Cause none of us were angels and you know I love you yeah

Tämä kappale sai minut herkistymään, surulliseksi ja sanattomaksi. Sanoja ei tule. Huokaisen syvään, ehkä pystyn jotain ajattelemaankin.

Tällä viikolla olen ollut erityisen thinspaantunut ja syönyt siksi vähemmän. (Ensi viikonlopun Halloween-asuni on aika ihana ja haluan näyttää mahdollisimman laihalta.) Syömishäiriöni voisi nykyään määritellä ortoreksiaksi, sen verran pakkomielteista terveellisen ruokavalion noudattamiseni on.

Viimeinen viikko on muuten voinut ihan ok, mutta mielialani hirvittävän ns. räjähdysherkkä, eli saatan aivan pienestä mennä pois tolaltani. Kuten esimerkiksi lauantaina. Ystäväni oli torstaina pyytänyt, että näkisimme sunnuntaina. Vastasin hänelle vasta lauantaina, pyysin anteeksi hitauttani ja sanoin, että voimme nähdä. Hän oli kokenut, ettei minua kiinnosta. Vastasin, ettei kyse ole siitä, etteikö minua kiinnostaisi ystäväni, vaan olen niin väsynyt, että tuskin jaksan raahata persettäni ulos ovesta. Hän totesi, ettei tekstiviestiin vastaaminen ole ennenkään vaatinut perseen raahaamista ulos ovesta.

Sattui niin kovasti, että ystäväni oli vihainen. Olin niin surullinen, koska luulin hänen ymmärtävän paremmin tilanteeni. Oloni oli epätoivoinen ja epätodellinen, teki mieli satuttaa itseäni. Äiti kuitenkin ehti tulla ensin huoneeseeni ja rauhoittaa minua, jonka jälkeen otin unilääkkeen ja menin nukkumaan.

Nyt alkoi taas ahdistaa. Niinkin pieni asia, että isä soitti ja pyysi viemään roskat. Sanoin selvä, löin luurin korvaan ja aloin kirkua tyynyyni. Mikä minua oikein vaivaa? Nyt tekisi mieli skipata tämän päivän harrastukset ja ottaa reilu annos unilääkkeitä, mutten voi enää perua. Ehkä menen tupakalle.

Itkettää.

Ja miksi ystävä ei enää muka ole vihainen? Eilen hän lähetti iloisena viestiä, että oli nähnyt unta musta. MITÄ VITTUA? ETKÖ SAATANA OLE VIHAINEN MULLE? tekisi mieli tivata.

Kävin tänä aamuna tutustumassa päiväosastoon. Aloin epäilemään, onko se sittenkään minun paikkani. Kaikki muut ovat paljon vanhempia siellä, ja säännöissä vaaditaan täyttä päihteettömyyttä kaiketi myös vapaa-ajalla. Helvetti mä haluan alkoholia naamaani!

Frame by frame, red speed ahead, a city dissolving

Eilinen loppupäivä oli taas inhottava. Äiti halusi minun menevän koiran kanssa ulos, mutta olin jo valmiiksi ahdistunut. Tästä pyynnöstä ahdistuin vielä lisää, joten otin taas 1200mg Ketipinoria vaipuakseni uneen. En ymmärrä, lääkkeen kesti hirmu pitkään vaikuttaa. Odotin ja odotin, että väsyttäisi, mutta ei.

Lähdin todella ahdistuneena koiran kanssa ulos. Askeleet horjuivat, koska lääkkeet alkoivat vähitellen vaikuttaa. Kävelin mäkeä ylöspäin metsikössä, hoipertelin, ja mieleni oli todella ahdistunut.

Sillä hetkellä tajusin masennuksen vieneen minulta kaiken luovuuden ja inspiraation, kaiken halun ja elämänilon. Tykkäsin luonnostella vaatteita, inspiroitua ympäristöstä ja suunnitella kaikkea uutta. Rakastan/rakastin seurata muotia ja pukeutua tyylikkäästi.

Nykyään en piirrä enkä luonnostele. Ulkona ollessani tarkkaile ympäristöä tai inspiroidu. Olen päivät pitkät kotona, harmaassa yöpuvussa. Joskus silloin tällöin laittaudun ja lähden kaverille. Mutta pääasiassa se jokin liekkki tai kipinä sisälläni on sammunut, ei ole valoa, ei ole luovuutta, ei elämäniloa.

Itkin siellä metsässä noita kaikkia asioita, mitkä olen menettänyt sairauteni vuoksi. Masennuin tästä ajattelusta entistä enemmän ja olin tuskissani. Käännyin kannoillani ja kiiruhdin kotiin. Menin samantien sängylleni. Kello oli noin viisi. Olin jo aivan unen rajamailla, mutta aloin vielä kirjoittamaan kännykällä uutta kirjoitusta tänne:

"Haluan kuolla

Minä haluan kuolla. Haluan kuolla. Haluan kuolla."

Siihen se jäi. Sitten nukahdin.

I cant stand to look at myself in the mirror

Anteeksi, jos huolestutin. Olin pois tolaltani, kun kirjoitin tuon viimeisimmän tekstin. Isä oli taas suuttunut, kun en ole auttanut kotitöissä. Minä kuulemma yritän kostaa hänelle (kostaa mitä?).

Sykkeeni nousi kovasti hänen puhuessaan vihaisella äänellään. Tuijotin seinää. Hän lähti huoneestani, ja minä aloin vajota mieleltäni johonkin synkkään. En oikein muista, mitä minulle tapahtui. Olin vain todella sekavassa tilassa huoneessani. Popsin 200mg:n vahvuisia Ketipinoreja yksi toisensa perään. Yhteensä vedin 1200mg. Tarkoitukseni oli tehdä jotain pahaa itselleni.

Istuin lattiallani ja tuijottelin kaikkea omituista, olin aivan jumissa ajatuksieni kanssa. Tuntui, etten saanut kunnolla happea, tai että pyörtyisin ahdistuksen tuskasta.

Lopulta nukahdin matolleni. Parin tunnin kuluttua heräsin, ja olo oli hirveä, sen verran muistan. Pyörrytti kamalasti, ja sain juuri ja juuri noustua sen verran, että pääsin sängylleni. Nukahdin uudestaan.

Heräsin tiistaina neljän aikoihin iltapäivällä. Se oli hiukan outoa, koska luulin nukkuvani sillä määrällä Ketipinoreja ainakin vuorokauden, kuten viimeksikin, kun otin 800mg. Pysyttelin hereillä iltaan asti, ja minulle tuli todella flunssainen olo sinä aikana. Äiti talutti minut nukkumaan omaan sänkyyn ja peitteli. Vaatteet ylläni tekivät kipeää, ne sattuivat ihoani vasten. Olin aivan jäässä. Särkylääkkeen avulla sain unta.

Nyt olo on fyysisesti ihan normaali. Olen kyllä hieman ahdistunut kropastani. Olin nimittäin koko viikonlopun kaverilla, ja siellä laihduin, mutta kun palasin kotiin, aloin taas syömään.

Eijeijei tää lähtee nyt tosi huonosti

Se sano jotai pari sanaa ja mä menin pois tolaltani, en pysty pysyä erosta noista ketipinoreista, apua

I'll forgive and forget before I'm paralyzed

Tänään olen taas syönyt vähemmän, onneksi: kolme omenaa, banaani, kuivattuja luumuja, kolme hapankorppua, viili ja lakkoja, kalakeittoa, kurkkupastilleja. Tuntuu silti liialta, olen niin painava. Punnitsin tänään: 64,4kg.

Puoli tuntia sitten tuli hirvittävä himo ahmia, estin itseäni menemästä syömään ja iski kova ahdistus. Puristin käsillä päätä ja suljin silmäni. Ristiriitaiset tunteet vilistivät päässä: haluan ruokaa, ei et saa, haluan, tekee mieli, ei!, miksi?, EI!

Aloin kuunnella musiikkia, avasin ikkunan, josta tulvii nyt raikasta ja viileää ilmaa, sitten rauhoituin. Pitää kääntää tämä olo voitoksi. Käännytin ruoanhimon pois, hyvä minä! Nyt, keskity, hengitä syvään. Huomenna vielä paremmin, eikö niin?

Hiding it all behind the smiles

Fakta on, että painan luultavasti aivan saatanallisen paljon. En tiedä tarkalleen kuinka paljon, sillä en ole uskaltautunut vaa'alle kolmeen viikkoon. Jotain 62-66 välillä se on (sen verran pystyn näkemään peilistä), ja hyi helvetti nuo luvut oli tuskallista kirjoittaa tuohon. Hämmennän jo itseäni sillä faktalla, että olen oikeasti lihonut viime talven alimmasta painosta n. 13 kg. Se on todella paljon. Se kaikki ihra on ympäri kehoani rumentamassa minua.

Minua oikeasti hävettää kertoa teille painoni. Häpeän jo muutenkin itseäni. Silti kidutan vielä vähän lisää kertomalla vielä teillekin. Se on pieni rangaistus siitä, että olen aiheuttanut sen itselleni. Ei kylläkään riittävä rangaistus.

Löydän motivaation lähes joka päivä uudestaan ja kadotan sen samantien. Elämän tylsyys ja ahdistus vie minut syömään koko ajan. Syön terveellisesti, mutta liikaa.

Häpeän kehoani niin paljon, että minua ahdistaa jopa istua terapiatunnilla terapeutin silmien edessä. Minua ahdistaa joka ikinen kaunis ja laiha tyttö, jonka näen kaupungilla. Minua ahdistaa ajatus, että lauantaina pitäisi taas näyttää hyvältä ja lähteä ulos juhlimaan.

Olen niin tuhottoman ruma valas, etten löydä sille riittävän voimakasta sanaa.

Just fight through the pain

Blogi on ainoa, jolle jaksan enää kertoa itsestäni. En jaksata avata suutani. (Tai ehkä terapeutille jaksan.)

En tiedä enää, milloin tästä tuli tällaista. Kuinka pitkään tätä on jo jatkunut? Nukun puoleen päivään, nuokun päivän tietokoneella, lasken minuutteja iltaan, jotta voisin katsoa Salkkarit, ottaa iltalääkkeen ja nukahtaa. Missä vaiheessa minulta on jo mennyt taju siitä, mikä päivä on meneillään ja millainen sää on ulkona? Katson päivän aikana vain kellon viisareita ja odotan iltaa, jotta pääsisin nukkumaan. Siltikään nukahtaminen omaan sänkyyn ei tunnu enää turvalliselta ja mukavalta. Oma sänkynikin on ahdistava iltaisin. Minulla on kummallisen ahdistunut olo, kun menen nukkumaan. En osaa selittää sitä.

Itkin äsken tyhjää oloani, ohitse lipuvia päiviä ja menetettyjä hetkiä elämästä. Ajattelen ystävääni, jolla on tänään syntymäpäivä. Hän on varmasti ollut koulussa, saanut onnentoivotuksia ja hymyjä koulukavereilta, hymyillyt itsekin. Minä en ole jaksanut edes soittaa hänelle, vaikka ajattelenkin häntä. Hyvää syntymäpäivää, rakas!

Yritin perjantaina kysyä hoitajaltani, tietäisikö hän, milloin päiväosastolle pääsisi, tai edes kuinka paljon jonoa siellä on. Hän ei osannut sanoa yhtään mitään. Pian, varmaan. Mitä tarkoittaa pian? Tarvitsen elämääni ja päiviini edes jotain sisältöä.