Everything is my fault, I'll take all the blame, aqua seafoam shame

Viime kirjoituksen jälkeen homma lähti käsistä kunnolla. Riita isän kanssa lähti jostain aivan pienestä. Hän pyysi minua ulkoiluttamaan koiran seuraavana aamuna, mihin sanoin "Okei." Erehdyin kysymään perusteluita, miksi hän ei voinut, ja siitä se lähti. Isä valitti, miksen vie koiraa koko ajan, kun kerta en käy koulussa, tuijotan vaan tietokoneen ruutua, valvon yöt ja nukun puoleen päivään. Miksi teen heille sitä ja tätä. Miksi olen niin inhottava. Lisää pahoja sanoja, ja minä ahdistuin.

Isä lähti huoneestani. Ahdistukseni alkoi yltyä. Pitelin päätäni ja kuljeskelin huoneessani yrittäen pysyä kasassa. Polvistuin ja aloin hakata kättäni lattiaan. Löin päätäni käsilläni. Potkin seinää ja lämpöpatteria jaloillani. Hakkasin päätäni patteriin. Otin tyynyn ja aloin kirkua siihen. Purin sitä, kiljuin lisää. Hakkasin taas päätäni. Löin seinää.

Suutuin isälle, ja päässäni oli pelottavia ja väkivaltaisia ajatuksia. Kuulin askelia ja avasin oven, riita jatkui. Tönin häntä ja paiskasin oven häntä päin. Järkytyin teostani ja valahdin lattialle seinää vasten. Isä huusi, minä itkin ja aloin purra sormiani ahdistuksissani. Äiti heräsi ja tuli paikalle, hän alkoi tuijottaa minua. He vain tuijottivat silmät täynnä vihaa.

He menivät nukkumaan ja minä lähdin hiljaa ovesta ulos tihkusateeseen pyörän kanssa. Kello oli kaksitoista. Ajoin pitkin pimeitä katuja, tuntemattomille seuduille. Ajoin ohi varasto- ja tehdasalueiden, talojen, metsien ja peltojen. Väsytti ja ahdisti niin, että harkitsin tosissani piiloutumista metsään tai pusikkoon ja sinne nukahtamista. Pysähdyin pellon laidalla, katsoin tähtiä, pimeyttä ja tyhjyyttä. Teki mieli luovuttaa ja jäädä siihen.

Loppumatkan olin hyvin uupunut. Ajoin pitkin tietä, joka ei tuntunut loppuvan koskaan. Missään ei näkynyt ketään. Lopulta löysin oikean reitin kotiin. Palasin joskus kolmelta ja matkaa oli kertynyt 39 kilometriä. Menin suihkuun ja nukkumaan.

Heräsin äidin ääneen aamulla kymmenen aikoihin, ja uusi riita lähti käyntiin. Aluksi se oli vain väittelyä, valitusta ja moitteita minusta. Ahdistuin minuutti minuutilta vain enemmän ja enemmän, ja aloin pyytämään äitiä menemään pois. Tietenkään hän ei kuunnellut, vai jäi siihen paikoilleen, tuijottaen minua. Meinasin ottaa häntä käsivarresta kiinni ja repiä ulos, mutta sitten hän lähti.

Pian se kuitenkin jatkui, sillä hän palasi aina uudestaan. Riita muuttui yhä ahdistavammaksi ja sekavammaksi. Äiti alkoi nauraa minulle ja imitoimaan puhettani, ilkkuen. Yritin pysyä vahvana ja sanoa takaisin, mutta huonolla menestyksellä. On enää vaikea muistaa äidin pahoja sanoja, mutta ainakin hän haukkui minua lapselliseksi, tyhmäksi, paskaksi ja syypääksi perheeni huonovointisuuteen sekä hänen ja isäni ahdistukseen. Nielin kaiken surullisena ja annoin olla.

Terapiatuntini on harvoin sattunut näin hyvään saumaan. Aluksi koin suuria vaikeuksia avautua, mutta jo ensiminuutista lähtien kyyneleet alkoivat kirvota silmiini. Lopulta sain selitettyä tapahtuneen ja pääsimme keskustelemaan. Ainakin oloni helpottui hieman, kun kuulin edes jonkun ymmärtävän kantaani.

Jatkosta en edelleenkään tiedä. Koulua en pysty suorittamaan, siltä näyttäisi. Minulla on katto pään päällä, mutta äiti tuntuu ajavan minua ahkerasti pois kodistaan. Saadakseni jonkinlaisen rauhan elämääni, haluaisin muuttaa pois, mutta minulla ei ole rahaa, eikä voimia alkaa tienata rahaa. Olen siis umpikujassa?

I wished that I could fly away instead of kneeling in the sand catching teardrops in my hand

Teen itselleni syömisten suhteen tyhjiä lupauksia, jotka jatkuvasti rikon. Olen niin yksinäinen ja onneton. Tällä hetkellä minulla on vain pari kolme ystävää, jotka ymmärtävät. Kolme muuta läheistä ystävää ei enää ymmärrä, vaan onnistuu satunnaisesti vain satuttamaan minua tahattomasti. Pienet ja harmittomiltakin tuntuvat asiat alkavat jälkikäteen pyöriä mielessä, ja tajuan loukkaantuneeni niistä.

Masennukseni on taas saanut kodin ilmapiirin inhottavaksi. Syy on tietysti minun, koska olen niin ärtynyt, suutun helposti ja alan tiuskia. En jaksa kovinkaan paljon auttaa kotona. Koulua on ollut vasta kymmenen päivää, mutta olen ollut paikalla vaan neljänä päivänä. Tästä ei tule mitään, elämästäni ei tule mitään. En tiedä lainkaan, miten tämä tästä jatkuu.

Mitä syömisiin tulee, tekisi mieli tappaa itseni. Niin paljon inhoan itseäni. En tiedä painoani, ja varmaankin olen taas lihonut. En ihan tosissaan enää jaksa yrittää päästä tästä kuopasta ylös. En enää välitä itsestäni. Ja taas alkaa itkettää.

Täällä olen yhä

Vietin upean festariviikonlopun juuri ennen koulun alkua. Se oli lähes täydellistä: aivan upeita artisteja, sopivasti alkoholia, hyvä porukka, niukkaa syömistä, pyöräilyä, pitkiä öitä. Erityisen onnellinen olin lähes kahden kilon painonpudotuksesta (pääsin "jopa" 61,1:een) ja siitä, että eräs poika sanoi minua kauniiksi. Jatkoin niukalla ravinnolla alkuviikon, mutta keskiviikosta lähtien romahdin ja söin jäätelöä ja leipää illalla. Sama jatkui seuraavina päivinä. Enkä perjantaista lähtien mennyt kouluun.

Viimeiset kolme päivää olen maannut kotona surullisena. Olen syönyt suurinpiirtein kulutuksen verran, eli liikaa. Pyrin syömään erittäin terveellisesti ja välttämään leipää. Sunnuntaina ja eilen kävin lenkillä, koska oli vain pakko. Tänään tulin taas kouluun. Minulla on ainoastaan kaksi kurssia, mutta on vaikea jaksaa sitäkään.

Aloitin juuri baletin harrastamisen. Se on juuri sopivan rankkaa ja haastavaa. Harjoitussalin peilistä oli vain inhottavaa tuijottaa pulleita jalkojaan ja jättimäistä takamusta. Minun pitää laihtua, ja baletti auttaa ja motivoi siinä.

Otin eilen illalla pitkästä aikaa Ketipinorin ja aamupäivällä olin aivan tokkurassa terapiassa. Koska erehdyin terapia-ajan suhteen viime viikolla enkä tullut tunnille, joudun maksamaan siitä puolet, ja sekös minua ärsyttää. En pystynyt tai jaksanut puhua terapiassa yhtään mitään. Tuskin kykenin ajattelemaan. Välillä ajatukset harhailivat suuttumukseeni ystävääni kohtaan, sitten itsensä vahingoittamissuunnitelmiin. Jälkimmäistä en kertonut terapeutille.

Jouduin kuukauden alussa perumaan aikani poliklinikan hoitajalle, enkä ole jaksanut soittaa ja sopia uutta. Nyt ei siis ole lääkkeitä (Cipralex) jäljellä, eikä poliaikaa tiedossa. En vain jaksa hoitaa asioita ja huolehtia itsestäni.

En jaksa

Luulin kykeneväni edes terapiassa puhumaan, mutta olin väärässä. Tuhansia kertoja kaverit ovat kesän aikana kysyneet vointiani, mutten ole osannut vastata mitään. Pääni vain lyö tyhjää, kun yritän keksiä vastausta kysymykseen. Sama jatkui tänään terapiassa, vaikka niin toivoin lukon aukeavan siellä. Sen sijaan hukkasin koko ajan näpertämällä kynsiäni, ahdistumalla ikkunasta porottavasta auringosta, ja ihmettelemällä sormuksestani seinälle peilautuvia valotäpliä. Välillä sain jotain yksittäisiä lauseita sanottua. Terapeutti yritti kyllä auttaa minua puhumaan, mutta ympärilläni oli niin tiivis muuri, ettei se auttanut.

Olen läski, ruma, inhottava, kuvottava, pulska, pyöreä, iso, ällöttävä. En tiedä jaksanko aloittaa koulua. Minulla on vain kaksi kurssia, ja nekin sellaisia, jotka käyn uudestaan. Aloitan kolmatta vuositasoa, eikä minulla ole yhtä helvetin ainuttakaan äidinkielen kurssia suoritettuna. Arvelen, että lukionkäyntini tuleekin tyssäämään siihen. Kirjoittamisesta on vuosien varrella tullut valtava mörkö, ja olen senkin suhteen nykyään aivan lukossa. En enää edes suostu kirjoittamaan koulujuttuja. Eikä minulla ole mitään tietoa, mikä tai kuka pystyisi minua auttamaan, joten opiskeluni taitaa olla tuhoon tuomittua.

Kalenteri on täynnä liian kiireisiä päiviä. Täysjärkisen mielestä hommaa ei varmaankaan ole liikaa, mutta itse herään joka päivä ahdistukseen siitä, mitä kaikkea päivän aikana pitää tehdä.

Syömisissä epäonnistun jatkuvasti, joten sen vuoksi joudun aina perumaan iltamenot kavereiden kanssa, koska läskiahdistus on liian suuri.

En jaksa.

Kuollut yöperhonen on täällä kanssani

Minulla ei ole mitään omaa rauhaa, ja se ahdistaa. Paitsi täällä vessassa saa olla ja itkeä rauhassa. Eilen illalla kaverit alkoivat valittaa, että olin menossa liian aikaisin nukkumaan, vaikka sanoin heille olevani väsynyt. Menin sisälle, vessaan, teki mieli oksentaa ne kuvottavat karjalanpiirakat, mutten osannut. Menin ulos kuistille yksin itkemään. Ahdisti kaverini, ahdisti syöminen.

Tänään emme ole juuri puhuneet toisillemme. Vain jotain harvoja sanoja. Skippasin aamiaisen, söin myöhemmin lounasta ilman muita. Olen ollut omissa oloissani, murtuneena. Hekään eivät puhu minulle. Äsken he lähtivät jonnekin kahdestaan ja aloin ahmia: kuusi keksiä ja kaksi palaa pullaa. He palasivat ja toinen kutsui minua nimeltä, mutta sanoin soittavani puhelun ja poistuin paiskaamalla vahingossa oven perässäni. Yritin oksentaa vessassa, mutten onnistunut ja aloin itkeä. Ysl.elle1 soitti, puhuimme lyhyesti ja se helpotti hieman oloani. En halua poistua täältä vessasta. Haluan olla yksin ja rauhassa.

Nyt en pysty edes nauttimaan olostani täällä, vaikka olisin halunnut lomailla ilman stressiä ja ahdistusta.

Sinisiä sudenkorentoja ja sadekuuroja

Näin kaverin julkaisemia tuoreita bilekuvia ja ahdisti nähdä niistä kuinka ruma ja läski olen. Ahdistaa, ettei minulla ole täällä mökillä mitään yksityisyyttä. En voi vahdata syömisiä kunnolla enkä jumpata. Ahdistaa, että yksi tyttö lähetti ylituttavallista viestiä, ihan kuin olisin tehnyt silloin kännissä jotain ja antanut ymmärtää tykkääväni tytöistä, vaikken. Ahdistaa, etten ylipäätään ole varma, mitä tein sinä loppuiltana.

Eniten nyt ahdistaa kuitenkin läski. En saa enää napostella täällä mökillä mitään, ei ruisleipää, ei jogurttia, ei maitorahkaa, ei, ei ja ei. Jos tekee mieli jotain, pitää juoda vettä. Ahdistaa, ettei ole vaakaa. Tavoitteenani on, että palatessani kotiin paino on pudonnut alle 60:n. Minulla on ollut lähiaikoina motivaatio kasvussa, joten uskon onnistuvani.

Nyt pitää yrittää vain keskittyä luonnon kauneuteen, olla välittämättä häiriötekijöistä ja olla syömättä.

With the lights out, it's less dangerous

Vanhemmat lähti maalle toissapäivänä. Kutsuin pari kaveria ja pidettiin rauhalliset illanistujaiset valkoviinin kera. He jäivät yöksi, eikä tarvinnut olla yksin. Eilen jäin illalla yksin, kun veli lähti omaan kotiinsa. Ahdistus hyökkäsi salamana kimppuuni. Olimme tehneet pannukakkua ja olin ahminut sitä hirveästi. Yritin oksentaa, onnistumatta.

Hätäännyin, koska olin yksin kotona. Ravasin ympäri kämppää hermostuneena. Keitin 0,7 litraa kahvia ja join koko pannullisen kiihdyttääkseni aineenvaihduntaa. Otin 600mg Ketipinoria lievittääkseni ahdistusta ja 600mg Buranan lievittääkseni ahdistuksesta tullutta päänsärkyä. Katsoin jonkin aikaa televisiota.

Vähän ennen yhtä yöllä tuli todella huono olo enkä kyennyt enää keskittymään televisioon. Syke kohosi yli sataan, ja jos nousin ylös se hakkasi jotain 120:tä. Oksetti, pyörrytti. Kiduin lattialla ja yritin soittaa ystävälle, mutta hän ei vastannut. Pelkäsin kuolevani. Mietin jopa hätänumeroon soittamista. Lopulta avitin oksennusta työntämällä sormet kurkkuun. Puolentoista tunnin kuluttua olo alkoi helpottaa ja nukahdin lattialle.

Nyt stressaa, että pitäisi pakata tavaroita landelle. Niinkin pieni asia tuntuu käsittämättömän vaikealta tehdä yksin.

En ehkä kirjoita nyt puoleentoista viikkoon mitään, koska olen maalla. Kännykässäni on kuitenkin netti, että jotain saatan kirjoittaa.

A disguise of self-deception hides my secrets perfectly, I'm rejecting my reflection 'cause I hate the way it judges me

En halua enää lähteä tästä asunnosta ulos. Olen liian lihava ihmisten ilmoille, liian ruma ja kuvottava. En voi sille mitään, että tämä kaikki sattuu liikaa ja aloin taas itkeä.

Menin eilen todella myöhään nukkumaan ja heräsin vasta neljän aikoihin. Olen vaeltanut koko päivän tietokoneen ja jääkaapin välillä, tiuskinut aina välillä äidille. Kävin vaa'alla, enkä enää pysty edes kirjoittamaan sitä tähän. Niin paljon lisää vihattavaa itsessäni.

Itkuraivosin äsken vaatehuoneessani, päähän sattuu.

Onneksi mulla on paljon Ketipinoreja. Menen nyt nukkumaan niiden avulla ja aion nukkua pitkään. Terapiasta on ollut kesätaukoa, kohta pitkästä aikaa tunti, poikkeuksellisesti lauantaina. Siihen mennessä pitää herätä.

Viinakaapin vodkat, brandyt ja ginit houkuttelevat. Ei, tyydyn painamaan kasvoni käsiini ja sulkemaan silmäni.

Yö ja merenranta

Alkoi ahdistaa, hiivin ulos ja lähdin juoksemaan. Metsän läpi, hiekkatietä pimeässä, suojateiden yli, merenrantaan. Näin hahmon, sitten se katosi, juoksin lujempaa. Istun penkillä, katselen merta, kaupungin valoja, tummaa taivasta ja sen pilviä. Pari yksnäistä lokkia huutaa jossakin. Tuulee, alkaa tulla kylmä, koska en enäää juokse. Yritän miettiä, mitä tekisin. Missään ei ole turvapaikkaa, johon juosta. Pitäisi lähteä kotiin, tehdä pilates-liikkeet, mennä suihkuun ja nukkumaan. Sängyssä olisin turvassa. Aamulla heräisin kuitenkin paikassa, jossa on huone täynnä pahaa, syntisiä ruokia. Ruokia, jotka ovat olemassa vain tehdäkseen minulle väkivaltaa. Ruoka on silkkaa pahuutta.

Miten minä pääsen pois täältä? Lähdenkö kotiin? On kylmä. Suussa maistuu veri. On ihan helvetillisen kylmä ja istun tässä vieläkin.

To pluck the feathers off all the birds

Jatkoin lääkkeiden syöntiä, kunnes Cipralexit loppuivat viime viikolla ja minua alkoi taas ahdistaa. Nyt en ole saanut aikaiseksi käydä polilla viedäkseni reseptin uusittavaksi, en vain ole jaksanut. Vointikin huononi heti, kun lakkasin syömästä niitä.

Ajatukset ovat olleet kaikkialla. Perjantaina oli pihabileet, ihan hauskaa oli, lopulta tosin vähän huono olo ja sammuin melkein. Aamuyöllä pyöräilin kotiin ja sain idean lähteä keskustaan. Pyöräilin kännisenä hiljaisessa keskustassa, pitkin rantoja, aamuauringon lämmittäessä, yhteensä 23 kilometriä.

Seuraavana (tai no samana päivänä) lähdin sitten kaverin luokse junalla ja illalla lähdimme ulkojuhlimaan. Päädyimme baariin. Pokasin taas jätkän tai pari, kuinka turhaa. Sitten se jätkä, johon olin ihastunut, ja jota olen haikeudella ja itkien miettinyt muutaman kuukauden, tuli puhumaan minulle aivan yllättäen. Oli pahoillaan, oli saanut viestini ja halusi selittää kasvotusten. Kyse oli - yllätys, yllätys - toisesta tytöstä.

Lähdin itkien pois, soitin ystävälle. Halusin unohtaa, joten menin tanssimaan, jolloin lähdin jonkun jätkän mukana rannalle istumaan ja tein kännityperyyksiä. Onneksi pääsin turvallisesti sitten taas kaverin kaverin autokyydillä kotiin.

Seuraavana päivänä oli taas vuosisadan krapula, joka kesti iltaan asti. Lähdettiin uimaan kavereiden kanssa, mikä helpotti. Samalla realiteetit alkoivat iskeä mieleen. Epätietoisuus siitä jätkästä oli tullut päätökseen, minulle epäedullisella tavalla. Mielialaani ei kohentanut yhtään, että näin hänet kävelemässä kaupasta tyttönsä kanssa.

Jäin vielä yhdeksi yöksi kaverille ja seuraavana päivänä lähdin junalla kotiin. Istuessani tyhjässä junavaunussa katselin ulos ikkunasta, kaivoin soittimeni esiin, kuuntelin ahdistavaa musiikkia ja aloin itkeä hillittömästi.

Sentään sydänsurut ja darra veivät nälän niin, että olen laihtunut kaksi kiloa. Edes jotain hyvää tässä?