On ihanaa harrastaa seksiä

mulla on uusi fuck buddy mutta se lähti vittuun, miksi????????? VOI VITTU MIKSI???????

Vai onko muka normaalia

et oon kännissä ja revin koulun asuntolan paskaks?

siis en mä nyt oo kännis vaan olin viime viikol ja sillo tein ton

Mä tiedän täsmälleem mistä kiikastaa, mä olen edeleen sairas, Venlafaxin aiheutti mulle tän, menin ylös, tulin alas, menin ylöds, tyulin alas

Mulla on kaksuuntanen mielialahärö, oon ihan sekasin päästäni. Oon peitelly kaiken taitavammin ku koskaan.

Oon hypomaaninen 5/7 päivistä viikossa. Nyt on bipolaarinen laskuhumala käynnissä. Itken, kiljun, karjun, huudan, kuolen.

Asun helvetissä

Viime kirjoituksesta on kolme kuukautta. Näiden kuukausien sisään olisi mahtunut hyvin erilaisia päivityksiä. Huhti-toukokuussa näin paljon valoa tulevaisuudessa. Kesäkuussa mieli romahti riidasta kaverin kanssa ja sitä seuranneesta yliannostuksesta. Touko-kesäkuussa riidat vanhempien kanssa paheni. Olin onneksi melkein joka viikko vähintään yhden yön kaverilla, ja se helpotti oloa.

Kesä-heinäkuun vaihteessa vanhemmat lähti mökille, enkä nähnyt heitä 12 päivään. Minunkin oli tarkoitus lähteä sinne heidän kanssaan pariksi päiväksi ennen ratsastusleiriäni, mutta peruin viime tipassa ja jäin kotiin, kunnes lähdin leirille. Leirillä olin hyvin onnellinen, se oli parasta pitkiin aikoihin.

Leirin jälkeen päätin lähteä sisarusten kanssa mökille vanhempien luokse pariksi päiväksi. Myöhemmin kaduin päätöstäni. Halusin jatkuvasti sieltä pois. Lähes jokainen hetki vanhempien kanssa mökillä oli epämiellyttävä.

Nyt olemme kotona: äiti, isä ja minä. Sodassa minä vastaan he. Sama levy soi: olen heidän mielestään inhottava ja kiusaan perhettäni. Levy soi joka päivä ja meinaan aina tukehtua ahdistukseeni. Eilisestä selvisin rauhoittavilla, joiden avulla nukuin koko päivän. Huomenna pääsen kaverille turvaan. Olen välillä jopa miettinyt, pitäisikö ottaa yhteyttä SPR:n nuorten turvataloon, mutta ehkä tilanteeni ei nyt kuintenkaan ole niin paha...

Tiedän kyllä, että perimmäinen syy ja vika on minussa ja saamattomuudessani, mutta vanhempieni käytös ja sanat tuhoavat ilmapiiriä vain lisää. En enää kestä kuunnella vähättelyä ja mollaamista tai jaksa äitini kaksinaamaisuutta, kun hän lennossa vaihtaa minulle huutamisesta ystävälliseen hymyyn hänen ystävänsä saapuessa meille kylään.

Oloni on perhetilanteen mukainen: en ole pessyt hiuksia sitten keskiviikon. Suihkussa taisin käydä viimeksi torstaina.

Sentään olen saanut pudotettua painon kevättalven huippulukemista 9kg alaspäin.

Olen nähnyt viimeisen kolmen viikon aikana kolme kertaa elämäni hirveintä painajaista. Olen ollut siinä jonkin riivaamana, ehkä psykoosissa. Jollain tasolla tiedän sen olevan unta, mutta en pääse sitä pakoon. Uni on niin pelottava ja ahdistava, ettei mitään rajaa. Saatoin sekunnin sadasosaksi herätä, mutta uni imi minut takaisin syövereihinsä, eikä päästänyt irti. Kerran heräsin niin, että pääsin jalkeille asti. En halunnut palata enää uneen, joten heitin vessassa kylmää vettä kasvoilleni ja horjuin parvekkeelle virkistymään. Loppuyön nukuin olohuoneessa ja pelkäsin sulkea silmäni uudestaan.

Loppukuusta lähden kaupunkilomalle hyvän ystävän kanssa. Elokuussa on festarit. Sitten pitäisi jatkaa koulunkäyntiä aikuislukiossa. En ole tosin vieläkään saanut aikaiseksi hankkia eropapereita nykyisestä lukiostani ja hakea aikuislukioon. Pitäisi jaksaa tehdä ne.

Anteeksi, etten ole kirjoittanut

Ei vain ole ollut sanottavaa. Tiivistettynä jotain viimeaikaisia juttuja:
- Olen laihtunut 7 kg.
- Aloitin ja lopetin päiväosaston. Ei ollut mun paikka. Hoitopäiviä oli seitsemän, joista olin paikalla neljänä.
- En enää käy syömishäiriöpoliklinikalla. En ollut motivoitunut sitoutumaan hoitoon. Diagnoosiksi annettiin epätyypillinen laihuushäiriö.
- Yritän pyöräillä paljon. Tällä viikolla on jo kertynyt 75 km.
- Tänään ahmin pitkästä aikaa: suklaalevyn ja mansikkajäätelöä. En yrittänyt oksentaa, olen vain vihainen itselleni.
- Riitelin eilen isän kanssa ja lähdin yöllä pyöräilemään.
- Ulospäin esitän olevani erittäin hyvinvoiva.
- Haluan riuduttaa ruumiini olemattomiin.
- Olen ok, ehkä.

Yksinäisyys

Isn't it hard enough just to make it through a day

Tämän päivän piti mennä hyvin. Söin aamiaiseksi jogurttirahkan ja join kahvin. Lähdin syömishäiriöpoliklinikalle. Hoitaja oli huolestunut, koska olin laihtunut neljä kiloa. Kerroin rehellisesti laihdutussuunnitelmistani. Sanoin myös, että alkaa tuntua typerältä käydä koko paikassa, kun minulla ei ole mitään motivaatiota "parantua", sillä pelkään yli kaiken "parantumisen" tuomaa lihavuutta ja masennusta.

Koko käynnin ajan ruoan kuvat vilisivät mielessä ja himo ruokaan kasvoi, vaikka nälkää ei tuntunutkaan. Ahdisti, että keskusteleminen sai ruokaa hylkivän kuoreni heikkenemään ja alkoi valtavasti tehdä mieli syödä. Kotona söin sitten kolmen aikaan banaanin ja 100g raejuustoa. Sitten vedin valmiskirjolohikiusauksen. Alkoi äklöttämään, mutta ajattelin, etten sitten söisi enää mitään tänää.

Olin aikaisemmin sopinut lähteväni kaverin kanssa tänään pikku illanistujaisiin ja juomaan muutaman. Lisäksi minun pitäisi nyt ja illalla ennen lähtöä viedä koira ulos.

Fail. Alkoi ahdistaa ja söin toissapäiväistä puolukkapiirakkaa ison palan sormin suoraan rasiasta. Soitin kaverille, ja ilmoitin olevani liian väsynyt lähteäkseni illalla mihinkään. Hän kysyi, miten voin, ja vastasin että hyvin. Puhelun jälkeen itkin lattiallani. Vein koiran takapihalle lyhyesti ja lupaan sille, että se pääsee illalla pitkälle lenkille.

Olen niin epäonnistunut ja lihava. Ahmin tänään varmaan vielä lisääkin.

Liar, liar, you’re such a great big liar

Olen valehtelija ja tuntuu pahalta. Pyöräilin kotiin psykiatrian poliklinikalta ja kulman takaa ilmestyi lapsuudenystävä ja nykyinen "hyvä tuttu", jonka kutsuin kyllä syntymäpäivilleni, mutta joka ei tiedä mitään nykyisestä elämäntilanteestani. Pysähdyin juttelemaan.

Hän kiitti kutsusta ja puhuimme tulevista juhlistani. Sitten: "Kirjoitukset loppu?", hän kysyy. "Joo." "Mitä kirjoitit?" "Öö, niin siis en kirjottanut vielä mitään, kirjoitan syksyllä". "Aa, vedät siis kolmessa ja puolessa vuodessa." "Joo." "Tulitpas sä tosi vauhdilla tuolta, mistä oot tulossa?" "Kaupungilta. "Oho!" "Joo, olin vähä pyörimäs siellä." Jne.

Siis mikä helvetti mua vaivaa? Ei kukaan 3,5 vuodessa opiskeleva jätä kaikkea syksylle kirjoitettavaksi. Kaiken lisäksi se oli oikea mahtava iso valhe, koska kirjoitusruljanssini alkaa aikaisintaan vuoden kuluttua keväällä ja lakin saan aikaisintaan syksyllä 2013. Ja haloo, kuka pyöräilee huvikseen kaupungille viisi kilometria suuntaansa tihkuisena torstaipäivänä?

Hyvästeltyäni hänet, minuun iski niin paha olo valehtelemisestani. Hän on hieno, ystävällinen ja ihana ihminen, mutta minä valehtelen silmät päästäni. Kaiken lisäksi valheeni olivat uskomattoman surkeita. Näkikö hän, että valehtelen? Miksi missään ei neuvota, miten tällaisissa tilanteissa pitäisi toimia? Miksi joudun jatkuvasti valehtelemaan ihmisille? Tuntuu niin pahalta.

En osaa elää, en näissä kengissä, en tässä talossa, en tällä kadulla

Kuuntelen Jippua ja ahdistaa. Katson reisiäni, jotka pullistelevat leggingseissä. Katson vatsaani, joka menee makkaroille istuessani. Tunnustelen lantiollani olevia jenkkakahvoja. Kaveri soittaa, en vastaa. En halua nähdä ketään. Vihaan kehoani.

Eilen oli hyvä päivä. Näin kaveria, katsottiin Skinsiä, juteltiin syvällisiä ja naurettiin paljon. Pilasin sen illalla juomalla monta lasia appelsiinimehua, syömällä pähkinöitä (yök, rasvaa) ja wokkia ja couscousia. Peilistä tuijottaa valtava ruho.

Yritin äsken purkaa ahdistustani leipomiseen ja tein kookos-puolukkapiirakan. Nyt pitäisi viedä koira pitkälle lenkille, koska isä oli aamulla vain pikkulenkin, ja sen jälkeen lähteä ratsastamaan. Pakko pyöräillä tallille, että tulisi kulutettua vielä enemmän kaloreita.

Oikeasti ahdistaa niin paljon ja itkettää.

Voin vielä vähän unohtua tähän pysähtyä paikoilleen

Olo on levoton ja ahdistunut. Tuntuu suorastaan typerältä, etten osaa tehdä mitään helpottaakseni oloani. Ällöttää, että olen syönyt tänään normaalirasvaista mustikkajogurttia, vaikka muuten syömiset ovat menneet ihan hyvin (hedelmiä, rasvatonta jogurttia ja rasvatonta maitorahkaa).

En keksi keinoja, jolla helpottaa oloa. Hengityksen pidättäminen ei auta. Sinkkiksiä ei tee enää mieli katsoa (olen jo katsonut koko päivän). Tietokoneella ei ole mitään tekemistä. Ulos ei tee mieli mennä. Siellä on liian valoisaa, kaikki näkevät minut.

Ottaisinko vaan Ketipinoria naamaan ja menisin nukkumaan? Vai tulisiko televisiosta jotain, mikä veisi ajatukseni muualle? Hermostuttaa. Huokailen. Hengitän raskaasti ulos.