Viime kirjoituksesta on kolme kuukautta. Näiden kuukausien sisään olisi mahtunut hyvin erilaisia päivityksiä. Huhti-toukokuussa näin paljon valoa tulevaisuudessa. Kesäkuussa mieli romahti riidasta kaverin kanssa ja sitä seuranneesta yliannostuksesta. Touko-kesäkuussa riidat vanhempien kanssa paheni. Olin onneksi melkein joka viikko vähintään yhden yön kaverilla, ja se helpotti oloa.
Kesä-heinäkuun vaihteessa vanhemmat lähti mökille, enkä nähnyt heitä 12 päivään. Minunkin oli tarkoitus lähteä sinne heidän kanssaan pariksi päiväksi ennen ratsastusleiriäni, mutta peruin viime tipassa ja jäin kotiin, kunnes lähdin leirille. Leirillä olin hyvin onnellinen, se oli parasta pitkiin aikoihin.
Leirin jälkeen päätin lähteä sisarusten kanssa mökille vanhempien luokse pariksi päiväksi. Myöhemmin kaduin päätöstäni. Halusin jatkuvasti sieltä pois. Lähes jokainen hetki vanhempien kanssa mökillä oli epämiellyttävä.
Nyt olemme kotona: äiti, isä ja minä. Sodassa minä vastaan he. Sama levy soi: olen heidän mielestään inhottava ja kiusaan perhettäni. Levy soi joka päivä ja meinaan aina tukehtua ahdistukseeni. Eilisestä selvisin rauhoittavilla, joiden avulla nukuin koko päivän. Huomenna pääsen kaverille turvaan. Olen välillä jopa miettinyt, pitäisikö ottaa yhteyttä SPR:n nuorten turvataloon, mutta ehkä tilanteeni ei nyt kuintenkaan ole niin paha...
Tiedän kyllä, että perimmäinen syy ja vika on minussa ja saamattomuudessani, mutta vanhempieni käytös ja sanat tuhoavat ilmapiiriä vain lisää. En enää kestä kuunnella vähättelyä ja mollaamista tai jaksa äitini kaksinaamaisuutta, kun hän lennossa vaihtaa minulle huutamisesta ystävälliseen hymyyn hänen ystävänsä saapuessa meille kylään.
Oloni on perhetilanteen mukainen: en ole pessyt hiuksia sitten keskiviikon. Suihkussa taisin käydä viimeksi torstaina.
Sentään olen saanut pudotettua painon kevättalven huippulukemista 9kg alaspäin.
Olen nähnyt viimeisen kolmen viikon aikana kolme kertaa elämäni hirveintä painajaista. Olen ollut siinä jonkin riivaamana, ehkä psykoosissa. Jollain tasolla tiedän sen olevan unta, mutta en pääse sitä pakoon. Uni on niin pelottava ja ahdistava, ettei mitään rajaa. Saatoin sekunnin sadasosaksi herätä, mutta uni imi minut takaisin syövereihinsä, eikä päästänyt irti. Kerran heräsin niin, että pääsin jalkeille asti. En halunnut palata enää uneen, joten heitin vessassa kylmää vettä kasvoilleni ja horjuin parvekkeelle virkistymään. Loppuyön nukuin olohuoneessa ja pelkäsin sulkea silmäni uudestaan.
Loppukuusta lähden kaupunkilomalle hyvän ystävän kanssa. Elokuussa on festarit. Sitten pitäisi jatkaa koulunkäyntiä aikuislukiossa. En ole tosin vieläkään saanut aikaiseksi hankkia eropapereita nykyisestä lukiostani ja hakea aikuislukioon. Pitäisi jaksaa tehdä ne.
7 vuotta sitten