Ei hyvin

Kieltäydyin taas menemästä aamulla päiväosastolle. Vanhemmat suuttuivat. Jatkoin unia. Iltapäivällä riita jatkui isän kanssa. Halusin kuolla pois. Otin erilaisia lääkkeitä tehdäkseni jotain itselleni. Lähdin terapiaan. Tuli huono olo. Terapeutti lähetti taksilla psykiatriseen päivystykseen. Jään tänne yöksi. Olen itkenyt meikit poskille. Sain rauhoittavan. Huomenna hoitopalaveri. Siellä suunnitellaan jatkoa.

When it's said and done, my head is right back in a haze

Ei tästä tule mitään. Aamulla herätessäni herätyskelloon tajusin, etten halua lähteä tänään osastolle, enkä välttämättä enää lainkaan. Masentaa ja ahdistaa aivan älyttömästi. Haluan jäädä kotiin ikuisiksi ajoiksi. En halua elää elämääni. En jaksa yrittää parantua.

Soitin hoitajalleni ja lupauduin sitten kuitenkin tulemaan tunnin myöhemmin. En mennyt.

Minusta ei ole sitoutumaan tuohon hoitoon.

Well I've been thinkin' about and I've been breakin' it down without an answer

Just joo, nyt alan sitten aina odottelemaan uutta osastopäivää kauhulla sen saamarin yhteisruokailun takia. Tänään lounasaikaan jäädyin totaalisesti käyden kuumeista eipäs-joopas-keskustelua pään sisällä. Menin lukkoon ja pakenin sohvalle istumaan muiden mennessä syömään. Omahoitajani huomasi ja yritti suostutella mukaan. Hän kysyi, oliko eilen ruokalassa tapahtunut jotakin. Valehtelin, että ei.

Päivän jälkeen hän tuli vielä puhumaan minulle asiasta. Hän painotti, kuinka aamiainen ja lounas kuuluvat olennaisina jokaisen osastopäivään, ja kaikkien tulisi lounasruokalaan siten mennä. Kerroin ruokalan hälinää, ruuhkaisuutta ja itse syömistä koskevasta ahdistuksestani, jonka vuoksi en käynyt edes taannoin kouluruokailuissa. Hän sanoi, että minun täytyy rikkoa tuo rutiini, ja että hän keskustelisi asiasta kanssani enemmän huomenna. Pelkään kuulevani jonkinlaista saarnaamista.

Tiedän, että pystyisin ehkä syömään siinä porukassa jonkin ajan kuluttua, mutta kaipaan hieman pehmeämpää laskua tähän. Hoitajalta tuntuu puuttuvan ymmärrys, etten kykene muutokseen niin nopeasti. Tuntuu, että tässä yhteydessä ei se itse syöminen ole se ongelma, vaan ne läsnäolijat. Pystyisin varmasti hyvin syödä keittoni jossain rauhallisessa paikassa yksin tai kahdestaan jonkun kanssa. Hälyinen ruokala on vain liikaa. Pelkään, että kellään osastolla ei ole ymmärrystä tai halua auttaa minua tässä. Muilla potilailla kun ei tunnu olevan juuri mitään ongelmaa syömisen suhteen.

Kaduttaa, että mainitsin siellä kenellekään mitään syömishäiriöstäni. Nyt tuntuu, että jokainen asiasta tietävä tarkkailee, mitä otan aamiaiseksi, miten juon kahvini ja menenkö syömään. Pelkään kauhulla, että jokaista ruokaan liittyvää valintaani vahdataan ja arvostellaan. Ihan kuin otsaani olisi leimattu "syöhmishäiriö" ja minun pitäisi käyttäytyä sen mukaisesti.

Olen niin typerä. Siellä ruokalassa tuskin ketään kiinnostaa paskaakaan, mitä minä syön, mutta luulen, että joku henki olisi siellä kuitenkin tarkkailemassa minua. Ja sitten anoreksia-minä alkaisi ivaamaan ja haukkumaan, kuinka läski ja ällöttävä olen, kun syön ja vielä muiden nähden.

Näitä kaikki pohdintoja prosessoin äsken suihkussa. Se hyvä puoli päiväosastossa on, että ajatukseni ovat pitkästä aikaa enemmän elossa. Toisten ihmisten seurassa oleminen ja keskusteluiden kuunteleminen elvyttää sisäistä monologiani. Mieleni ei ole aivan niin jäässä, vaan ajatukset heräävät.

An empty shell

Tänään aloitin hoitojakson päiväosastolla. Eilen illalla ja tänä aamuna tunsin suurta vastenmielisyyttä lähteä sinne ja teki mieli perua koko juttu. Ajattelin, ettei siitä kuitenkaan olisi mitään hyötyä, ajanhaaskausta vain minulle ja muille. Teki mieli jäädä kotiin odottamaan elämän päättymistä.

Ärtyneenä kuitenkin menin sitten osastolle, aikaisin aamulla, kuten piti. Saapuessani sulkeuduin itseeni ja katselin muiden puuhia sivummalta. Katselin, mitä muut söivät aamiaiseksi, hieman ahdistuneena, ja päädyin itse lopulta viiliin ja kahviin. Koko päivänä en juuri puhunut muille potilaille. Ei tehnyt mieli sanoa mitään.

Lounashetki pelotti etukäteen, ja lopulta siitä tulikin sitten todella ahdistava. Otin kasviskeittoa, ja muut mutustivat tyytyväisinä pizzaa, huolettomina. Kellään muulla ei ole samaa ongelmaa siis kuin minulla. Katselin ikkunasta ulos ja kyynel vieri poskea pitkin. Ruokasalin meteli vahvistui pääni sisällä. En enää erottanut sanoja vieressä istuvien ihmisten puheesta, vaan kaikki - puheensorina, astioiden kolina, nauru - kaikui päässäni hirvittävänä ja pelottavana. Tukin korvani ja jatkoin ikkunasta tuijottelua. Jalkani tärisivät salaa pöydän alla.

Söin keittoani muutamia lusikallisia ja lähtiessäni muiden kanssa kaadoin häpeillen ruoanjämät bioastiaan. Sen jälkeen lukittauduin vessaan minuutiksi pariksi itkemään vielä muutaman kyyneleen ja kokoamaan itseni. Loppupäivä meni rauhallisesti. Join kahvia ja täytin mukavan psykologin kanssa kyselylomaketta.


Viime viikonloppuna tuli juhlittua rankasti. Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä olin aluksi aikeissa mennä kotiin baarista yhden kaverin kanssa, mutta matkassa tuli mutkia, ja päädyin samaan bussiin parhaan ystäväni kaveripojan kanssa, ja hups, meninkin hänen luokseen. Olin liian kännissä. Palasin kotiin varhain aamulla, bussissa olo lähenteli paniikkikohtausta ja kävelessä itkin ja potkin paria roskista aamuauringon sarastaessa.

Hävettää. Onneksi ystävää ei haitannut ollenkaan, hämmästeli vain huvittuneena tätä käännettä illassani.

Cause none of us were angels and you know I love you yeah

Tämä kappale sai minut herkistymään, surulliseksi ja sanattomaksi. Sanoja ei tule. Huokaisen syvään, ehkä pystyn jotain ajattelemaankin.

Tällä viikolla olen ollut erityisen thinspaantunut ja syönyt siksi vähemmän. (Ensi viikonlopun Halloween-asuni on aika ihana ja haluan näyttää mahdollisimman laihalta.) Syömishäiriöni voisi nykyään määritellä ortoreksiaksi, sen verran pakkomielteista terveellisen ruokavalion noudattamiseni on.

Viimeinen viikko on muuten voinut ihan ok, mutta mielialani hirvittävän ns. räjähdysherkkä, eli saatan aivan pienestä mennä pois tolaltani. Kuten esimerkiksi lauantaina. Ystäväni oli torstaina pyytänyt, että näkisimme sunnuntaina. Vastasin hänelle vasta lauantaina, pyysin anteeksi hitauttani ja sanoin, että voimme nähdä. Hän oli kokenut, ettei minua kiinnosta. Vastasin, ettei kyse ole siitä, etteikö minua kiinnostaisi ystäväni, vaan olen niin väsynyt, että tuskin jaksan raahata persettäni ulos ovesta. Hän totesi, ettei tekstiviestiin vastaaminen ole ennenkään vaatinut perseen raahaamista ulos ovesta.

Sattui niin kovasti, että ystäväni oli vihainen. Olin niin surullinen, koska luulin hänen ymmärtävän paremmin tilanteeni. Oloni oli epätoivoinen ja epätodellinen, teki mieli satuttaa itseäni. Äiti kuitenkin ehti tulla ensin huoneeseeni ja rauhoittaa minua, jonka jälkeen otin unilääkkeen ja menin nukkumaan.

Nyt alkoi taas ahdistaa. Niinkin pieni asia, että isä soitti ja pyysi viemään roskat. Sanoin selvä, löin luurin korvaan ja aloin kirkua tyynyyni. Mikä minua oikein vaivaa? Nyt tekisi mieli skipata tämän päivän harrastukset ja ottaa reilu annos unilääkkeitä, mutten voi enää perua. Ehkä menen tupakalle.

Itkettää.

Ja miksi ystävä ei enää muka ole vihainen? Eilen hän lähetti iloisena viestiä, että oli nähnyt unta musta. MITÄ VITTUA? ETKÖ SAATANA OLE VIHAINEN MULLE? tekisi mieli tivata.

Kävin tänä aamuna tutustumassa päiväosastoon. Aloin epäilemään, onko se sittenkään minun paikkani. Kaikki muut ovat paljon vanhempia siellä, ja säännöissä vaaditaan täyttä päihteettömyyttä kaiketi myös vapaa-ajalla. Helvetti mä haluan alkoholia naamaani!