There are no shining lights

Sadas postaus. Piti tulla kuvapostaus, mutta olen liian läski.

Pitkästä aikaa mulla on tämä tunne. Mä olen surullinen ja mun poskilla vierii kyynevirrat. Tää on kamalaa. En vain lakkaa itkemästä. Sitten mä hengitän pari kertaa raskaasti. Tuijotan seinää ja kattovalaisinta itkuisin silmin. Olen hiljaa ja lakkaan itkemästä. Sisälläni myllää edelleen suru.

Vaaka näytti äsken 54 kg. Se aiheutti tämän. Ei, en mä voi vaakaa syyttää. Minä aiheutin tämän. Olen syönyt tän viikon aikana ihan helvetillisesti. Minä tässä se paskiainen olen.

Musta tuntuu, että mä olen pettänyt kaikki. Itseni, teidät, ja jopa ne läheiset, jotka tietävät tai arvelevat mulla olevan jotain ongelmia syömisen kanssa. Koska kaikki tottakai olettavatm ettö laihduttaja laihtuisi. Laihduinhan minäkin aluksi, mutta nyt olen lihonut. Nyt ne ovat varmaan tyytyväisiä, mutta mä olen entistä surullisempi.

Kaikkein paskin ja ärsyyntynein fiilis mulla tulee silloin, kun olen juuri vetänyt 2000 kcal mättöputken, ja sitten vanhemmat tulevat ja väittävät, etten mä syö tarpeeksi. Mun sisällä räjähtää silloin. Tekisi mieli yrjötä se kaikki moska niiden eteeen ja sanoa että katsokaa miten paljon mä olen tänään jo syönyt!

Huomenna mulla on vaikea koe, johon en ole lukenut. Vituttaa. Ahdistaa. En halua mennä sinne. Jättäisinkö sen uusintaan?

Joku voisi hakata mua päähän. Saada mut heräämään.

Mä tarvitsisin jonkun samanhenkisen ystävän, joka ruoskisi mua eteenpäin, ja silittäisi mun hiuksia kun laihtuisin.

The air is giving me cold shoulder

Olen koko tämän viikon syönyt jotain 3000 kcal per päivä. En ole syönyt juuri epätervellisiä ruokia, mutta olen syönyt vain liikaa. Yksinkertaisesti liikaa. Ja olen lihonut yli kaksi kiloa. Mä menetin täydellisyyden. Mä menetin itseni ja motivaationi. Mä kadotin kaiken jonkin mustan samettisen peiton alle, ja se peitto on musta kuin pimeys.

Viime viikonlopun sairaalaepisodin jälkeen oli vaikea löytää elämä takaisin. Ne kaksi päivää ovat vieläkin minulle sumun peitossa, kuin unta. Unta, jonka haluan unohtaa. Mua jotenkin inhottaa ajatus, että kaikki, tai siis monet, tietävät siitä. Kukaan ei kuitenkaan puhu mitään. Alan epäillä, onko kaikki sittenkin vain omaa mielikuvitustani.

Ei, ei voi olla. Todisteeni on oikean käteni kämmenselässä oleva pienenpieni arpi, joka syntyi siitä tipasta, joka minulle pistettiin. Se on mun ainoa konkreettinen todiste. Ja kohta sekin katoaa. Sitten en usko enää mitään.

Yksi outo asia mitä itsessäni huomaan on, että kun laihdun ajattelen entistä enemmän poikia, rakkautta, suutelemista ja se sen sellaista. Pidän itseäni kauniimpana ja seksikkäämpänä. Muistan sen illan, kun vaaka näytti tasan 51 kg, miten onnellinen olinkaan. Katselin ja ihastelin alastonta vartaloani peilistä.

Niin, ehkä mä olen vähän kummallinen.

Mutta tärkeintä nyt olisi vain löytää se voima, energia ja motivaatio. Koska mä olen menettänyt sen vähäisen kauneuden mitä mulla oli viikko sitten. Mun pitää päästä hukuttautumaan siihen ihanaan tunteeseen, että musta tulee laiha.

Mä niin tarvitsisin jonkun samanhenkisen ystävän, joka ruoskisi mua eteenpäin, ja silittäisi mun hiuksia kun laihtuisin.

Sydäntä puristaa, mä murskaudun, hajoan

Kyyneleet valuu mun pullaisilla poskilla. Riitelin äidin kanssa. Se kattoo mua vittumaisella ilmeellä kylmillä ja jäisillä silmillään ja sanoo: "Kato nyt sua, sä olet mieleltäs häiriintynyt". Mä menetän hermoni sille. Se yrittää tuhota mut kaikilla tavoilla. En ole sokea, näen kyllä että se on hajalla itsekin. Mutta jotenkin se luulee ton auttavan jotain. Että se tulee tunkemaan mun käteen mun lääkkeet ja käskee nielemään, kun en itse muka osaa.

Mä olen vihainen, mä olen surullinen. Ei, mun pitää prosessoida kaikki suru täydeksi vihaksi. Mä alan laihduttamaan nyt. Mä olen lihonut melkein 53 kiloon, ja se on kamalaa. Olen vain syönyt ja syönyt. Mun edessä on kahdet banaaninkuoret ja lautasellinen muroja. Vien kohta murot roskiin takaisin. Mä olin jo alottanut syömään niitä, mutta nyt olen niin vihainen etten aio. Tämä on tavallaan kosto.

Mietin tänään pitkään, mistä löytäisin mun motivaation takaisin. Tunsin itseni tosi väsyneeksi koulussa. Meen varmaan huomenna ostamaan jo kolmannen purkin kofeiineja. Edelliset olen aina heittänyt mäkeen. Haluan lisää kuitenkin.

Aaltojen liikettä keinuvaa merensinistä kuohuvaa

Ehkä elämäni sekavimmat pari päivää. Kofeiinin ja mielialalääkkeiden yliannostus + hiukan alkoholia -> sairaalaan tiputukseen. Tärinää, pelkoa, hikoilua, lihaskramppeja, oksentelua. Olin noin 30 tuntia sairaalassa yhteensä. Onneksi mulla oli lähellä ihmisiä. Multa kyseltiin kauheasti, oli psykiatria yms. Oli pakko vastata rehellisesti.

Hassua yrittää palata normaalielämään. Lisäksi nyt kaikki on entistä huolestuneempia mun syömisestä. Äiti jopa mainitsi mun nimen ja sanan anoreksia samassa lauseessa sairaalassa. Mutta mun pitää nyt vaan olla voimakkaampi ja onnellisempia, ilman että tarvitsee vetää mitään pillereitä tai syödä liikaa. Mä olen nyt ihan tyytyväinen mun painoon, mutta en halua sen nousevan ainuttakaan kiloa. Alle 52, niin olen happy.

Tapahtuiko tämä kaikki vai oliko se vain pahaa unta?

Maa lasinsirpaleiden peitossa, varoen

Hyi vittu. Mä vaan syön. Ja mä lihon. Mulla on helvetisti ihraa joka paikassa, mä pursuan yli. Mä tunnen itseni raskaaksi, isoksi, lihavaksi. Mulla oli aamulla sellanen karsee ahdistustunne, hourailin tai jotain. Mä olin paisunut joka puolelta, mun sormet oli sellaiset autonrenkaan kokoiset. Mä olin niin painava ja raskas. Hikoilin sängyssä ja näin painajaista.

Tänään tarkoitus vielä juoda jotain. Äsken ahdisti, joten vedin kolme kofeiinitabua ja nelinkertaisen annoksen masennuslääkkeitä. Mä haluun saada itteni tärisemään ja hysteerisen iloiseksi.

Ja tänään nään ehkä pojan siellä bileissä.

Hit me please

Löytyykö vapaaehtoista, joka tulis hakkaamaan mut? Syön kuin joku saasta. Jonkun pitäis iskee multa taju kankaalle. Niin että oisin veressä. Ja sitten halata mua. Ja lukittautua mun kanssa pimeään huoneeseen kolmeksi päiväksi. Vesipaastota mun kanssa. Sitten voitais kävellä kaupungilla käsi kädessä. Niinkuin kaksi enkeliä, parhaat ystävykset. Säteillä kauneutta, olla laihoja. Meistä tulisi kaksi kaunista tyttöä, joita muut tytöt kadehtisivat ja joihin pojat rakastuisivat.

Hei se olen minä Lontoon yllä

Sammutan valon katkaisijasta,

levitän käteni ilmaan. Varjosta

kudon itselleni siivet. Viuhusta

lasken liepeet purjeiksi. Elämästä

liidän, haihdun.

Snowy thoughts

Mä olen vitun läski ja lihonut koko tän vitun viikon
Mä olen pelännyt julkisissa koko ajan
Mä vihaan mun terapeuttia
Mä pidän mun yhdestä ystävästä enemmän
Mä ihastuin eilen syvemmin yhteen poikaan
Ja lakkasin olemasta ihastunut yhteen toiseen
Mun pitää laihtua kahden viiko sisällä alle 51 kiloon
Mä toivon koko sydämestäni, että tämä poika ottaisi muhun yhteyttä

It's like hazy days, you know?

Ajattelin aamulla bussissa yhtä poikaa.

Tää on kamalaa. Vedin kofeiineja kolme, ei ollut nälkä. Ahdisti työn määrä. Yritin itkeä koulussa, en onnistunut. Yksi tyttö tuli tunkeilemaan juuri kun halusin olla yksin. Kirjoitin paperille fiiliksiä.

Ahdisti, ettei mulla ole ketään kelle puhua. En halunnut puhua terapianaiselle. En jaksa häntä. Hän on turha. Mulla ei ole luottamuksellista sidettä enää kenenkään kanssa. Mulla ei ole ketään. Ei ketään. Olen yksin.

Mua ahdisti bussissa, mua ahdisti sporassa. Lapset kirkui, ihmiset puhuivat kovaan ääneen, oli ahdasta. Musta tuntuu koko ajan, että kaikki katsoo mua. Vihaisesti. Kaikki tuijottavat mua. Ihan kuin olisin joku etsintäkuulutettu. Ruma ja läski sellainen. Pelkäsin alkavani panikoida.

Kotona aloin syödä. Sämpylä, ruisleipä, savulohipastaa, suklaata, hedelmiä. Vedin överit. Eihän mulla edes ollut nälkä? Eihän mun edes tehnyt mieli? Mikään ei edes vetänyt mua keittiöön. En tuntenut pienintäkään himoa syödä, en millään tasolla. Mä söin, koska mä tunsin mun senhetkisen olotilan niin sekavaksi. Mua ahdisti. Isä katsoi mua huolissaan, yritin vihjata äitille että mua ahdistaa, mutta se vaan laittoi ruokaa. Lopulta sain sanotuksi jotain. Olo helpotti, mutta aloin syödä lisää.

Koulutehtäväpino kasvaa mun silmien edessä, enkä mä tee asialle mitään. Yritin ratkaista matikanlaskuja, osasin niistä tasan nolla. Yritin, mutten osannut. Pettymys. Olen aina ollut hyvä. Peruskoulun päättötodistuksessa on ykkönen ja nolla matematiikan kohdalla.

Mun vatsa on kipeä ja turvonnut isoksi palloksi. Mua hävettää ja inhottaa. Haluaisin ottaa kofeiineja ja tanssia, mutten tiedä jaksaisinko sitten mitään huomenna. Huomisen on pakko onnistua. Huomenna mun pitää näyttää täydelliseltä yhdessä mekossa. Saan syödä vaan jotain kurkkua ja paprikaa. Illalla otan ehkä jotain alkoholipitoista.

Ja mä haluan kokea jonkun romanttisen hetken. Ehkä ensisuudelman. En tiedä. Mä olen aina ollut tosi viaton.

Tuesday morning

Nopeasti vain pari asiaa. Kävin eilen ostamassa kofeiinitabuja. Ne helpottaa. Olen energinen ja iloinen, liikun ihan älyttömästi ihan kotonakin, mulle tulee kaikkia pakkoliikkeitä. Heilun ympäriinsä. Vaikka eilen söinkin aivan liikaa, ne jotenkin kuluivat pois. Paino hilluu jossain alle 51,5 kg. Aamupainoa en saanut, sillä vaa'asta on paristot loppu. Aamiaiseksi paprikaa ja kurkkua.