Elämä kulkee, enkä saa siitä minkäänlaista otetta. Liikaa tapahtuu. Bileilloista saan vain onton olon sisälle, kun joka ilta säädän eri ihmisen kanssa. Kaverit vakuuttavat, etten tee mitään väärää, enkä itsekään kadu, mutta haluaisinko jotain enemmänkin? Vai onko minulla oikeus vain pitää hauskaa? Teenkö itsestäni arvottoman?
Palasin sunnuntaina tyhjään kotiin, koska vanhemmat olivat lähteneet lomamatkalle. Tyhjä koti antoi tilaa ajatella viikonlopun tapahtumia, mutta ahdistuin nopeasti. Olen ollut koko tämän viikon yksin kotona. Ajatukset hyrräsivät maanantaina vielä niin lujaa, etten mennyt kouluun. Kotitöiden tekeminen ja koiran hoitaminen on ollut rankkaa, ja siihen päälle vielä flunssa ja päivän ajan lievä kuume. Kouluun en ole siksi kyennyt menemään lainkaan.
Toivoin, että olisin voinut rajoittaa syömistä paremmin porukoiden ollessa pois, mutta kaikki on mennyt vain pahemmaksi. Omien ajatusten kanssa oleminen alkoi ahdistaa, enkä keksinyt muuta tekemistä kuin syömisen. Oksennusyrityksiä on tullut tuhottomaksi. Painan nyt enemmän kuin koskaan ennen, varmasti yli 62kg. Viime yönä sängyssä alkoi jo mieli horjua. Ahdisti kun olin syönyt niin paljon. Kierin sängyssä, itkin, puhuin itsekseni enkä kyennyt rauhoittumaan. Huusin haluavani nukkua. Otin kolme Ketipinoria ja sammuin aika nopeasti.
Aamukävelyllä koiran kanssa minua alkoi jälleen ahdistaa. Minulla oli kuuma, oksetti, väsytti, pyörrytti, itketti. Olisin halunnut jäädä puistonpenkille makaamaan ja odottamaan kuolemaa. Elleivät koiranulkoilutukset olisi tuoneet näihin päiviin jotain rutiinia, olisin luultavasti nukkunut koko ajan sängyssä, itkien, odottaen vanhempien paluuta kotiin.
Hyi helvetti, en ymmärrä mitä ne jätkät ovat nähneet tässä ihrakasassa. Tahdon laihtua takaisin kymmenen kiloa kevyemmäksi, lähteä baariin, juoda ja nuolla sen ensimmäisen tyypin kanssa. Tahdon olla sekaisin ja unohtaa tän kaiken.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommenttienvalvonta yli 3 päivää vanhoissa teksteissä.