Come on don't cry

Hetken aikaa söin kuten normaali ihminen, ahmimatta. Nyt ahmiminenkin alkoi taas. Eilen ja tänään olen herännyt myöhään ja aloittanut päivän hirvittävällä mättöputkella: hedelmiä, leipää, jogurttia, maitorahkaa, raejuustoa – erityisesti leipää aivan järjettömiä määriä. Samalla olen joko istunut tietokoneella tai katsonut televisiota, enkä siis ole mennyt kouluun.

Äsken itkin sängyssäni kasvot peittoon hukutettuina. Itkukohtaus lähti liikkeelle esitelmän teosta, joka ei päässyt edes alkuun tajutessani, etten tiedä tehtävänantoa tarkalleen. Sitten itkuun puristuu mukaan kaikki muu: läskeys, yksinäisyys ja se, etten jaksaisi mennä tänään perheeni kanssa teatteriin, vaikka minulle on ostettu jo lippu.

Poltan nykyään satunnaisesti, jos joku tarjoaa tai pöllin olohuoneen kirjahyllyn pienestä kätköstä, koska se auttaa ahdistukseen. Välillä. Eilen ahdisti todella paljon, mutta edes sauhut pariin kertaan eivät auttaneet.

"I just want to be perfect"

Niin kliseistä kuin se ehkä onkin, Black Swan on upeaa thinspoa sen lisäksi, että on visuaalisesti häikäisevän kaunis elokuva ja psykologisesti ahdistava kuvaus tanssijan psyykeen horjumisesta paineiden alla lähes psykoottisuuteen asti.


Lisäksi linkkivinkki.

Don't be afraid you're already dead

Lukujärjestykseni on niin kevyt, että tänään minulla oli yksi tunti, ja olen jo siitä ylpeä, että jaksoin raahautua tänne. Tunnilla alkoi ahdistaa yksinäisyys. En tunne ryhmäni oppilaita lainkaan ja oloni on kuin hylkiöllä. Ainoa kontaktini ihmisiin oli, kun viittasin, opettaja sanoi nimeni ja sain vastata.

Tunnin jälkeen ryntäsin ylimmän kerroksen tyhjään vessaan rauhoittumaan. Tämä kerros on yleensä tyhjillään. Katselin lukitun parvekkeen oven ikkunasta sisäpihalle ja mietin, miltä tuntuisi kiivetä kaiteelle ja hypätä alas. Olisi kyllä aika säälittävän melodramaattista tehdä se koulussa muiden nähden.

Jäin tänne kuuntelemaan musiikkia, enkä voi satunnaisesti virtaaville kyynelille mitään. Alitajuisesti tunnun toivovan, että joku opettaja kävelisi ohitseni ja kysyisi, olenko ok.

Stylish blogger award

Sain tämän palkinnon ainakin Scalta, ysl.elle1:ltä, Marissalta, Mandylta ja Adalta.

Palkintohaasteeseen kuuluu, että kirjoittaa itsestään seitsemän sekalaista faktaa.

1. Muoti on intohimoni. Seuraan noin 75 eri muotiblogia, jotka ovat lähes poikkeuksetta ulkomaisia. Kausittain selaan läpi kymmenittäin uusia mallistoja sekä nettikauppojen tarjontaa, ja luon kuvista kollaaseja kuvankäsittelyohjelmalla. Innostun nopeasti uusista trendeistä, joita ei vielä edes näy Suomessa. Valitettavasti perheeni on tavallinen keskituloinen, eikä minulla ole omia tuloja, joten harrastukseni näkyy vain lievästi omassa pukeutumisessani.
2. Minulla on haavemaailma, jota haluaisin elää. Siihen kuuluu langanlaiha kroppa, upeita vaatteita, joissa voin olla oma itseni, komea ja seksikäs poikaystävä, oma minimalistisesti sisustettu yksiö, villi yöelämä, alkoholia ja mietoja aineita, savukkeita, ystäviä, hetkessä elämistä, rakkautta.
3. En ole ikinä suudellut.
4. Tulevaisuus pelottaa minua suunnattomasti. Pelkään, etten suoriudu lukiosta, etten saa jatko-opiskelupaikkaa tai etten selviydy lukion jälkeisistä opinnoistani. Pelkään minusta tulevan työtön, asunnoton, lihava, syrjäytynyt ja yksinäinen.
5. Haluan joskus olla äiti ja kasvattaa terveen ja hyvinvoivan tyttölapsen tasapainoiseksi nuoreksi naiseksi.
6. Olen neuroottinen lian, pölyn ja sotkun suhteen. En välttämättä voi nousta sängystä ylös keskipäivällä, jos aurinko paistaa kirkkaasti huoneeseeni paljastaen pölyä lattialla tai tavaroiden päällä. Se ahdistaisi liikaa. En voi nukkua lakanoissa, en ole peseytynyt edes hieman tai minulla on meikkiä. Jos olen liian uupunut siistiytyäkseni, minun täytyy nukkua päiväpeiton päällä. En voi nimittäin liata lakanoitani.
7. Ahdistun helposti julkisilla paikoilla, jos jokin itsessäni ei ole kohdillaan, eli minulla on esimerkiksi kuuma, hiukseni ovat sähköiset tai näytän pulskalta katsoessani itseäni peilistä vaatekaupassa.

Annan palkinnon eteenpäin Sozville, Emily.:lle ja Sweetille.

"Haluaisin repiä tämän"

Pyyhin kyyneleitä terapiassa pehmeään valkoiseen nenäliinaan. Taittelin siitä origamikurjen samalla kun kuuntelin terapeuttia. Tunnin lopussa totean: "Haluaisin repiä tämän." "Helpottaisiko se?" "Ei."

Minulla oli valtava riita vanhempien kanssa sunnuntai-iltana. Olen menettänyt kotona oikeuteni kaikkeen, koska olen laiska paska. Isän heittäessä syytöksia niskaani, mykistyin totaalisesti ja ahdistus alkoi lähes pyörryttää minua. Vetäydyin huoneeseeni, pyörin sekavana ympäriinsä ja halusin kuolla. Itkin suunnattomasti ja soitin ysl.elle1:lle. Kiitos, että jaksoit kuunnella ja sait minut rauhoittumaan.

Vedin Ketipinoreita kolminkertaisen annoksen ja nukahdin pian syvään uneen ja tokkuraisuus jatkui pitkälle maanantaipäivään. En siis mennyt kouluun. Ahmin itseni niin täyteen ruokaa, että vatsaan sattui. Hypin haarahyppyjä, mutta rintaan alkoi pistää, joten oli pakko lopettaa. Kävelin 45 minuutin lenkin.

En laske kaloreita ja kaksi päivää sitten lakkasin ottamasta aamupainoa. Lihavuuteni ahdistaa todella paljon.

Mukava opettaja tuli käytävällä tänään juttelemaan ja sanoi minun näyttävän paremminvoivalta. "Niin - en oikein tiedä", vastasin. Sisällä kyti suuri tuska. Kyllähän varmaan ulospäin näytän terveen pulskalta.

Laihdutuslääkkeiden osto vaikeutuu

Lue uutinen

Luultavasti näin toimitaan, etteivät juuri meidänlaiset ihmiset pääsisi ostelemaan niitä.

"perusteellisesti varmistetaan että – – käyttää lääkettä oikein ja oikeaan tarkoitukseen"

Mitäköhän tällä tarkoitetaan? Mitenköhän he varmistavat? Ostaessa pitää ilmeisesti valmistautua kertomaan uskottava tarina.

Salaisilla teillä

- Olen lihonut lähtöpainooni.
- Lähdin vanhemmilta salaa junalla 200km päähän kotoa tapaamaan yhtä ystävääni, johon tutustuin sh-blogissa. Oli ihanaa tuntea itsensä vapaaksi, olla yötä pois kotoa ja koko kaupungista, sekä viettää aikaa ihanan ystäväni kanssa.
- Haluaisin käpertyä viltin alle ja katsella tv:tä.
- Suren suunnattomasti, etten tanssinut vanhoja. Oli tuskallista tuntea itsensä niin ulkopuoliseksi muiden tanssahdellessa kauniina ja onnellisina ja katsella sivusta heidän intoillessaan juhlimista jatkoilla ja jatkojenjatkoilla.
- Olen ruma.

So who's gonna rescue us from ourselves

Minulla on niin paha olla. Itkettää tämä tuska painonnoususta. Painoni on kohonnut entisiin lukemiin, viiltää ihan rinnasta kirjoittaa se tähän: 57,8kg. Tuntuu niin helvetin pahalta. Itken vain, kyynelille ei näy loppua. Olen niin yksin, ketään ei ole, kelle puhua. Moitteita vain siitä, kuinka en ole tehnyt koulutöitä, en mennyt terapiaan ja etten vienyt uutta terapiarahoitushakemusta Kelaan.

Olen vaeltanut koko päivän yöpuvussa kotona väliä tietokone–jääkaappi–televisio. Huoneeni lattia on tavaroiden peitossa, sänky petaamatta, ikkunan kaihtimet olleet kiinni koko päivän.

Päätin olla ensimmäistä kertaa rehellinen eräälle parhaalle ystävälleni, ja avautua ongelmistani rehellisesti nähdessämme huomenna. On ollut inhottavaa kertoa hänelle valkoisia valheita koulunkäyntini hitaudesta tai oudoista menoistani kaupungilla (terapia ja lääkäri). Kuitenkin minua pelottaa haurauteni ja heikkouteni näyttäminen hänelle. Entä jos hän on pettynyt minuun? Entä jos...

Itkettää vain.

Life leaves you surprised, slaps you in the eyes

Juoksin äsken tunnin ja 33 minuutin ajan, 11,3 kilometriä. Ahdistus ei lievittynyt.

You want me be somebody who I'm really not

Vihaan itseäni. Painan jo 55,7kg, eilen aamupaino oli 56,3kg. En ole jaksanut laskea kaloreita, mutta ne ovat joka päivä kohonneet pilviin, ihan oikeasti pilviin. Äsken oksensin banaania, hyi olen kuvottava.

Hyi vitun vitun vitun vitun vittu. Ihan pakko ostaa vitun kofeiinitabletteja ja pian! Samoin voisin ostaa kromitabletteja. Sitten kun saisi jostain vielä jotain, jolla oikeasti saisi sekoitettua pään.

Kuvotan itseäni. Kuvotan itseäni. Kuvotan itseäni. Kuvotan itseäni.

Minulla on kädessäni sekä terapeutin että lääkärin lausunto kuntoutusrahan hakemista varten. Kolmas vuosi terapiassa alkaisi, eli viimeinen, jonka Kela maksaa. Ja mutsi vittu avasi minun nimissäni lähetetyn lausunnon! Voi vitun vitun vittu! Ei muka lukenut siinä mitään uutta, mutta vittu siinä lukee mun mielialanvaihteluoireista ja vittu syömisistäkin jonkin verran!

Lääkäri on vitun ärsyttävä. Sitä ei enää kiinnostaa muu kuin mun mielialanvaihteluni ja lääkkeistä rupattelu, ja se jaksaa hokea, että "et itse vain huomaa omaa paranemistasi, oikeasti voit jo huomattavasti paremmin." Terapeutin ja sen lausunnot eroavatkin aika paljon toisistaan. Terapeutin näkemys on melkoisesti realistisempi.

Lääkäri: – – mikä antaa syytä epäillä kaksisuuntaisuutta. – – Hyvin vahva epäily kaksisuuntaisuudesta tullut – – vanhempien mielestään nuori on pehmentynyt huomattavasti. – – Nuoren itse hyvin vaikea huomata muutosta voinnissa.

Lääkäri ei edes osaa kirjoittaa tai puhua suomea oikeaoppisesti. Häntä ei myöskään ole ikinä kiinnostanut syömisasiani. Sitä en sitten tiedä, onko se hyvä vai huono asia.

Terapeutti: pakonomaiset laihduttamispyrkimykset sitovat psyykkistä energiaa – – hän jumppaa öisin muiden nukkuessa niin kauan, ettei jaksa aamulla herätä – – potilas jouduttiin toimittamaan ensiapupoliklinikalle tammikuun lopussa 2010, kun hän oli ottanut kotibileissä kofeiinitabletteja psyykelääkkeiden ja alkoholin kanssa. Hoitava lääkäri arvioi tuolloin, ettei kuitenkaan psykiatrisen sairaalahoidon tarvetta ollut [ts. lääkäri kysyi minulta ja minä kieltäydyin ja sanoin voivani hyvin]. – – koulussa hän tippui kursseilta, vuorokausirytmi oli kadoksissa

Totuudenmukaisesti sanoin myös terapeutilleni toissapäivänä, että jos en käy lukiota, minusta ei tule mitään, olisin hävettävän tyhmä, eikä minulla ole syytä elää. Niin jyrkältä kuin se kuulostaakin, olen aivan tosissani.

Pessimistipuoleni syrjäyttää vuosi vuodelta optimistipuoltani enemmän ja enemmän.