Kuollut yöperhonen on täällä kanssani

Minulla ei ole mitään omaa rauhaa, ja se ahdistaa. Paitsi täällä vessassa saa olla ja itkeä rauhassa. Eilen illalla kaverit alkoivat valittaa, että olin menossa liian aikaisin nukkumaan, vaikka sanoin heille olevani väsynyt. Menin sisälle, vessaan, teki mieli oksentaa ne kuvottavat karjalanpiirakat, mutten osannut. Menin ulos kuistille yksin itkemään. Ahdisti kaverini, ahdisti syöminen.

Tänään emme ole juuri puhuneet toisillemme. Vain jotain harvoja sanoja. Skippasin aamiaisen, söin myöhemmin lounasta ilman muita. Olen ollut omissa oloissani, murtuneena. Hekään eivät puhu minulle. Äsken he lähtivät jonnekin kahdestaan ja aloin ahmia: kuusi keksiä ja kaksi palaa pullaa. He palasivat ja toinen kutsui minua nimeltä, mutta sanoin soittavani puhelun ja poistuin paiskaamalla vahingossa oven perässäni. Yritin oksentaa vessassa, mutten onnistunut ja aloin itkeä. Ysl.elle1 soitti, puhuimme lyhyesti ja se helpotti hieman oloani. En halua poistua täältä vessasta. Haluan olla yksin ja rauhassa.

Nyt en pysty edes nauttimaan olostani täällä, vaikka olisin halunnut lomailla ilman stressiä ja ahdistusta.

Sinisiä sudenkorentoja ja sadekuuroja

Näin kaverin julkaisemia tuoreita bilekuvia ja ahdisti nähdä niistä kuinka ruma ja läski olen. Ahdistaa, ettei minulla ole täällä mökillä mitään yksityisyyttä. En voi vahdata syömisiä kunnolla enkä jumpata. Ahdistaa, että yksi tyttö lähetti ylituttavallista viestiä, ihan kuin olisin tehnyt silloin kännissä jotain ja antanut ymmärtää tykkääväni tytöistä, vaikken. Ahdistaa, etten ylipäätään ole varma, mitä tein sinä loppuiltana.

Eniten nyt ahdistaa kuitenkin läski. En saa enää napostella täällä mökillä mitään, ei ruisleipää, ei jogurttia, ei maitorahkaa, ei, ei ja ei. Jos tekee mieli jotain, pitää juoda vettä. Ahdistaa, ettei ole vaakaa. Tavoitteenani on, että palatessani kotiin paino on pudonnut alle 60:n. Minulla on ollut lähiaikoina motivaatio kasvussa, joten uskon onnistuvani.

Nyt pitää yrittää vain keskittyä luonnon kauneuteen, olla välittämättä häiriötekijöistä ja olla syömättä.

With the lights out, it's less dangerous

Vanhemmat lähti maalle toissapäivänä. Kutsuin pari kaveria ja pidettiin rauhalliset illanistujaiset valkoviinin kera. He jäivät yöksi, eikä tarvinnut olla yksin. Eilen jäin illalla yksin, kun veli lähti omaan kotiinsa. Ahdistus hyökkäsi salamana kimppuuni. Olimme tehneet pannukakkua ja olin ahminut sitä hirveästi. Yritin oksentaa, onnistumatta.

Hätäännyin, koska olin yksin kotona. Ravasin ympäri kämppää hermostuneena. Keitin 0,7 litraa kahvia ja join koko pannullisen kiihdyttääkseni aineenvaihduntaa. Otin 600mg Ketipinoria lievittääkseni ahdistusta ja 600mg Buranan lievittääkseni ahdistuksesta tullutta päänsärkyä. Katsoin jonkin aikaa televisiota.

Vähän ennen yhtä yöllä tuli todella huono olo enkä kyennyt enää keskittymään televisioon. Syke kohosi yli sataan, ja jos nousin ylös se hakkasi jotain 120:tä. Oksetti, pyörrytti. Kiduin lattialla ja yritin soittaa ystävälle, mutta hän ei vastannut. Pelkäsin kuolevani. Mietin jopa hätänumeroon soittamista. Lopulta avitin oksennusta työntämällä sormet kurkkuun. Puolentoista tunnin kuluttua olo alkoi helpottaa ja nukahdin lattialle.

Nyt stressaa, että pitäisi pakata tavaroita landelle. Niinkin pieni asia tuntuu käsittämättömän vaikealta tehdä yksin.

En ehkä kirjoita nyt puoleentoista viikkoon mitään, koska olen maalla. Kännykässäni on kuitenkin netti, että jotain saatan kirjoittaa.

A disguise of self-deception hides my secrets perfectly, I'm rejecting my reflection 'cause I hate the way it judges me

En halua enää lähteä tästä asunnosta ulos. Olen liian lihava ihmisten ilmoille, liian ruma ja kuvottava. En voi sille mitään, että tämä kaikki sattuu liikaa ja aloin taas itkeä.

Menin eilen todella myöhään nukkumaan ja heräsin vasta neljän aikoihin. Olen vaeltanut koko päivän tietokoneen ja jääkaapin välillä, tiuskinut aina välillä äidille. Kävin vaa'alla, enkä enää pysty edes kirjoittamaan sitä tähän. Niin paljon lisää vihattavaa itsessäni.

Itkuraivosin äsken vaatehuoneessani, päähän sattuu.

Onneksi mulla on paljon Ketipinoreja. Menen nyt nukkumaan niiden avulla ja aion nukkua pitkään. Terapiasta on ollut kesätaukoa, kohta pitkästä aikaa tunti, poikkeuksellisesti lauantaina. Siihen mennessä pitää herätä.

Viinakaapin vodkat, brandyt ja ginit houkuttelevat. Ei, tyydyn painamaan kasvoni käsiini ja sulkemaan silmäni.

Yö ja merenranta

Alkoi ahdistaa, hiivin ulos ja lähdin juoksemaan. Metsän läpi, hiekkatietä pimeässä, suojateiden yli, merenrantaan. Näin hahmon, sitten se katosi, juoksin lujempaa. Istun penkillä, katselen merta, kaupungin valoja, tummaa taivasta ja sen pilviä. Pari yksnäistä lokkia huutaa jossakin. Tuulee, alkaa tulla kylmä, koska en enäää juokse. Yritän miettiä, mitä tekisin. Missään ei ole turvapaikkaa, johon juosta. Pitäisi lähteä kotiin, tehdä pilates-liikkeet, mennä suihkuun ja nukkumaan. Sängyssä olisin turvassa. Aamulla heräisin kuitenkin paikassa, jossa on huone täynnä pahaa, syntisiä ruokia. Ruokia, jotka ovat olemassa vain tehdäkseen minulle väkivaltaa. Ruoka on silkkaa pahuutta.

Miten minä pääsen pois täältä? Lähdenkö kotiin? On kylmä. Suussa maistuu veri. On ihan helvetillisen kylmä ja istun tässä vieläkin.

To pluck the feathers off all the birds

Jatkoin lääkkeiden syöntiä, kunnes Cipralexit loppuivat viime viikolla ja minua alkoi taas ahdistaa. Nyt en ole saanut aikaiseksi käydä polilla viedäkseni reseptin uusittavaksi, en vain ole jaksanut. Vointikin huononi heti, kun lakkasin syömästä niitä.

Ajatukset ovat olleet kaikkialla. Perjantaina oli pihabileet, ihan hauskaa oli, lopulta tosin vähän huono olo ja sammuin melkein. Aamuyöllä pyöräilin kotiin ja sain idean lähteä keskustaan. Pyöräilin kännisenä hiljaisessa keskustassa, pitkin rantoja, aamuauringon lämmittäessä, yhteensä 23 kilometriä.

Seuraavana (tai no samana päivänä) lähdin sitten kaverin luokse junalla ja illalla lähdimme ulkojuhlimaan. Päädyimme baariin. Pokasin taas jätkän tai pari, kuinka turhaa. Sitten se jätkä, johon olin ihastunut, ja jota olen haikeudella ja itkien miettinyt muutaman kuukauden, tuli puhumaan minulle aivan yllättäen. Oli pahoillaan, oli saanut viestini ja halusi selittää kasvotusten. Kyse oli - yllätys, yllätys - toisesta tytöstä.

Lähdin itkien pois, soitin ystävälle. Halusin unohtaa, joten menin tanssimaan, jolloin lähdin jonkun jätkän mukana rannalle istumaan ja tein kännityperyyksiä. Onneksi pääsin turvallisesti sitten taas kaverin kaverin autokyydillä kotiin.

Seuraavana päivänä oli taas vuosisadan krapula, joka kesti iltaan asti. Lähdettiin uimaan kavereiden kanssa, mikä helpotti. Samalla realiteetit alkoivat iskeä mieleen. Epätietoisuus siitä jätkästä oli tullut päätökseen, minulle epäedullisella tavalla. Mielialaani ei kohentanut yhtään, että näin hänet kävelemässä kaupasta tyttönsä kanssa.

Jäin vielä yhdeksi yöksi kaverille ja seuraavana päivänä lähdin junalla kotiin. Istuessani tyhjässä junavaunussa katselin ulos ikkunasta, kaivoin soittimeni esiin, kuuntelin ahdistavaa musiikkia ja aloin itkeä hillittömästi.

Sentään sydänsurut ja darra veivät nälän niin, että olen laihtunut kaksi kiloa. Edes jotain hyvää tässä?

I could feel my eyes turning into dust

Anteeksi, etten ole antanut kuulua itsestäni mitään. En vain ole ehtinyt tai jaksanut kirjoittaa. Ei ole ollut mitään järkevää sanottavaa pään sisältä. Sitä vain ajelehtii eteenpäin näitä sateisia, rumia kesäpäiviä.

Aloin käyttää taas lääkkeitä: Cipralexia 15mg, Ketipinoria 200mg. Ne ovat auttaneet hieman. Minulla ei ole enää ahdistuskohtauksia. En voi kuitenkaan sanoa voivani hyvin tai mitään sen tapaista. Vain voimakkaimmat ahdistukset ovat kadonneet, ja olen saanut hieman enemmän voimia esimerkiksi ulkoilla koiran kanssa.

En tiedä tämänhetkistä painoani, ja se totta helvetissä vaivaa minua. Luulen, ettei se ole kauheasti muuttunut viimekertaisesta. Välillä olen syönyt vähemmän, välillä enemmän. Satunnaisesti olen jopa hetken pitänyt kroppaani hyvänä, mutta sitten taas palannut todellisuuteen ja ymmärtänyt olevani isompi ja rumempi kuin kaikki muut.

Itkin, kun huomasin, etteivät yhdetkään vanhat farkkuni mahdu minulle. Onneksi en käytä farkkuja juuri koskaan. On kuitenkin muita vaatteita, joista todella pidän ja jotka ovat nyt tiukkoja. Olen liian iso.

Kuuntelen tätä kappaletta, ja alkoi ahdistaa. Olen jossakin omituisessa tyhjiössä, ahdistaa. Tämä on kamalaa, enkä haluaisi olla täällä.

Like a waterfall in slow motion

Näitä varmaan tulee jatkossa koko ajan: kirjoituksia, joissa kerron uudestaan ja uudestaan, kuinka minulla on paha olla ja kuinka ahdistus vain syvenee. Nyt ahdistuksellekin on enää yksi selkeä syy: läski. Loma vei koulumurheet mennessään, sentään, mutta tilalle tuli tuo läskiahdistus oikein moninkertaisena.

Olen joka päivä saanut jossain vaiheessa aina laihdutusinnon, sitten se on kestänyt puoli vuorokautta, jonka jälkeen olen taas romahtanut. Eilen oli ennätys vähään aikaan, söin "vain" 1800kcal. Kuitenkin yöllä minulla oli niin nälkä, että sattui enkä saanut unta moneen tuntiin, jolloin menin syömään hapankorppuja. Ahdisti niin paljon, että olin koko ajan nousemassa ylös sängystä ja lähdössä koiran kanssa ulos, mutten raaskinut herättää sitä. Nukahdin ehkä viiden aikoihin.

Aamulla heräsin kahdeksalta, eikä minua nukuttanut lainkaan. Lähdin koiran kanssa ulos. Hellevaatteet paljastivat läskini ja tunsin itseni lihavaksi, rumaksi ja valtavaksi valaaksi. Sortsien lahkeista tursusi läskiä, vatsa pullotti kuin raskausvatsa, posket kuin pikkulapsella. Käveleminen kadulla ahdisti hirvittävästi. Näytin kuvottavalta ja näytän edelleen.

Miksi pilasin tämänkin päivän? Aamun omena oli ok, mutta sitten: monta leipää margariinilla, mansikoita ja maitoa, lisää mansikoita ja maitoa, iso annos pastaa, kaksi jättilasillista pirtelöä. HYI HELVETTI. VIHAAN ITSEÄNI!

En oikeasti tiedä enää mitä tapahtuu. Peli on menetetty, kaikessa.

I'm alone in a big empty space with nobody not really

Monta kertaa sitä on luullut olevansa pohjalla, mutta aina vain löytyy syvempiä ja pimeämpiä onkaloita, joihin pudota. Minua ällöttää, inhottaa, suututtaa, ahdistaa ja itkettää kirjoittaa tämä tähän: painoin äsken punnitessani 63,9kg. Enemmän kuin ikinä ennen. 2,4kg enemmän kuin reilu viikko sitten käydessäni vaa'alla viimeksi. Olen sekaisin surusta ja ahdistuksesta.

Olen niin yksin. Olen niin vitun yksin. Terapiaa on enää kerran viikossa, enkä jaksa yrittää hakea toiseen tuntiin tukea sosiaalitoimesta, en vain jaksa. Koska menetin toisen terapiatunnin viikosta, suhde terapeuttiin muuttui heti. En enää pysty puhumaan. Nyt aikojen välillä saattaa olla puolitoista viikkoa, mikä tuntuu vuodelta, enkä enää saa edes kerrottua asioitani. Yksi tärkeimmistä ja tukevimmista ihmissuhteistani (siksi kai sitä terapiasuhdettakin voi kutsua) hajosi käsiin.

Olen rikki, yksin, epätoivoinen, ahdistunut, surullinen, masentunut, vihainen itselleni.

En syö nykyisin lääkkeitäkään, koska en jaksa. Eivätkä vanhemmat tiedä tilanteestani yhtään mitään. Luulevat varmaan minun edelleen popsivan pillereitä. Mutta kai nyt pitäisi tajuta, kun en ole kuukausiin pyytänyt rahaa lääkkeitä varten? Ketipinor-annos nostettiin 200mg:aan, mutten ole noutanut uutta reseptiä. Enkä varmaan tule noutamaankaan, en jaksa.

Olen ollut kolme päivää sisällä yöpuvussa, tietäen kavereiden viettävän kesää onnellisina, vastaten välillä puhelimeen esittäen hyväntuulista ja onnellista.

Mitään ei enää ole. Olen kuollut.

Maybe I'm invisible to the world

Does anyone in the world even think of me?
As more than just a hopeless cause
Maybe the world is not my block