En syö nykyisin lääkkeitäkään, koska en jaksa. Eivätkä vanhemmat tiedä tilanteestani yhtään mitään. Luulevat varmaan minun edelleen popsivan pillereitä. Mutta kai nyt pitäisi tajuta, kun en ole kuukausiin pyytänyt rahaa lääkkeitä varten? Ketipinor-annos nostettiin 200mg:aan, mutten ole noutanut uutta reseptiä. Enkä varmaan tule noutamaankaan, en jaksa.

Olen ollut kolme päivää sisällä yöpuvussa, tietäen kavereiden viettävän kesää onnellisina, vastaten välillä puhelimeen esittäen hyväntuulista ja onnellista.

Mitään ei enää ole. Olen kuollut.

Maybe I'm invisible to the world

Does anyone in the world even think of me?
As more than just a hopeless cause
Maybe the world is not my block