Näytetään tekstit, joissa on tunniste itsetuhoiset ajatukset. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste itsetuhoiset ajatukset. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 18. maaliskuuta 2018

Addikti on aina addikti

Vuodet ovat vierineet. Herkästä tytöstä on kasvanut epävakaa naishirviö. Hän tekee maanisesti töitä, juhlii lauantaista aina läpi sunnuntaihin asti, käyttää innokkaasti erilaisia päihteitä, on unohtanut ystävänsä ja perheensä, ja jaksaa hektistä elämäänsä vain joka-aamuisten amfetamiiniviivojen voimin. Piri vie pois nälän, ja se vasta hienoa onkin. Hän on moraaliton, liian flirtti, mutta niin kovin viattoman näköinen. Susi lampaan vaatteissa, varsinainen uskottelun mestari. Hän rakastuu jokaiseen ja takertuu, kuin täyttämään sydämessä olevaa veristä onttoa monttua. Hän ajattelee väkivallan tekemistä ja väkivallan kokemista. Jatkuvasti hän lupaa itselleen, että kun olen saanut tämän projektin suoritettua, saan tappaa itseni.

Tämä hirviö ei edes tiedä enää omaa nimeään. Hän uskoo olevansa vangittuna valheelliseen todellisuuteen. Oikeasti häntä ei edes ole, ja kaikki ympärillä olevakin on valhetta.

perjantai 13. tammikuuta 2012

Waves are washing me, I'm about to drive in the ocean


Ahdistaa niin paljon, etten pysty olemaan. Tuntuu, ettei ole tilaa hengittää. En pysty keskittymään TV:n katseluun, ei tee mieli tehdä mitään. Pääni tuntuu hajoavan.

Syyt
1) Olen (peilikuvan mukaan) lihonut 2-3 kiloa. Näytän aivan järkyttävältä valaalta/lehmältä/porsaalta.
2) Pitäisi suoriutua taas arjen ahdistuksesta, ilman osaston 24/7 tukea. Vanhemmat pommittavat vaatimuksilla. Isä on sairaslomalla pari viikkoa, eikä voi viedä koiraa ulos. Se on kokonaan minun ja veljeni hoidettavana. En pysty. Pitää. En pysty.
3) Olen lihava.
4) Olen ruma.
5) Olen lihava.
6) Olen lihava.

Pää hajoaa, hajoaa, hajoaa. Haluan ottaa lääkkeitä. Kuinka selviän huomiseen? Kuinka selviän seuraavat kaksi tuntia? Kuinka saan unta, kun ei ole Ketipinoreja? Niin, en saanut osastolta mukaani kuin listalääkkeiden (säännöllisesti otettavat lääkkeet) reseptit, ei siis lainkaan tarvittavia, vaikka todella tarvitsen Ketipinorini, Opamoxini ja Ataraxini. Saan tarvittavia vasta, kun polin lääkäri niitä minulle kirjoittaa.


AH-DIS-TAA... VI-HAAN IT-SE-Ä-NI...

torstai 17. marraskuuta 2011

I'm all alone, I'm feeling everything


Pääni tuntuu hajoavan tähän ahdistukseen. Mieli harhailee kaikessa pahassa: lääkkeiden yliannostuksessa, parvekkeelta hyppäämisessä, ulos jäätymisessä. Harmi, ettei ole mitään lääkkeitä, millä saisin pään sekaisin. Henkeäni ahdistaa. Tuskin tulen nukkumaan kovin hyvin tänä yönä. En tule mitenkään saamaan unta.

Ajatuksissa vilisee ideoita, että lähtisin nyt ulos metsään. Polttaisin röökin, istuisin kalliolla, lähtisin kävelemään pimeille kaduille. Vittu, askissa on enää yksi jäljellä. Miksei ole olemassa mitään paikkaa, johon voisin mennä hädän tullen ja jossa joku suojelisi minua pahalta maailmalta ja itseltäni? Joku mummeli syöttäisi rauhoittavan pillerin, juottaisi vettä päälle, peittelisi tilkkutäkin alle ja laulaisi tuutulaulua, kissat kehräisivät ympäri huonetta.

tiistai 1. marraskuuta 2011

Yellow diamonds in the light

Viikonloppu alkoi hyvin, kun vedin minimiruokailuilla torstaista alkaen. Halloween-kemuihin lähdin hyvillä mielin, vatsa huutaen ruokaa. Mekkokin näytti suht hyvältä ylläni.

Lähdin ystäväni kanssa hänen kavereidensa etkoille. Ystävälläni on ongelmia, mutta hän peittää kaiken hymyn taakse, eikä suostu avautumaan selvin päin. Jälleen kerran hän on oli kunnon kännissä, josta hänelle iski tunnevyöry. Hän muun muassa itki minulle, kuinka pelkäsi minun kuolevan.

Hän suuttui monille ihmisille illan aikana, mutta koska minä olin hänen kanssaan, sain kokea hänen vihansa. Tietysti otin sen heti itseeni, ja aloin tuntea syyllisyyttä hänen ahdistuksestaan. Ilta jatkui klubilla, jossa etsiskelin häntä vähän väliä, kunnes hän lopulta häipyi.

Ahdistuin, enkä ollut enää oma itseni. En edes pysy laskuissa, kuinka monen jätkän kanssa tanssin. Yritin siten unohtaa ahdistuksen. Pilkun aikaan olin yksin ja paniikki alkoi nostella päätään narikalla. Ahdistun muistellessani, mitä sitten tapahtui. En ollut enää edes juuri kännissä, mutta ahdistus alkoi sumentamaan silmiäni, enkä enää ollut läsnä.

Olin kadulla, halusin kuolla. Lähdin kävelemään johonkin suuntaan ja päädyin hysteerisenä jonnekin portaalle istumaan. Tärisin, vapisin. Sain soitettua ysl.elle1:lle. En muista mitä sanoin, mutta taisin änkyttää pahasti. Olo oli niin sekava, että olisin halunnut päästä johonkin.

Ystävän kaverit löysivät minut kadulta. Taisin kai jossain vaiheessa yrittää karkuun, mutta he hakivat takaisin ja taluttivat ystävän luokse. Minulla tuli vielä tuhat kertaa pakonomainen tarve lähteä karkuun jonnekin ulos ja kuolla johonkin pimeään pusikkoon. Sain kuitenkin estettyä nuo ajatukset ja menin nukkumaan.

Olin aamulla edelleen ahdistunut, ja kyselin ystävältäni, oliko hän tosiaan ollut vihainen minulle. Sain rehellisen tuntuisen vastauksen, että ei, hän oli ollut vihainen aivan muille ihmisille. Yritin vielä saada häntä puhumaan, mutta en onnistunut.

Seuraavana päivänä lähdin toiselle ystävälleni selvittämään välejäni hänen kanssa. Ystävä, jonka kanssa olin viettänyt Halloweenin, oli kertonut heidän keskustelleen minusta muutama päivä sitten. He eivät kuulemma tiedä, kuinka suhtautua syömisongelmiini. Hän kai myös sanoi, että tämä toinen ystävä on ärsyyntynyt ongelmastani, sillä pitää sitä huomionhakuisuutena. Tämän on myös vaikea kuulemma ymmärtää ongelmaani, koska taistelee itse hänestä itsestään riippumattoman alipainon kanssa.

Sain nyt onneksi selvitettyä hänelle asioitani ja tilannettani, ja hyvästelimme illalla hyvissä merkeissä. En kyllä saanut puhuttua tästä syömishäiriöristiriidasta, mutta ehkä joskus.

Terapeutin kanssa tosiaan päädyimme siihen, että annan päiväosastolle mahdollisuuden ja menen tulohaastatteluun. Se on huomenna, ja minua jännittää. En tiedä, saanko sanottua itsestäni lainkaan mitään.

Tänään on tullut syötyä liikaa, ja se ahdistaa. Terveellisesti, mutta liikaa. Haluan laihtua. Väsyttää, ja pieni ahdistus päällä.

sunnuntai 16. lokakuuta 2011

Frame by frame, red speed ahead, a city dissolving


Eilinen loppupäivä oli taas inhottava. Äiti halusi minun menevän koiran kanssa ulos, mutta olin jo valmiiksi ahdistunut. Tästä pyynnöstä ahdistuin vielä lisää, joten otin taas 1200mg Ketipinoria vaipuakseni uneen. En ymmärrä, lääkkeen kesti hirmu pitkään vaikuttaa. Odotin ja odotin, että väsyttäisi, mutta ei.

Lähdin todella ahdistuneena koiran kanssa ulos. Askeleet horjuivat, koska lääkkeet alkoivat vähitellen vaikuttaa. Kävelin mäkeä ylöspäin metsikössä, hoipertelin, ja mieleni oli todella ahdistunut.

Sillä hetkellä tajusin masennuksen vieneen minulta kaiken luovuuden ja inspiraation, kaiken halun ja elämänilon. Tykkäsin luonnostella vaatteita, inspiroitua ympäristöstä ja suunnitella kaikkea uutta. Rakastan/rakastin seurata muotia ja pukeutua tyylikkäästi.

Nykyään en piirrä enkä luonnostele. Ulkona ollessani tarkkaile ympäristöä tai inspiroidu. Olen päivät pitkät kotona, harmaassa yöpuvussa. Joskus silloin tällöin laittaudun ja lähden kaverille. Mutta pääasiassa se jokin liekkki tai kipinä sisälläni on sammunut, ei ole valoa, ei ole luovuutta, ei elämäniloa.

Itkin siellä metsässä noita kaikkia asioita, mitkä olen menettänyt sairauteni vuoksi. Masennuin tästä ajattelusta entistä enemmän ja olin tuskissani. Käännyin kannoillani ja kiiruhdin kotiin. Menin samantien sängylleni. Kello oli noin viisi. Olin jo aivan unen rajamailla, mutta aloin vielä kirjoittamaan kännykällä uutta kirjoitusta tänne:

"Haluan kuolla

Minä haluan kuolla. Haluan kuolla. Haluan kuolla."


Siihen se jäi. Sitten nukahdin.

keskiviikko 12. lokakuuta 2011

I cant stand to look at myself in the mirror


Anteeksi, jos huolestutin. Olin pois tolaltani, kun kirjoitin tuon viimeisimmän tekstin. Isä oli taas suuttunut, kun en ole auttanut kotitöissä. Minä kuulemma yritän kostaa hänelle (kostaa mitä?).

Sykkeeni nousi kovasti hänen puhuessaan vihaisella äänellään. Tuijotin seinää. Hän lähti huoneestani, ja minä aloin vajota mieleltäni johonkin synkkään. En oikein muista, mitä minulle tapahtui. Olin vain todella sekavassa tilassa huoneessani. Popsin 200mg:n vahvuisia Ketipinoreja yksi toisensa perään. Yhteensä vedin 1200mg. Tarkoitukseni oli tehdä jotain pahaa itselleni.

Istuin lattiallani ja tuijottelin kaikkea omituista, olin aivan jumissa ajatuksieni kanssa. Tuntui, etten saanut kunnolla happea, tai että pyörtyisin ahdistuksen tuskasta.

Lopulta nukahdin matolleni. Parin tunnin kuluttua heräsin, ja olo oli hirveä, sen verran muistan. Pyörrytti kamalasti, ja sain juuri ja juuri noustua sen verran, että pääsin sängylleni. Nukahdin uudestaan.

Heräsin tiistaina neljän aikoihin iltapäivällä. Se oli hiukan outoa, koska luulin nukkuvani sillä määrällä Ketipinoreja ainakin vuorokauden, kuten viimeksikin, kun otin 800mg. Pysyttelin hereillä iltaan asti, ja minulle tuli todella flunssainen olo sinä aikana. Äiti talutti minut nukkumaan omaan sänkyyn ja peitteli. Vaatteet ylläni tekivät kipeää, ne sattuivat ihoani vasten. Olin aivan jäässä. Särkylääkkeen avulla sain unta.

Nyt olo on fyysisesti ihan normaali. Olen kyllä hieman ahdistunut kropastani. Olin nimittäin koko viikonlopun kaverilla, ja siellä laihduin, mutta kun palasin kotiin, aloin taas syömään.

maanantai 10. lokakuuta 2011

Eijeijei tää lähtee nyt tosi huonosti

Se sano jotai pari sanaa ja mä menin pois tolaltani, en pysty pysyä erosta noista ketipinoreista, apua

maanantai 29. elokuuta 2011

I wished that I could fly away instead of kneeling in the sand catching teardrops in my hand


Teen itselleni syömisten suhteen tyhjiä lupauksia, jotka jatkuvasti rikon. Olen niin yksinäinen ja onneton. Tällä hetkellä minulla on vain pari kolme ystävää, jotka ymmärtävät. Kolme muuta läheistä ystävää ei enää ymmärrä, vaan onnistuu satunnaisesti vain satuttamaan minua tahattomasti. Pienet ja harmittomiltakin tuntuvat asiat alkavat jälkikäteen pyöriä mielessä, ja tajuan loukkaantuneeni niistä.

Masennukseni on taas saanut kodin ilmapiirin inhottavaksi. Syy on tietysti minun, koska olen niin ärtynyt, suutun helposti ja alan tiuskia. En jaksa kovinkaan paljon auttaa kotona. Koulua on ollut vasta kymmenen päivää, mutta olen ollut paikalla vaan neljänä päivänä. Tästä ei tule mitään, elämästäni ei tule mitään. En tiedä lainkaan, miten tämä tästä jatkuu.

Mitä syömisiin tulee, tekisi mieli tappaa itseni. Niin paljon inhoan itseäni. En tiedä painoani, ja varmaankin olen taas lihonut. En ihan tosissaan enää jaksa yrittää päästä tästä kuopasta ylös. En enää välitä itsestäni. Ja taas alkaa itkettää.