Oksennus

Koko teini-iän halusin oppia oksentamaan. Paastojen jälkeen sain massiivisia ahmimiskohtauksia, jolloin hamusin salaa keittiöstä suosikkiherkkujani: leipää, jogurttia, jäätelöä, leivonnaisia, keksejä... Saatoin ahmia useamman tuhatta kaloria yhdellä kertaa. Usein syöminen tapahtui suoraan jääkaapin ovella, seisaaltaan.

Ahmimista seurasi morkkis. Ylle vyöryävää henkistä pahaa oloa yritin lievittää seuraavin keinoin: veden juonti, kofeiinitabletit, kahvin juonti, jota seurasi toivottavasti pian ulostus tai ripuli, jumppahetki, juoksulenkki itkien tai itsensä oksennuttamisen yritys. Kakomista pidemmälle en siinä koskaan onnistunut.

Viime aikoina minulla on tullut spontaaneja oksetuskohtauksia useammin. En tiedä, johtuvatko ne esim. stressistä, tai sitten vaikka huumeista. Usein on saattanut esim. juhlintaa seuranneena iltana tulla oksennus, ilman että olen edes kärsinyt varsinaisesta krapulasta. Aiemmin pelkästään alkoholin kanssa lätränneenä en ikinä oksentanut krapulassa.

Nyt kuitenkin opin, että kun oksetuskohtaus iskee, saan laatan lentämään aika helpostikin työntämällä  vain sormet oikein sinne tukahduttavan syvälle kurkkuun. Paha tulee ulos ja olo helpottuu.

Toissa päivänä minua stressasi töissä. Sain moitteita, joiden perusteluita en ymmärtänyt. Alkoi itkettää. Reagoin siten, että ensin kieltäydyin syömästä lounasta, mutta lopulta söinkin, ja söin muuten itseni ihan ähkyyn. Sen jälkeen ahdistus jälleen kasvoi, joten etsin metsästin hotellista äkkiä naistenvessan ja oksensin. Oksennuksen jälkeen tihrustin itkua. Tuijotin itseäni vessan peilistä. Olin turvonneen ja väsyneen näköinen.

Kolme viikkoa pakollista puhtautta

Lähdin työmatkalle ja pakkasin viimeiset rippeeni elämäni eliksiiriä mukaan. Minigrip oli jo kulunut ja valkoista jauhetta oli enää vähän jäljellä. Miten selviäisin kolme viikkoa tällä määrällä, mietin mielessäni.

Perillä huomasin, että olin pakannut huonosti. Koko viimeinen pihaus oli mennyttä. Panikoin hieman: miten mä nyt jaksaisin tehdä töitä? En uskaltanut vieraalla paikkakunnalla lähteä etsimään mitään uutta kamanlähdettä. Se olisi aivan liian hasardia. Pussi lensi hotellin vessan roskiin, ja kaivoin matkalaukusta seuraavaksi parhaat vaihtoehdot, kofeiini- ja vihreäteeuutetabletit. Näillä pitäisi selvitä seuraavat kolme viikkoa maailman tehokkaimpana työtetekijänä.

Tuijotan maisemaa hotellihuoneen ikkunasta. En olisi ikinä uskonut elämäni suolan olevan amfetamiini.

Addikti on aina addikti

Vuodet ovat vierineet. Herkästä tytöstä on kasvanut epävakaa naishirviö. Hän tekee maanisesti töitä, juhlii lauantaista aina läpi sunnuntaihin asti, käyttää innokkaasti erilaisia päihteitä, on unohtanut ystävänsä ja perheensä, ja jaksaa hektistä elämäänsä vain joka-aamuisten amfetamiiniviivojen voimin. Piri vie pois nälän, ja se vasta hienoa onkin. Hän on moraaliton, liian flirtti, mutta niin kovin viattoman näköinen. Susi lampaan vaatteissa, varsinainen uskottelun mestari. Hän rakastuu jokaiseen ja takertuu, kuin täyttämään sydämessä olevaa veristä onttoa monttua. Hän ajattelee väkivallan tekemistä ja väkivallan kokemista. Jatkuvasti hän lupaa itselleen, että kun olen saanut tämän projektin suoritettua, saan tappaa itseni.

Tämä hirviö ei edes tiedä enää omaa nimeään. Hän uskoo olevansa vangittuna valheelliseen todellisuuteen. Oikeasti häntä ei edes ole, ja kaikki ympärillä olevakin on valhetta.

Kyllä routa porsaan kotiin ajaa

Sanon, että voi saatana. Kai se jotain kertoo, etten koskaan poistanut tätä blogia? Tämä täti täällä käy viidettä vuotta terapiassa, aloitti ammattiopinnot, lopetti lääkkeet, seurusteli puoli toista vuotta, aloitti lääkkeet ja hukkui jälleen jonnekin ahdistuksen sekamereen.

Tänään 10.3.2015 vihaan

- itseäni
- eksääni
- ihastustani
- pömppistäni
- ilmavaivojani
- anoreksiaa
- anorektikoita
- kotiani
- tuulista ja sateista säätä
- sokeria
- ruokaa
- alaani
- mahdollista työharjoittelupaikkaani
- finniarpea otsassani

Kaikki on lähes tulkoon ok, vain jotain puuttuu

Kello on varttia yli kaksi yöllä, kun alan kirjoittaa tätä. Oltiin juuri kavereiden kanssa sunnuntai-illan puistokaljalla, baarissa ja pizzalla. Kävin suihkussa, ja mieleen tuli kirjoittaa blogiin pitkästä aikaa. Hieman on siis promilleja päällä.

Mitä elämäni on tällä hetkellä? Lopetin lukion kesken (takana jo kaksi lukion vaihtoa) ja hain juuri tämän kevään yhteishaussa ammattiokouluun alalle, joka oikeasti kiinnostaa. Kävin pääsykokeissa, ja olen toiveikas pääsystäni sisään. Koko syksyn haahuilin, join, riehuin, jouduin vaikeuksiin. Hetken kävin paskaduunissa. Nyt haahuilen hieman rauhallisemmin, juon edelleen (ehkä hieman rajoitetummin), odotan yhteishaun tuloksia ja koetan löytää duunia. Muutamia viikkoja hengasin alkukeväästä nuorten turvatalossa, koska vanhempien kanssa välit menivät riitojen ja pahojen loukkauksien takia. Nyt tilanne on rauhoittunut kotona melko hyvin, yritän näyttää enemmän iloista naamaa jne.

Päällisin puolin kaikki tuntuu olevan paremmin. Olen löytänyt opintojeni suunnan (toivottavasti), tulen toimeen vanhempien kanssa ja on paljon ystäviä. En kyllä vieläkään ole omillani, en tienaa mitään, asun vanhempien kanssa ja olen taloudellisesti täysin riippuvainen heistä. Mutta toivon mukaan se korjaantuu kevään ja kesän mittaa, jos/kun löydän töitä ja alan tienata, ja ehkä syksyn mittaan pystyisin jo etsimään omaa kämppää?

Syömisongelmat eivät kuitenkaan ikinä poistu mielestä, vaikka söisinkin nykyään melko normaalisti. Paino liikkuu 62-64 kg välillä juuri nyt. Syksyllä riehuessani sain sen pudotettua 57:ään, mistä olin iloinen. Mutta se oli silloin. Nyt olen taas tässä (uskoakseni) biologisessa painossani.

Painoni ahdistaa minua. Eräällä uudella tuttavuudellani on juuri puhjennut bulimian ja anoreksian oireita, ja tunnen hillitöntä vihaa/kateutta/surua/kilpailuhenkisyyttä häntä kohtaan. Toinen vanhempi ystäväni on taas laihtunut pahojen sydänsurujensa vuoksi. Olen näille kahdelle hyvin hyvin kateellinen. Mikä tahansa heidän sanomansa lause painosta saa minut ahdistumaan. Miksi he laihtuvat, miksi en minä?

Tuntuu typerältä, että vaikka en ole vähään aikaan suoranaisesti laihduttanut, anorektiset ajatukset pyörivät jatkuvasti mielessäni. Haluan edelleen vain laihtua, olla laiha, nousta ilmaan kuin perhonen. Mikä klisee.

My Friend Ana - shortfilm about eating disorders

Minäkriisi

Olenko kyvytön huomaamaan omia virheitäni? Onko empatiakyvyssäni jotain vialla? Olenko ehkä osittain narsistinen? Pidänkö itseäni muita parempana, pyhimyksenä? Syytänkö kaikesta muita? Onko itsetuntemuksessani jotain mätää? Entä jos sittenkin olen inhottava? Mielistelenkö muita saadakseni itselleni jotain? Olenko itsekäs? Olenko paha? Onko minussa jotain vialla? Olenko valehdellut itselleni itsestäni? Olenko jotain muuta, kuin minä pidän itseäni? Mistä löydän vastaukset näihin kysymyksiin?

Kierin tuskissa Venlafaxinin vieroitusoireiden takia

Joo en tosiaan ollu hankkinu enempää lääkkeit ja perjantain jälkeen tiputin Venlafaxinit pois ku ne loppu. Nyt oon jossain ihme henkinen särky -sumussa, itken vaan. Vasta huomenna saan lisää lääkkeitä, kun pääsen lekuriin uusimaan reseptin. Sumu, sumu, itkettää, kylmä, pelottaa, sattuu. En kestä, mitä teen?

Okei, rauhoituin

Otin Ketipinoria ja rauhoituin. Jaksanko lukea kokeisiin? Ikävä miestä, ikävä naista. Ikävä viime viikkoa. Ensi viikosta tulee varmasti tylsä.

Kaipaan spontaania pikku tiikerikissaani.

Kaipaan seksiä koulun jälkeen.

Kaipaan läjässä hengaamista porukalla.

Mä tartten sairtaalahoitoa sen verran mäkin viel tajuun täst tilanteesta jotain

mut saatana mä en tiiä mihin ottaa yhteyttä. Terapeuttiin? no, nyt on viikonlopppu. Kaveriin, ei se ei äskenkään tajunnu. Aurorann ppäivystykseen? ei, ne käskis vaa pysyy vittu rauhallisena ja vetämään ketipinoria naamaan plus nyt on koeviikkko meneilään, mä en voi tod lähtee mihininkään pöpilään NYT koska mun pitää saada se saatanan kymppi siitä saatanann huora matikan kokeesta