Kaikki on lähes tulkoon ok, vain jotain puuttuu

Kello on varttia yli kaksi yöllä, kun alan kirjoittaa tätä. Oltiin juuri kavereiden kanssa sunnuntai-illan puistokaljalla, baarissa ja pizzalla. Kävin suihkussa, ja mieleen tuli kirjoittaa blogiin pitkästä aikaa. Hieman on siis promilleja päällä.

Mitä elämäni on tällä hetkellä? Lopetin lukion kesken (takana jo kaksi lukion vaihtoa) ja hain juuri tämän kevään yhteishaussa ammattiokouluun alalle, joka oikeasti kiinnostaa. Kävin pääsykokeissa, ja olen toiveikas pääsystäni sisään. Koko syksyn haahuilin, join, riehuin, jouduin vaikeuksiin. Hetken kävin paskaduunissa. Nyt haahuilen hieman rauhallisemmin, juon edelleen (ehkä hieman rajoitetummin), odotan yhteishaun tuloksia ja koetan löytää duunia. Muutamia viikkoja hengasin alkukeväästä nuorten turvatalossa, koska vanhempien kanssa välit menivät riitojen ja pahojen loukkauksien takia. Nyt tilanne on rauhoittunut kotona melko hyvin, yritän näyttää enemmän iloista naamaa jne.

Päällisin puolin kaikki tuntuu olevan paremmin. Olen löytänyt opintojeni suunnan (toivottavasti), tulen toimeen vanhempien kanssa ja on paljon ystäviä. En kyllä vieläkään ole omillani, en tienaa mitään, asun vanhempien kanssa ja olen taloudellisesti täysin riippuvainen heistä. Mutta toivon mukaan se korjaantuu kevään ja kesän mittaa, jos/kun löydän töitä ja alan tienata, ja ehkä syksyn mittaan pystyisin jo etsimään omaa kämppää?

Syömisongelmat eivät kuitenkaan ikinä poistu mielestä, vaikka söisinkin nykyään melko normaalisti. Paino liikkuu 62-64 kg välillä juuri nyt. Syksyllä riehuessani sain sen pudotettua 57:ään, mistä olin iloinen. Mutta se oli silloin. Nyt olen taas tässä (uskoakseni) biologisessa painossani.

Painoni ahdistaa minua. Eräällä uudella tuttavuudellani on juuri puhjennut bulimian ja anoreksian oireita, ja tunnen hillitöntä vihaa/kateutta/surua/kilpailuhenkisyyttä häntä kohtaan. Toinen vanhempi ystäväni on taas laihtunut pahojen sydänsurujensa vuoksi. Olen näille kahdelle hyvin hyvin kateellinen. Mikä tahansa heidän sanomansa lause painosta saa minut ahdistumaan. Miksi he laihtuvat, miksi en minä?

Tuntuu typerältä, että vaikka en ole vähään aikaan suoranaisesti laihduttanut, anorektiset ajatukset pyörivät jatkuvasti mielessäni. Haluan edelleen vain laihtua, olla laiha, nousta ilmaan kuin perhonen. Mikä klisee.

My Friend Ana - shortfilm about eating disorders

Minäkriisi

Olenko kyvytön huomaamaan omia virheitäni? Onko empatiakyvyssäni jotain vialla? Olenko ehkä osittain narsistinen? Pidänkö itseäni muita parempana, pyhimyksenä? Syytänkö kaikesta muita? Onko itsetuntemuksessani jotain mätää? Entä jos sittenkin olen inhottava? Mielistelenkö muita saadakseni itselleni jotain? Olenko itsekäs? Olenko paha? Onko minussa jotain vialla? Olenko valehdellut itselleni itsestäni? Olenko jotain muuta, kuin minä pidän itseäni? Mistä löydän vastaukset näihin kysymyksiin?

Kierin tuskissa Venlafaxinin vieroitusoireiden takia

Joo en tosiaan ollu hankkinu enempää lääkkeit ja perjantain jälkeen tiputin Venlafaxinit pois ku ne loppu. Nyt oon jossain ihme henkinen särky -sumussa, itken vaan. Vasta huomenna saan lisää lääkkeitä, kun pääsen lekuriin uusimaan reseptin. Sumu, sumu, itkettää, kylmä, pelottaa, sattuu. En kestä, mitä teen?

Okei, rauhoituin

Otin Ketipinoria ja rauhoituin. Jaksanko lukea kokeisiin? Ikävä miestä, ikävä naista. Ikävä viime viikkoa. Ensi viikosta tulee varmasti tylsä.

Kaipaan spontaania pikku tiikerikissaani.

Kaipaan seksiä koulun jälkeen.

Kaipaan läjässä hengaamista porukalla.

Mä tartten sairtaalahoitoa sen verran mäkin viel tajuun täst tilanteesta jotain

mut saatana mä en tiiä mihin ottaa yhteyttä. Terapeuttiin? no, nyt on viikonlopppu. Kaveriin, ei se ei äskenkään tajunnu. Aurorann ppäivystykseen? ei, ne käskis vaa pysyy vittu rauhallisena ja vetämään ketipinoria naamaan plus nyt on koeviikkko meneilään, mä en voi tod lähtee mihininkään pöpilään NYT koska mun pitää saada se saatanan kymppi siitä saatanann huora matikan kokeesta

On ihanaa harrastaa seksiä

mulla on uusi fuck buddy mutta se lähti vittuun, miksi????????? VOI VITTU MIKSI???????

Vai onko muka normaalia

et oon kännissä ja revin koulun asuntolan paskaks?

siis en mä nyt oo kännis vaan olin viime viikol ja sillo tein ton

Mä tiedän täsmälleem mistä kiikastaa, mä olen edeleen sairas, Venlafaxin aiheutti mulle tän, menin ylös, tulin alas, menin ylöds, tyulin alas

Mulla on kaksuuntanen mielialahärö, oon ihan sekasin päästäni. Oon peitelly kaiken taitavammin ku koskaan.

Oon hypomaaninen 5/7 päivistä viikossa. Nyt on bipolaarinen laskuhumala käynnissä. Itken, kiljun, karjun, huudan, kuolen.

Asun helvetissä

Viime kirjoituksesta on kolme kuukautta. Näiden kuukausien sisään olisi mahtunut hyvin erilaisia päivityksiä. Huhti-toukokuussa näin paljon valoa tulevaisuudessa. Kesäkuussa mieli romahti riidasta kaverin kanssa ja sitä seuranneesta yliannostuksesta. Touko-kesäkuussa riidat vanhempien kanssa paheni. Olin onneksi melkein joka viikko vähintään yhden yön kaverilla, ja se helpotti oloa.

Kesä-heinäkuun vaihteessa vanhemmat lähti mökille, enkä nähnyt heitä 12 päivään. Minunkin oli tarkoitus lähteä sinne heidän kanssaan pariksi päiväksi ennen ratsastusleiriäni, mutta peruin viime tipassa ja jäin kotiin, kunnes lähdin leirille. Leirillä olin hyvin onnellinen, se oli parasta pitkiin aikoihin.

Leirin jälkeen päätin lähteä sisarusten kanssa mökille vanhempien luokse pariksi päiväksi. Myöhemmin kaduin päätöstäni. Halusin jatkuvasti sieltä pois. Lähes jokainen hetki vanhempien kanssa mökillä oli epämiellyttävä.

Nyt olemme kotona: äiti, isä ja minä. Sodassa minä vastaan he. Sama levy soi: olen heidän mielestään inhottava ja kiusaan perhettäni. Levy soi joka päivä ja meinaan aina tukehtua ahdistukseeni. Eilisestä selvisin rauhoittavilla, joiden avulla nukuin koko päivän. Huomenna pääsen kaverille turvaan. Olen välillä jopa miettinyt, pitäisikö ottaa yhteyttä SPR:n nuorten turvataloon, mutta ehkä tilanteeni ei nyt kuintenkaan ole niin paha...

Tiedän kyllä, että perimmäinen syy ja vika on minussa ja saamattomuudessani, mutta vanhempieni käytös ja sanat tuhoavat ilmapiiriä vain lisää. En enää kestä kuunnella vähättelyä ja mollaamista tai jaksa äitini kaksinaamaisuutta, kun hän lennossa vaihtaa minulle huutamisesta ystävälliseen hymyyn hänen ystävänsä saapuessa meille kylään.

Oloni on perhetilanteen mukainen: en ole pessyt hiuksia sitten keskiviikon. Suihkussa taisin käydä viimeksi torstaina.

Sentään olen saanut pudotettua painon kevättalven huippulukemista 9kg alaspäin.

Olen nähnyt viimeisen kolmen viikon aikana kolme kertaa elämäni hirveintä painajaista. Olen ollut siinä jonkin riivaamana, ehkä psykoosissa. Jollain tasolla tiedän sen olevan unta, mutta en pääse sitä pakoon. Uni on niin pelottava ja ahdistava, ettei mitään rajaa. Saatoin sekunnin sadasosaksi herätä, mutta uni imi minut takaisin syövereihinsä, eikä päästänyt irti. Kerran heräsin niin, että pääsin jalkeille asti. En halunnut palata enää uneen, joten heitin vessassa kylmää vettä kasvoilleni ja horjuin parvekkeelle virkistymään. Loppuyön nukuin olohuoneessa ja pelkäsin sulkea silmäni uudestaan.

Loppukuusta lähden kaupunkilomalle hyvän ystävän kanssa. Elokuussa on festarit. Sitten pitäisi jatkaa koulunkäyntiä aikuislukiossa. En ole tosin vieläkään saanut aikaiseksi hankkia eropapereita nykyisestä lukiostani ja hakea aikuislukioon. Pitäisi jaksaa tehdä ne.