Huh, mikä päivä, huonolla tavalla. En edes tiedä, osaanko enää kunnolla kertoa, mitä tapahtui. Yritetään.
Aamulla oli todella vaikeaa herätä. Olisi pitänyt lähteä yhdeksältä osastolle ja puoli kymmeneltä osastolta terapiaan. Lopulta peruin terapian, heräsin kymmeneltä ja saavuin osastolle vasta kahdeltatoista. Onneksi saapumisaika ei ollut mitenkään tarkka, joten ei haitannut vaikka olin myöhässä. Lähteminen jännitti, mutta äiti vei minut autolla ja olin aika hyvillä mielin.
Paikan päällä täyttelin taas rutiinilla Beckin testit ynnä muut. Sen jälkeen hoitaja tuli kutsumaan lääkärin puheille. Siitä alkoi helvetti. Lääkäri oli erittäin tiukka ja ymmärtämättömän oloinen minua kohtaan. Jankutettiin jälleen päihteettömyydestä useita kertoja keskustelun aikana. "Uhattiin" jopa puhallutuksilla ja Antabuksella. Eli aivan kuin olisin alkoholisti?
Hoitoajasta oltiin jo puhuttu poliklinikalla, että se olisi kaksi viikkoa ja sen jälkeen päiväosastolle. Ajattelin kuitenkin, että hoitoaikaa voisi jatkaa, koska olen niin huonossa kunnossa (koska melkein tapoin itseni). Ei. Kaiken lisäksi en olisi saanut olla
edes sitä kahta viikkoa, koska lääkäri olisi tasan kahden viikon kuluttua 21. päivänä lomalla, joten kahta viikkoa lyhennettiin neljällä päivällä, koska silloin hän olisi paikalla. Olisin siis saanut olla osastolla vaivaiset 11 päivää.
Tunsin, että asiasta ei haluttu neuvotella lainkaan kanssani, ettei minulla ollut mitään sananvaltaa missään. Minua ei haluttu ymmärtää. Tuntui kui he olisivat yrittäneet pistää minulle rajoja kuin kurittomalle lapselle, vaikka olin aivan pirstaleina.
Lähdin suuttunein mielin hoitokokouksesta ja menin suoraa päätä huoneeni vessaan itkemään. Oloni oli jälleen kerran hylätty, yksinäinen, epätoivoinen, ja että ketään ei kiinnostanut auttaa. Aloin hakata päätäni ja itkin vuolaasti. Huonekaveri kyseli ovelta, olenko kunnossa, mutta olin niin jumissa ja peloissani, etten pystynyt vastaamaan. Hän meni ilmeisesti hakemaan hoitajan paikalle.
Makasin taas vessan lattialla pienessä sykkyrässä, tukin korvani sormillani ja puristin silmäni kiinni. Hoitaja avasi vessan oven jollakin. En kuullut mitä hän/he puhuivat, itkin vain ja tärisin. Sormeni väsyivät, kun puristin niitä niin kovaa korviani vasten, joten vähitellen otteeni heltyi ja aloin kuulla mitä he puhuivat. He sanoivat minulle, etten käyttäydy aikuismaisesti. He myös tarjosivat Seroquelia, mutta kieltäydyin ottamasta, koska tiesin, että siitä ei ole apua ahdistukseeni.
Henkinen paineen tuntu oli valtava. Olo oli kuin pienellä lapsella, jolle kamalat vanhemmat huutavat. Tuntui suorastaan, että monet kädet olisivat kuristaneet minua. Tärisin edelleen, ja pidin silmäni edelleen ummessa, kuin paetakseni paikalta. Pelotti.
Sitten pakenin sänkyyni. Sen päällä oli laukkuni, joka tippui lattialle nostaessani peittoa. Myöhemmin he väittivät tästä, että olin paiskonut tavaroitani. Hoitajia oli ainakin kaksi, kaksi vihaista silmäparia tuijottelemassa ja mulkoilemassa hermorauniota ja ahdistunutta potilasta. Sanoin, että te vihaatte minua ja haluatte minun lähtevän, ja aloin pakata vaatteita kasseihin. Sitten romahdin lattialle itkemään. Olin niin poissa tolaltani, että huusin heille. He jatkovat taas syyttämistäni, että käyttäydyn huonosti ja rumasti, että aikuisen ei kuulu parkua lattialla. Käskivät nousemaan ylös, mutta kieltäydyin. Olin edelleen jumissa.
Pyysin monia kertoja heitä lähtemään, koska en muuten pystyisi rauhoittumaan. Oloni oli niin painostettu ja kuristava. Makasin polvillani lattialla tovin täysin hiljaa.
Nousin ylös ja ilmoitin lähteväni kauppaan ostamaan tupakkaa. Sanottiin, etten voi lähteä, koska lääkäri tulee pian. Hoitaja esti käsillään pääsyni ovelle. Huusin, ettei hän voi estää, koska tämä on vapaaehtoinen avo-osasto, enkä ole pakkohoidossa, mutta hän esti silti. Hienoa, nyt minua haluttiin kuristaa lisää henkisesti. Toinen hoitaja saapui paikalle, sanoi jotain todella vittumaista ja lähti.
Sanoin, että haluan puhua äitini kanssa puhelimessa, enkä halua, että minua kuunnellaan. Hoitaja intti, etten voi, ja minä intin, että minulla on oikeus mennä puhumaan rauhassa. Niinpä livahdin puhelin ja takki kourassa hänen ohitseen ja häivyin ulos itkien taas vuolaasti.
Soitin äidille, ja itkun seasta sain sanottua, että paikka on ihan helvetillinen. Äiti lähti samantien tulemaan paikalle. Kahdenkymmenen minuutin kuluttua hän saapui ja kerroin hänelle tapahtuneesta. Äiti halasi, lohdutti ja lupasi viedä minut kotiin.
Menimme yhdessä takaisin sisälle. Eräs mukava hoitaja, jota en ollut vielä ehtinyt näkemään siinä hässäkässä, vei meidät juttelemaan lääkärin kanssa. Äiti puolusti minua hyvin. Hän oli selvästi tuohtunut, että kukaan ei nähnyt ahdistustani, vaikka nimenomaan pitäisi ymmärtää minun olevan masennus- ja ahdistuspotilas ja kohdella sellaisena. Lääkäri tietysti jatkoi oman toimintansa puolustelua. Äiti kuitenkin osasi huvin puhua puolestani. Tunsin helpotusta ja ylpeyttä hänestä, että hän uskalsi minun puolestani kertoa meidän mielipiteemme hoidosta.
Sitten yritettiin puhua jatkosta, mitä nyt? Lääkäri sanoi, etteivät he pysty auttamaan minua. Sepä oli tosi mukava kuulla. Olen siis liian vaikea? Toisaalta en enää olisi halunnutkaan jäädä.
Lähdimme äidin kanssa kotiin. Mukava hoitaja tuli toivottamaan parempaa jatkoa. Minun tulee hieman ikävä, sillä hän ymmärsi minua todella hyvin. Lisäksi oli pari muutakin ihanaa hoitajaa, mutta heitä en tuon parin tunnin aikana nähnyt.
Koti tuntui suorastaan
taivaalta tuon
helvetin jälkeen. Kiitin ja halasin äitiä hänen avustaan.
Nyt en tiedä lainkaan, mitä jatkossa on tiedossa. Otan ainakin yhteyttä poliklinikkaan, kerron tapahtuneesta ja sitten mietimme varmaankin jatkoa.
